Visukinttu

***

Pökötti palasi talviteloilta taas liikenteeseen. Sunnuntaina olisi tarkoitus huristella sillä Turkuun ja lauantainakin ulkoiluttaa edes pikkaisen, jotta pitkän viiden kuukauden säilytyksen aiheuttamat traumat pääsisivät unohtumaan.

Tyypillisenä ranskattarena Pökötti päätti tosin nikotella hiukkasen pitkän säilytyksen jälkeen. Sähköä ei löytynyt autosta kipinänkään vertaa, joten kaapelit lainaksi ja startti päälle. Viidentoista minuutin käynnissäpitämisen ja 500 metrin ajon jälkeen, varoitusvaloista paloivat lähes kaikki. Kauhukertomukset ranskalaisten autojen sähkövioista ottivat siis melkoisesti tuulta alleen mielikuvituksen sopukoissa.

Ei muuta kuin auto parkkiin työpaikan eteen, sammutus ja syvä sisäänhengitys - ja uusi starttiyritys. Ja kas, Pökötti oli selvästi saavuttanut vaihdevuotensa, sillä sisällä ei pysynyt edes energia. Edes valot eivät syttyneet.

Seuraavaksi akku kantoon ja paikalliseen mersun autokorjaamoon. Kaapelit kiinni testausmasiinaan ja tyly tuomio: Total kaputt! Käsiin tarttui sitten samantien uusi akku ja 84 euron kuitti samaisesta möhkäleestä. Tuo lyijytäytteiseltä, neliskulmaiselta muoviämpäriltä näyttävä paketti ei vain paina älyttömästi, mutta toi myös ihan uutta henkeä kauniiseen ranskattareeni. Ja tuolla se nyt omalla ihanalla tavallaan tuolla kadunkulmassa minua vilkuilee.

Oh. C'est la Vie!

Brum Brum.

***

Suomalaisen naiskauneuden airut Hanna Partanen on jossain välissä huomaamattani avannut nettisivut osoitteessa www.hannanjaakaappi.net. Sivusto on vähän alkeellisesti toteutettu, mutta kun sen mukaan oli mahdollisuus laittaa oma jääkaappinsa arvosteltavaksi, niin meinasin juuri sen tehdä. Kävin nappaamassa jo kuvankin kaapista, kunnes huomasin saitin keskustelupalstalla maininnan, että sivusto on tarkoitus ottaa pois internetistä lähiaikoina.

Mikä sääli.

No. Mut Hanna on silti tosi ihQ.

***

On vähän ollut matalapainetta ilmassa taas. Johtunee siitä, että elämältä tuntuu menneen tarkoitus, kun pahimmat kiireet ovat kadonneet. Tosin eivät ne kauaksi ole menneet. Heti ensi viikosta alkaa taas uusi rumba. Jippii.

Tämä viikko pitäisi ottaa rennosti. Sillai jos vaikka sattumalta eksyisi päivittäin töihin asti, mutta ei niinkuin kuitenkaan tekisi oikein sen kummempia. Onhan noita palavereja ja muita velvollisuuksia kalenteriakin tullut sotkemaan, mutta penteles vieköön - helpostihan ne voisi yliviivata. Tai vain unohtaa. Lähettää vain jonkun paikalle, jolla on valtakirja tehdä käsiteltävän asian suhteen mitä huvittaa.

Fuckit. Ei se oikeasti niin mene. On ne pakko hoitaa. Tarvitsen vapaata. Ihan sillai oikeaa, jossa voin karata maasta jonnekkin Pakistanilaiseen lammastarhoista ja unikoista elantonsa saavaan pikkukylään luomaan paskaa ja heittelemään pikkukiviä kylän kaivoon.

Keksin juuri loistavan idean, mutta sen toteuttamiseen tarvitsisi jonkun, joka tietää jotain seinämaalaushommista. Tai siis sellaisista, että pysyisi pensseli kädessä ja haluaisi tehdä jotain siistiä ja pysyvää. Ei kellään satu olemaan sellaisia ihmisiä tiedossa?

Äh. Ei tietenkään. Pitäisi varmaan tehdä sekin itse.

***

Ihan yhtään sen pidemmittä puheitta, oli varsin kiva sunnuntaipäivä. Nyt tosin keittiössä on melkoinen kaaos ja pöydällä on jäljellä neljänneskulhollinen jonkinlaista kuppikakkua.

Pitänee siivota joskus. Ehkä huomenna. Tai odottaa vaan siivoojia. Kiitos kuitenkin paikallaolijoille. Olitte ihan kivoja. Paitsi jotkut, jotka olitte vaan ihan jees. Ja jotkut, jotka olitte tosi jees. Ensi kerralla sitten suomenlahdella.

Ai niin. Piti vielä sanoa yksi asia.

Tapaskimppa.

T-A-P-A-S, kimppakimppasein...!

***

Jes. Kiva huomata tuokin kellojen siirtämisen tarve näin hyvissä ajoin - kaksi tuntia ennenkuin se pitää suorittaa.

Nyt on sitten silti lähes sillai virallisesti kevät.

***

Tänään tuli sitten vietettyä osa päivästä kotona löhöillen ja osa kameran kanssa heiluen. Siinä tuli tissikin tutuksi taas, kun taidetta tehtiin. Ettäs tiedätte.

No toisaalta tuli taas muistutettua itseään muutamasta asiasta.

Ensinnäkin siitä, että naisten tissit ovat yliarvostettu luonnonvara. En kai ikinä ymmärrä, mikä se häslinki niistä oikein on, kun porukka tuntuu vouhkaavan niiden perään. Onhan ne ihan kivat, mutta eikö se vähän niin mene, että kun on nähnyt yhdet, niin on nähnyt kaikki? Ihan oikeasti - voiko niissä seuraavissa olla mitään muuta uutta kuin koko? (itse itselleni vastaten, no tietysti kiinteys ja muoto, mutta...) Kyllä silti tissien kiinnostavuus korreloi suoraan niitä kantavan henkilön kiinnostavuuden kanssa.

Sitten siihen toiseen asiaan, eli ihmisen - ja siten erityisesti naisen - vartalosta löytyy mitä hienompia yksityiskohtia kun vain osaa katsella. On monenlaista kaarta, notkelmaa, pyöreyttä, sileyttä, pehmeyttä ja sensellaista. Sitä kun niihin harvemmin pystyy kokonaisuutta ihaillessaan kiinnittämään huomiota, niin jää paitsi aika monesta kauniista pikkudetaljista - ja kaikki on koko ajan ollut niin lähellä.

Ehkä se on vain se patoutunut tarve tuntea itsensä taiteilijaksi, mutta tässä jossain vaiheessa kun ehdin/pystyn/viitsin, niin kuvaan vielä jonkun vartalosta nuo pienet rakastamani yksityiskohdat ja teen niistä pari taulua makuuhuoneeni seinälle.

***

En muistanutkaan, että "Augustus Hill" näkyy myös Matrixissa. Paska leffa, mutta pienet yksityiskohdat (ja ne harvat taistelukohtaukset) sen uudelleenkatsomista jotenkin puoltavat.

Kello on kymmenen illalla ja tekisi mieli jotain ruokaa. Parnells´n nakkikori ei hirveästi nälkää kadottanut, mutta oli ihan kiva setti.

***

Vaikken ole varsinaisesti nähnyt nälkää viimeisen kolmen-neljän kuukauden aikana, niin ainakin kotonasyömiseni oli vähentynyt dramaattisesti. Jääkaapissa ei vain ole ollut mitään ruokaa, kun missään välissä ei ole ehtinyt käymään kaupassa. Joko ajanpuutteen vuoksi, tai sitten vain ihan laiskuuttaani.

Nyt parannus on kuitenkin tullut ja sen nimi on lähikauppa Siwa. Onhan tässä kaupunkialueella noita kauppoja lähempänäkin kotikoloa, mutta tässä yhdessä Siwassa on se etu, että siellä vierailu tarkoittaa noin 15 metrin poikkeamaa työmatkakävelyni varrelta. Ei tule käytyä muualla, kun tuolla voi käydä kätevästi 4-5 kertaa viikossa täydentämässä pikkuostoksin jääkaappia.

Tänään vuorossa on currykanaa. Ihan perusmättöä siis, mutta ei tuo Siwa olekaan mikään stokkanherkku.

***

Tavallaan tautologiaa sekin, että ilmaisen tässä ties kuinka monennen kerran pitäväni erityisesti älykkäistä naisista. Lähinnä siksi tuli mieleen, kun eräs sellainen muistutti minua tänään asiasta läsnäolollaan.

Ei tissihenkareissa mitään vikaa ole - tavallaan, mutta jotenkin on sitä ohittanut jo sen "Jee! Tissit!" -iän, jolloin se pelkkä runko ei merkitse oikeastaan mitään. Tai. No ainakaan sitä, mikä yltäisi sunnuntai-aamun kello yhtätoista pidemmälle.

Sellaisilla ihmisillä, joita nyt kuvaan termillä "älykkäät naiset" on vain sellainen ihan oma sädekehänsä, joka ilmenee äärettömän monilla asioilla. Helpoin (ja ehdottomasti viehättävin/puoleensavetävin) tie sen löytämiseen löytyy ihan yleissivistyksen parista, jossa naisen on yhtä helppoa selittää mateen latinankielinen nimi kuin ylittää katu. Toisaalta se sama hehku löytyy usein myös taiteellisilta naisilta, joista minuun vetoaa erityisesti kuvataiteet, kuten piirtäminen tai valokuvaus. Kameraa (hyvin) käyttävässä naisessa on vain jotain pirun seksikästä.
Kolmas ilmenemismuoto on taas sitten ihan oma itsensä käyttäminen oman elämänsä apuna. Kuulostaa kai itsestäänselvyydeltä, mutta siinäkin on jotain tosi seksikästä, kun nainen ei vaan ole asettautunut siihen lähiövaimon rooliin, vaan konkreettisesti tekee jotain sellaista, mihin käyttää omia kykyjään, taitojaan ja ennenkaikkea lahjojaan. Ja ei se pahalta kuulosta, jos siinä sivussa ansaitsee minuun verrattuna vaikka kaksinkertaisesti.

Tosiasia nyt on, että ehdottomasti suurin osa tuntemistani naisista on ollut tällä tasolla ihan jotain muuta. Useimmat lokeroituvat (jos lokeroisin ihmisiä kovinkin aktiivisesti) johonkin muuhun kategoriaan kuin juuri edellä tarkoittamiini älykkäisiin naisiin, mutta eihän sekään paha asia ole. Jotkut ovat äärimmäisen hienoja ihmisiä, ovat kauniita, ystävällisiä, empaattisia ja kaikenkaikkiaan loistavia naisihmisiä. Jokin heissä vain jättää iskemättä sen saman leiman, kuin minkä tämä prosentin luokkaa edustava naismaailman osa minuun aiheuttaa.

Ja jumaliste, se leima muuten saa joskus vibaa punttiin.

***

Notkuin tänään puolihorkassa sohvalla katsellen välillä vaaliohjelmia, kun Kuningas Arthur alkoi itkettämään/naurattamaan/ahdistamaan. Vaikka muuten menikin nukkuvien puolueessa, niin näin jälkikäteen piti surffata nettiä katsellen tuttujen ja mukatuttujen nimien äänimääriä.

Sitä siinä sitten huomaa oman kapeakatseisuutensa, kun tajuaa muitakin vaihtoehtoja olleen kuin peruspuolueet. Jokainen tietää Suomen Kommunistisen Puolueen (4438 ääntä), mutta entäs Suomen Senioripuolue (2342) tai Rauhan ja Sosialismin Puolesta - Kommunistinen Työväenpuolue (155). Kommunistien työpuolueella ei mene kovin hyvin, kun Köyhien Asialla -puolue veti 730 ääntä enemmän. Tosin ei Köyhien Äänikään kovin pitkälle kanna niillä 885:llä äänellä, kun samaan aikaan joku Kokoomus vetäisi Helsingissä 94879 ääntä.

Toisaalta Kokoomus edistää kapitalistista yhteiskuntaa (tai jotain sinnepäin), joka on aina hyvä asia (minulle).

Tietysti voitaisiin leikkiä ajatuksella, että jos ne äänestämättä jättäneet 28,9% Helsinkiläisistä olisivat heittäneet äänensä, vaikka ihan vain vittuillakseen, juuri tuolle Köyhien Asialle, niin meillä olisi varmaan ihan eri koostumus eduskunnassa.

En silti usko, että sillä olisi oikeasti ollut mitään vaikutusta mihinkään.

***

Vedin sitten Skitsoa köniin oikein urakalla.

Huomenna on varmasti huono fiilis.

***

Näin tuossa aamulla - tahi aamuyöstä - unta, että joku oli töissä kirjoittanut likaisiin, vanhoihin työkenkiini vaaleanpunaisella yliviivaustussilla nimeni ja kilahdin unessa täysin. Uhkasin erottaa kaikki ja hajoitin paikkoja. Paitsi jättimäisen peilin (mitä meillä ei todellisuudessa ole), joka ei vain suostunut menemään rikki vaikka paiskoin sitä työtuolillani.

Joko se oli särkymätön peili tai sitten minä olen ylistressaantunut vätys.

Veikkaan jälkimmäistä.

***

...vielä joskus. Olen nyt kuitenkin onnistuneesti pystynyt väistelemään kaikkia basilleja, jotka aiheuttavat Zatopekin lailla juoksevaa nenää ja ärsytystä niin kurkussa kuin lähimmäisissäkin.

Tosin jos saan ennustaa, niin noin kymmenen päivän päästä se flunssa sitten tulee, kun pieni stressikynnys pääsee laukeamaan moninkertaisen deadlinen kanssa.

Ja vaikkei flunssa tulisikaan, niin se hermoromahdus tai burnout varmaan sitten tuleekin. Eräänä aamuna oli tuossa jo vähän merkkejä siitä, kun päässä kävi ajatus ajomatkasta lentokentälle toimiston sijaan.

Minttu tänään heitti jo aiemminkin tietämäni seikan sanoiksi ja sanoi minun tarvitsevan mielellään kerran päivässä työntekijöiltä ja muilta vastuullisilta ihmisiltä raportin tekemisistään. Oli ihan oikeassa: olenhan oman micromanagementtini vanki. Kontrollifriikki, jonka pitää tietää aina kaikki kaikkialta.

Onko tämä nyt sitten tässä ihme, että vähän stressaa.

***

Mietin tuossa suihkussa erästä tulevaa projektia ja siinä samalla mieleeni tuli viikonloppuna näkemäni Smokin Aces -leffa ja - omaa aasinsiltaansa käyttäen, myös vanha Black Hawk Down - leffa. Ei niillä kahdella mitään muuta tekemistä toistensa kanssa ollut, kuin ensimmäisessä oli taas jälleen kerran pakollinen päälleliimattu hollywood-rakkaustarina, kun taas jälkimmäisessä on oma leimansa sen vuoksi, että siinä ei juuri naisia näy.

Leimaudun varmasti jonkinlaiseksi misogynian kannattajaksi, kun sanon, että ei olisi tarvinnutkaan näkyä. BHD on ehkä kovin äijäleffan edustaja sitten 1970-luvun Dirty Harryn, mutta tottakai sekin oltaisiin voitu pilata ripustamalla kehystarinaan joku tukikohdan huoltohenkilöstön rakkaustarina, jossa joku pimu olisi mennyt retkahtamaan kentällä kaatuneeseen sotilaaseen - ja niin edespäin. Olisi siinä ollut sitten kohdeyleisöä tuplasti enemmän ja tyttöystävät/vaimotkin olisivat olleet katsojaryhmätutkimusten mukaan tyytyväisiä.

Mutta ei. Leffa nyt vain sattuu olemaan malliesimerkki siitä, miten elokuva voi toimia täydellisesti ilman sitä pakollista rakkaustarinaakin. Tai naisia.

Ja koska minua kuitenkin tästä syystä pyritään leimaamaan naistenvihaajaksi, niin eivät ne leffat pilaannu naisten vuoksi, vaan sen pakollisen rakkaustarinan. Otetaan esimerkiksi vaikka Thelma & Louise, joka olisi ollut paljon parempi, jos Brad Pittin ja Michael Madsenin sijaan tytöt olisivat vaan pistäneet elämän risaiseksi, pistäneet punaniskabaarin sileäksi ja lesboilleet autossa auringonlaskuun.

Ai niin, mutta sehän ei olisi houkutellut yleisöä, eikös niin?

***

Tämä päivä alkoi jokseenkin hitaasti, mutta aktiivisen metsästyksen kautta sain päivän muuttumaan varsin tapahtumarikkaaksi. Paitsi että sain paljon hoidettua sosiaalisen elämän velvotteita, myös sisältöä elämään löytyi ihan uudella tavalla. Kuulin muunmuassa, että mennyt pelkoni oli lääkärikunnankin mukaan turha - ainakin tilapäisesti.

Juuri nyt, ei mikään vituta. Ei sitten yhtään.

***

Jaahas. Studiolla vietetty ilta takana ja pari tuntia siihen, kun naama päätyy tyynyyn, jos patterit loppuvat kesken. Ei jaksaisi taas oikein tehdä mitään, kun viime yö meni vatsakivuissa (stressioireita).

Onneksi tämänpäiväiset kuvat onnistuivat edes jotenkuten.

***

Eihän tämä tietenkään ole minun vikani, että taloyhtiössä on juuri tänä aamuna joku remontti, joka vaati veden katkaisun. Eihän se ole tietenkään minun vikani, jos joku on laittanut postimerkin kokoisen ilmoituksen asiasta rappukäytävän ilmoitustaululle, joka on pudonnut sieltä jo viikko sitten. Eihän se ole tietenkään minun vikani, että vajaan tunnin päästä pitäisi olla keskustassa ennalta sovitussa tapaamisessa.

Mutta se on minun vikani, jos satun tuoksahtamaan ties mille.

***

Se on sitten naistenpäivä tänään, joka tietyllä tavalla ollut viimeiset viisi vuotta melko perinteikäs. Nyt perinteet velvoittivat sen verran, että kello lyö kohta puoli neljä ja olisi ihan oikeasti tarkoitus mennä nukkumaan.

Siitä huolimatta, hyvää Naistenpäivää.

Ihan miehillekkin.

***

Ei voisi paremmalta tuntua. Tosin on vähän taas kevättä muuallakin kuin rinnassa.

***

En ole koskaan ymmärtänyt valittajia. Kuinka vingutaan suureen ääneen siitä, että nyt on kaikki huonosti ja kuinka se tai tämä painaa päälle ja jonkun muun pitäisi nyt hoitaa asiat tai antaa rahaa tahi aikaansa, jotta tämän yksilön elämä muuttuisi paremmaksi.

Tekisi mieli sanoa tällaisille yksilöille suoraan päin naamaa, että haistakaa nyt pitkä paska.

Mutten tietenkään sano, koska olen kiltti ja kunnollinen. Ja empatiaa oikein tursuava urosyksilö.

Jos haluatte valittaa, perustakaa blogi. Että edes muun aikaa pitäisitte turpanne kiinni.

***

On taas ollut vähän kiirettä, josta johtuu tämä edelleen jatkuva hiljaisuus. Tämän päivän jonkinlaisena piristyksenä toimi työympäristössä kuultu maininta huomisista kuvauksista, joihin joku ulkopuolinen oli tuomassa koiraansa kuvattavaksi:

- ...huomenna koiransa tuova tuo sit mukanaan tyttärensä. Se narttu on sit 1,5 vuotias.

Sanomattakin selvää, että parin sekunnin sisällä tuon kuulemisesta kuusi muuta ihmistä kääntyi tuoleillaan katsomaan kohti sanojaa, miettien kumpaan "nartulla" viitattiin.

***

Kari Haakanan palkitsemisen arvoisesta merkinnästä palautin mieleeni myös oman lapsuuteni antisankarin, Kenny Everettin, jonka puuttumisen mustavalkotelevisiostani korvasi vasta Benny Hill ja lopulta Monty Pythonin löytäminen.

Tuon muistijäljen löytyminen jostain kaukaa starttasi myös armottoman nettietsinnän ja kun maailma on keksinyt sellaisia asioita, kuin Wikipedian ja YouTuben - löysin myös paljon uutta tietoa, mitä en ikinä miehestä tiennyt. Tavallaan ei mitenkään erikoisinta ollut se, että kaveri tunsi Freddie Mercuryn, mutta se, että kaveri oli avoimesti homo. Jotenkin kuvittelin, että tuohon aikaan ei kukaan niin laajalti tunnettu julkkis ei olisi sitä voinut avoimesti olla Britanniassa, mutta ehkä 1970-luku oli sitten avoimempi kuin kuvittelin.

Mutta itselläni kesti Youtube-videot löytäessäni noin sekunnin, kun muistin Cupid Stunt -hahmon loistavat maneerit ja puhetavan.

***