Visukinttu

Pitkästä aikaa kävi mielessä tänään ihan aikuisten oikean vakavasti, että jos vain lopettaisi työt. Haistattaisi paskat ja toivottaisi vetovastuun ihan jollekkin muulle. Kyllähän joku muukin sen osaa, kunhan vähän opettelee ja pitää huolta kaikista muista ennen itseään.

Alkaa olla burnoutti lähellä. Välillä tulee tosin hyviäkin hetkiä, kun kaikki luonnistuu ihan kympillä ja olo on kuin maailman valtiaalla. Puhe toimii, naama jauhaa ja tilille putoilee uusia "raha" -nimikkeen alla kulkevia yksiköitä, jotka kuitenkin valuvat jonnekkin muualle.

Silti siellä jossain pohjimmiltaan ei jaksaisi oikeasti yhtään enempää. Ihmekös tuo, näillä työmäärillä. Olen tuossa laittanut huvikseni ylös arvioidut työtuntini tämän kuun aikana (josta on poistettu tietenkin vapaa-aikana tehdyt pohtimiset/suunnittelut/soittelut ja kotona tehdyt sähköpostien lähettelyt yms.) ja lopputulos oli, huominen 28. päivä normaaliksi arvioituna, että viisari ylitti 240 tuntia.

Niille, jotka ovat matematiikkahaasteellisia, niin se tekee 8,5 tuntia joka vitun päivä tässä kuussa. Lauantait, sunnuntait, pyhäpäivät ja kaikki v-tun kissanristiäispäivät mukaanluettuna.

***

Niin. Kaiken kiireen keskellä on kiva huomata, että tämä verkkopäiväkirjakin (hah!) on edelleen elossa. Jotkut ihmiset jopa käyvät täällä, jos eivät muutenvain vittuilemassa/spämmäilemässä kommenttilootiin, niin varmaan vain ihmettelemässä, että "miksei se päivitä".

No. Minäpä kerron teille kolmelle, miksi en.

No siksi, kun on ollut vitun kiire. Siksi.

***

Kaiken kiireen keskellä on kiva joskus huomata, että erehdyksille löytyisi järkevämpi selitys vaikka aivokasvaimesta, kuin kiireestä.

Pari viikkoa sitten lähdin Hyvinkäälle tiistai-iltana aivan liian myöhään illalla, kiireellä. Ehtiäkseni ajoissa paikanpäälle. Osoittautui, että olin paikalla viikon liian aikaisin.

Tänään sama tapahtui erään kokouksen osalta, tosin vain Töölössä asti. Ja ihan samanlaisella kiireellä.

Jip-fuckin-pii. Olisi varmaan loman paikka.

***

On ollut tosiaan vähän kiirettä viime aikoina ja osa ajasta on tullut vietettyä tien päällä. Itseasiassa ihan liikaa. Autokin on mennyt niin paskaiseksi, että eilen illalla piti Nurmijärven kohdalla nousta autosta ja käydä hankaamassa ajolamput puhtaaksi fleecetakin hihaan, kun tuntui valoteho loppuneen autosta. Kummasti tuli candelaa lisää tienpintaan kun hankasi sen kuivan rapakerroksen irti.

Muuten onkin mennyt ihan mellevästi. Mitä nyt vähän kiire vaivaa, mutta elämä hymyilee. Ainakin suurimmilta osin. Olen tavallaan viime päivien aikana jonkinlaisen ikäkriisin kourissa, kun toisaalla olen joutunut hillitsemään itseäni väkivalloin, etten hermostuisi alle parikymppisen perusblondin sekoiluihin, mutta toisaalta olen hämmästellyt eräiden ihmisten tietynlaista kypsyyttä. Tavallaan tuli molemmista aika vanha olo, mutta hei - ikä on vähän sellainen seikka, että se vaan lisääntyy mitä vanhemmaksi tulee.

Löysin viikonloppuna muutamia hyviä kirjoja, joista yksi on venäjäksi. Jotenkin tuli taas typerä fiilis, kun aloin tutkimaan mahdollisuuksia sen kääntämiseksi ja painattamiseksi suomalaisia markkinoita varten. Ehkä ajattelen vähän liikaa työasioita. Pitäisi olla vaan tyytyväinen ihan olemassaoleviin systeemeihin ja keskittyä enemmän niihin kuin kehittää koko ajan uutta.

Nyt pitää varmaankin mennä nukkumaan ajoissa ja keskittyä varsin mielenkiintoiseen kirjaan. Ja ei - se ei ole Susan Kurosen kirjoittama.

***

Aamuviideltä tapahtuneen herätyksen ja 18 tuntisen työpäivän jälkeen ei voi oikeastaan sanoa yhtään mitään järkevää. Vaikka olisikin sanottavaa.

***

Hei vaan te kaikki rapsupullat, jotka olette odottaneet uutta postausta tänne. Olen ollut kiireinen, joten on tämä jäänyt vähän vähemmälle. En ole ehtinyt kirjoittelemaan kolmea-neljää kertaa päivässä, joten antanette sen anteeksi.

Enivei. Tänään oli tällainen puolikas vapaapäivä, joka alkoi nukkumisella tunnin pidempään. Se ei ollut mitenkään suunniteltu juttu, mutta kello 08.00 se tuntui hyvältä tavalta aloittaa päivä. Varsinkin kun oli nähnyt unia, jotka olivat selkeästi revittyjä jostain agenttileffasta. Myrkkykapseleita sateenvarjoissa, CIA-agentteja ja muuta sensellaista masentavaa.

Kuten eräs aikaisempi merkintäni kertoi, niin jalkahoidoista taitaa tulla tapa. Olen jotenkin löytöretkeillyt feminiinisen puoleni raja-alueille, mutta se nyt vain sattuu olemaan ihan rentouttavaa.

Tänään rouva Kosmetologi (onhan ne kosmetologeja?) jalkojani rapsutellessa jutteli kaikenlaista mukavaa ja ennenpitkää puheisiin tuli miesten ja naisten välinen epäsuhta liikkeen asiakaskunnassa, josta hyvällä aasinsillalla päästiin dialogissa lopulta vahalla tehtävään karvanpoistoon ja siihen, kuinka lähes jokainen nainen on kertonut, kuinka pahalta se tuntuu ja kuinka se tehdään vain ihan miessukupuolen mukavuutta ajatellen (jada, jada...).

Kerroin sitten, että heti kun tulee mahdollisuus, niin on ihan pakko kokeilla samaa ihan siksi, kun naiset tuntuvat pitävän sitä välillä synnyttämisen tasoisena uhrauksena ihmiskunnalle. Täti sitten osoitti takanani olevaa hyllyä ja sanoi, että "Tuossahan sitä vahaa on. Paljonko laitetaan?". Enää ei ollut mahdollisuutta perua ja uhriksi joutui vasen sääreni.

Nyt sitten kämmenen kokoinen laikku vasemmasta säärestäni on paitsi silkinpehmeän siloinen, myös ihan punaisilla pilkuilla. Lähti sitten kaikki karvat ihan juuria myöten, mutta ei se kyllä mihinkään sattunut. Neiti P:n palautteesta päätellen, genitaalikarvat ovat kuulemma se pahempi juttu (tottakai naiset nyt sitten argumentoivat, että NEHÄN on ne pahemmat), joten ensi kerralla pitää kokeilla sitten sitä.

Ja raportoin siitäkin sitten täällä. Kyllä te sen jo arvasitte.

***

Katselin tuossa juuri leffan 50 first dates, kun sellainen tuli tallennettua viikonloppuna. Jostain syystä odotukset leffan suhteen eivät olleet kovin korkealla ja taas tuli vain muistutettua itseään, että ei pitäisi tuhlata aikaansa elokuviin, joissa Adam Sandler esiintyy. Tyyppi ei ole tehnyt yhtään hyvää elokuvaa.

***

Koska tänään ei ole yhtään mitään kerrottavaa oikeastaan yhtään mistään, niin läväytän julkiseksi tuollaisen julistepohjan, jonka väsäsin viikonloppuna.

Kai tuo on samalla jonkinlainen homage maailman parhaalle webbipelille.

***

Sain James Brownin kuoleman aikoihin muistikuvan nuoruudestani, ajasta jolloin tajusin ihmisen kuolevaisuuden. Jokseenkin kymmenenvuotiaana ymmärsin, että sitä mukaa kun itse vanhenen, myös ihmiset ympärilläni kuolevat. Pääosin tietenkin itseäni vanhemmat, mutta mitä vanhemmaksi itse kasvan, myös omasta ikäluokastani.

Viime aikoina on pudonnut niin Kirkaa kuin Anna Nicole Smithiäkin. Todennäköisesti todistan myös sen päivän jolloin Clint Eastwood julistetaan mediassa kuolleeksi, kuten myös Charlton Heston. Tosin toivoisin, että lapsuuteni satusetä, Lasse Pöysti eläisi ikuisesti, mutta se taitaa olla jo vähän liikaa toivottu. Ihminen ei oikeasti tarvitse läheisiään muistaakseen olevansa yksi kuolevaisista. Silti nuo uutiset on helppo lakaista maton alle muistuttamaan itsestään sitten, kun televisiossa, sanomalehdissä tai internetissä muistellaan vuosipäivänä edesmenneitä.

Jokapäiväisessä elämässä on hiton helppo tuudittautua siihen, että huominen koittaa vielä tämänkin päivän jälkeen. On helppo tuhlata aikaansa turhaan (kuten bloggaamiseen) ja ajatella, että kyllä sinne pyramidin päälle ehtii kiivetä vielä vähän vanhempana. Ja kas vain, yhtäkkiä sitä huomaakin olevansa 80-vuotias, joka paskoo alleen pätkätyöläisillä miehitetyn vanhainkodin terminaaliosastolla.

Itseään on pakko joskus muistuttaa siitä, että on vain yksi miljardeista kuolevaisista. Hyvänä muistutuksena siitä on hyllyssäni oleva pieni kivi, joka minulla on varmaan vielä kymmenen vuoden - kenties viidenkymmenenkin vuoden kuluttua. Sadan vuoden kuluttua minua ei enää ole, mutta se sama kivi todennäköisimmin on. Kaikki meissä on vain tilapäistä.

En koskaan ole tehnyt mitään päätöstä jahdatakseni vain absoluuttista onnellisuutta, koska en ole koskaan sitä nähnyt missään jaettavana. Olen varmaan vähän vinksahtanut, mutta en näe sitä siinä paritalon puolikkaassa, farmariautossa, akassa ja mukuloissa. En näe sitä myöskään rahassa, maineessa tai menestyksessä, vaikka toisin saattaisi joku ajatella.

Silti ajattelen, että ennen kuolemaa sitä haluaa vain olla onnellinen. Kenties siitä, että vuoteen ympärillä on ihmisiä, jotka oikeasti jäävät suremaan poistumistani, mutteivät märehtimään sitä ikuisesti. Tai siitä, että on kokenut täysipainoisen hyvän elämän - jäi se sitten 35 tai 90 vuoteen.

***

Kuten niin moni aikaisempikin ilta, niin myös tämä meni studiolla. Tänään kuvioon tuli pari oluttakin ja vähän muuta sensellaista, joka ei tietenkään ammattimaiseen kuvaukseen kuulu, mutta kunhan hengattiin. Onhan sentään lauantai.

Kuvasin kuitenkin samalla myös koiran Oopalta lainattujen saippuakuplien kera, jonka pätkäisin tuonne Flickriin. Oikeastaan aika hienoa, että samasta koirasta saa vähän räväkämpääkin kuvaa, kunhan sattuma sen sanelee kohdalleen.

Huomenna taas lisää kuvattavaa. Ehkä.

***

Näin tuossa kaupungilla seikkaillessani Anttilan dvd-alehyllyssä mainion leffan Dog Soldiers, jonka levyn omistan jo muutaman vuoden takaa. Tulin kotiin hymähdellen, että senkin voisi joku ilta katsoa uudelleen - sen verran hyvä leffa kyseessä kuitenkin on.

Tarkistin äsken levyhyllyni ja eipä sitä täällä enää olekaan. Muistan vain lainanneeni sen jollekulle (enkä muista kenelle) ja varmaan siinä mukana meni monta muutakin leffaa. Vituttaa suorastaan, kun kukaan ei koskaan palauta automaattisesti lainaamiaan kirjoja/leffoja/mitälie, vaan niitä aina pitää alkaa kyselemään kissojen ja koirien kanssa, kun ei kuitenkaan pidä mitään kirjaa, kenellä mitäkin on.

Vittu en lainaa enää mitään kenellekkään, saatana.

***

En sitten mennyt oluelle töiden jälkeen vaikka jonkin verran siihen houkuteltiinkin, vaan kävelin kaupan ja Makuunin kautta kotiin vakaana tarkoituksena mennä tänään ennen puoltayötä nukkumaan, tekemättä lainkaan mitään töihin viittaavaakaan.

Siihen valitsin avuksi kaksi leffaa, eli Miami Vicen ja Münchenin. Tai Munichin. Tai miten sen nyt haluaa kirjoittaakkaan.

Lopettelin juuri tuon etelämpänä sijaitsevan katsomista ja vaikka leffassa olikin tiettyjä huippuhetkiä (lähinnä vasta nähtyjen paikkojen ja "tuolla mä olin" -bongauksien kanssa), niin siinä samalla tuli ihan samanlainen myötähäpeä kuin vanhojen tv-sarjan osien katsomisessa. Kaikenlisäksi koko leffa loppui niin äärettömän typerästi. Jälleen kerran yksi "hei jätetään sopiva rako jatko-osalle" -leffa. Paskaa.

Yksi harvinainen valopilkku, joka tavallaan sai minut alunperinkin innostumaan leffasta, oli musiikki. Leffan trailerissa pauhaa Jay-Z:n ja Linkin Parkin miksattu yhteisbiisi Numb/Encore (joka on parasta ikinä) ja leffan lopuksi tuli tähän mennessä tuntemattoman Nonpoint -bändin cover Phil Collinsin parhaasta biisistä In The Air Tonight. Jos joku oikeasti omaa samankaltaisen musiikkimaun kuin minä, niin kannattaa tutustua tuohon linkin takana olevaan MySpace-soittolistaan bändin sivuilla.

Ainakin itselleni tuli tosi nostalginen olo. Rok.

***

Näin viime yönä jotain unia rapautuneesta vessan lattiasta, johon irrallaan olevien kaakeleiden alle juoksi vesi suoraan suihkusta. Yksinkertaista, mutta varsin Gigermäistä kuvaa suoraan aivokuoresta. Heräsin aamulla kylmä hiki pinnassa ja painuin samantein suihkuun.

Iltapäivästä karkasin työpaikalta vetämään salitreenit ensimmäisen kerran kuukauteen. Alkoikin olla jo vähän laiska olo, mutta kummasti tunti+ hikoiltua tuli taas ihan uutta energiaa pallotella vaikka minkälaisia ajatuksia suuntaan ja toiseen.

Nyt, kun on taas hyvä olo liikunnan vuoksi, ajattelin törsätä rahaa hillittömään kasaan roskaruokaa ja irtokarkkeja - ja linnoittautua illaksi sohvannurkkaan katsomaan jotain sopivaa leffaa Makuunista tai purkamaan järkyttävää tukosta kovalevytallentimen tv-sarjoista, joita on kasaantunut auttamatta tammikuun alusta lähtien.

Ei vaan ole ehtinyt, ei. Tosin olisi hyvä hetki irroittautua tv:n kahleista, mutta ei pysty. Liian hapokasta.

***

Voi helvetti, että olikin kylmä tänään. Luojan kiitos, uudessa toimitilassa (josta jaksan jauhaa loputtomiin saakka, koska työ- tai yksityiselämässäni ei ole mitään muuta uutta) on toimiva lämmitys ja jopa ilmastointi.

Aamulla tuli mentyä myöhemmin töihin, kun aamulla jumahdin murojen kanssa katsomaan Witchbladen. Paska leffa, mutta on kuulemma vain pilotti televisiosarjaan ja sehän näkyy.

Tänään tuli kokeiltua kuitenkin taas tuota studiokuvaamista. Ihan loistavaa harjoitusta, varsinkin kuin Neiti X (lausutaan neiti-ex) sattumalta tuli vapaaehtoisena kameran eteen. Tuli taas muistutettua itseään, kuinka aina on ollut ihan hulluna kauniisiin silmiin (joista niistäkin jaksan jauhaa loputtomiin itseäni toistaen). Naisten rinnat tai takamus ja niiden koko on ihan sivuseikka, kunhan silmissä on vain sitä jotakin.

***

Aika lentää taas kuin siivillä. Ei ehtisi tehdä oikein mitään, kun kuitenkin on ehtinyt tekemään vähän kaikenlaista. Tänään työt ovat junnanneet pääosin paikoillaan, mitä nyt keskellä päivää saatiin uusia kuvia, myös ihan kauniista tytöstä, eikä pelkästään blondeista hipeistä konekivääreiden kanssa.

Kauankohan sitä pitäisi harjoitella, että tulisi oikeasti hyväksi kuvaajaksi? Kovin siinä auttaisi varmaan riittävät harjoitteluolosuhteet ja -kalusto, mutta minä olenkin aina ollut varusteurheilija. Sikäli kun minusta ikinä urheilijaa on löytynyt.

Sitten kun olisi oikein hyvä kuvaaja, niin voisi kokonaan lopettaa nykyhommat ja siirtyä kuvaamaan vain bikiniasuisia tytönhupakoita Seiskaan. Jos oppimiskäyräni on oletetun kaltainen, niin silloin Seiska tosin viettää 50v. synttäreitään ja minä olen se harmaantunut, ryppyinen, namusedältä näyttävä kuvaajaäijä, joka yrittää jokaista yli 18-vuotiasta mallityttöä.

Ehkä sittenkin jatkan ihan nykyisellä alallani. Siinä ei tarvitse oppia mitään uutta.

***

Tämäniltaiset kuvauskokeilut saivat taas kuvauskuumeen ihan uusiin lukemiin. Nyt olisi kova hinku taas rynnätä takaisin kameran ääreen sopivien mallien kanssa. En ole kuvannut ihmiskuvia pitkään, pitkään aikaan satunnaisia kohtaamisia lukuunottamatta.

Ei olisi ketään vapaaehtoista, joka haluaisi hyviä kuvia itsestään? Mielellään naisia, kun te ootte niin paljon nätimpiä ja siten mukavampia kuvattavia.

***

Oopa --> Jarkko

Jarkko --> Oopa

En tiedä, kummasta nuo kuvat kertovat enemmän. Kuvattavista vai kuvaajista?

[edit: jotenkin hauska tuo oikealla oleva flickr-setti, kun Oopa on ylinnä ja alempana on Pelikaani ja hylje.]

***

Kuka lainais puikot ja kerän mustaa villalankaa?

***

Tämä on taas niitä absoluuttista nollapistettä hipovia iltoja, jolloin huomasin käveleväni illalla kotiin pukeutuneena paksuun takkiin jonka karvakaulushupun olin vetänyt muutenkin pipon verhoaman pään suojaksi. Ennenpitkää vilkas lantion vispaus kostautui ja päätin niinsanotusti päästää leijan sopivan hiljaisessa kohtaa kävelyreittiäni jossa luulin olevani yksin. Sijainti oli pienen polun varrella, joka oli hiukan sivussa varsinaisista jalkakäytävistä, eli juuri sopiva hiljaisen kuoleman esiinmarssille.

En sitten tiedä, oliko syy kenties tiukan pakkasen vaiko pitkään jatkuneen intensiivisen treenin, mutta pakarani olivat selvästi piukentuneet ja hiljaiseksi puhallukseksi tarkoitettu suoritus kuulostikin rottweilerin hampaissa olevalta vinkulelulta.

Noin 1,5 sekuntia myöhemmin minut ohitti oikealta puolitoistametrinen tytöntyllerö pitäen selvän hajuraon. Tyttö katseli ihan muualle, mutta hihnan päässä oleva pieni terrieri oli varsin innostunut.

Saatanan huopatossuilijat. Löntystelisivät äänekkäästi kuten muutkin ihmiset.

***

***

Näin viikon viimeisenä bloggauksena on hyvä todeta, että sellainen perusvitutus nostaa taas päätään. En tiedä, onko syyllinen jotenkin yleisesti kasvava matalapaine, vaiko tämä päivä, jolloin en virallisesti saanut mitään aikaiseksi.

Olen nyt kaksi tuntia maannut selälläni sohvalla, jalat ylhäällä ja miettinyt monia asioita sekä töistä, siviilielämän puolelta, että muualtakin. Sitten päätin kirjoittaa tämän turhaakin turhemman merkinnän. Säälikää nyt edes tämän vuoksi, saatana.

***

Toveribloggaajat kokoontuivat tänään Ravintola Kiveen... eikun siis siihen viereiseen kiinalaisravintolaan syömään perinteeksi muodostunutta sunnuntailounasta. Tavallaan hyvä sattuma, sillä paikka on jäänyt tähän asti tuntemattomaksi. Lajityypilleen sopivaan tapaan listalla on n. 70 eri annosta, josta valitsin kanan sitruunakastikkeessa.

Annos oli sitten melkoisen sitruunainen. Kastike oli paitsi suurimmilta osin sitruunamehua, joukkoon oli raastettu sitruunankuorta ja varmuuden vuoksi sekaan oli viipaloitu pari sitruunaviipalettakin, ettei vaan maku katoaisi.

Lopputulos siis oli, että maku oli aika hapokas. Tuollaisen annoksen valitsevien pitää oikeasti pitää sitruunasta.

Ensi kerralla sitten kokataan meikäläisen keittiössä.

Bzzzt.

***

Pohdiskelin tässä lähiaikoina tapahtunutta innostusta nimetä blogistanian kansalaisia jollakin tavalla villahamstereiden, ynnä muiden feminiiniharrasteiden mukaisesti. En nyt tiedä, olinko oikeasti tuon trendin alkuperäinen liikkeellepanija (ehkä vain toivoisin olevani), mutta itsehän joulukuussa sain 20% lisää tilaajia pelkästään nimeämällä blogini Blogilistalla neuleblogiksi.

Vähän mietityttää edelleen, johtuuko se tilaajien lisääntyminen siitä, että jengi oikeasti luuli tätä neuleblogiksi välittämätttä katsoa tarkemmin - vaiko siitä, että uudet tilaajat odottavat tänne tulevan jotain tarinoita neulomisesta?

Jokotai, eilen eräs nainen ehdotti juomalasinsa takaa, että meikäläisen kannattaisi nyt alkaa kutomaan. Ihan siitä ilosta, että voisin sitten ottaa huonoja digikuvia edistymisestäni kaulaliinan parissa.

Kieltäydyin, mutta mietin kyllä asiaa. Tarttisi varmaan opettajan.

Sitävastoin aion toteuttaa projektini "näin nypit tehokkaasti nenäkarvasi" vielä tulevalla viikolla. Stay tuned.

***

Mikä siinä on, että Welho munaa hommansa täysin aina silloin, kun niiden palvelua oikeasti tarvitsisi? Oli se sitten viisi kertaa viikossa tai kerran vuodessa, niin - pim - juuri silloin, kun satut tarvitsemaan sitä nettiä kaikkein kipeimmin, niin Welho ei vaan toimi.

Kuten varmaan moni huomasi, ei se yhteys täältä kotoa ole poikki, vaan ihan töistä. Todennäköisesti se on siellä poikki maanantai-aamunakin, jos paska nakki käy.

Mutta on tänään hyviäkin asioita tapahtunut. Paitsi että opin jotain taas valokuvauksesta, myös systeri kävi vieraisilla noin kolmen minuutin ajan ja pudotti samalla kausiterveiset jostain aasian suunnalta. Pocari Sweatia (nam) ja lajitelman sikäläisiä oluita.

Niitähän säästetään vain tärkeimpien vieraiden kanssa maisteltaviksi.

***

Käytiin sitten tänään MP-messuilla ihan töiden puolesta, mutta kuten kuvasta näkyy, tuli siellä uhrattua vähän aikaa hupiinkin. Tosiasia noista tuollaisista messuista kuitenkin on, että niissä pitäisi aina käydä arkipäivänä. Yleisinä vapaapäivinä (kuten mm. lauantaina), niissä on populaa enemmän kuin laki sallii ja se vellovien ihmismassojen aiheuttama atmosfääri on yksinkertaisesti ihan perseestä. Jos Kerava olisi miljoonakaupunki, niin siellä olisi ruuhka-aikoina ihan samanlaista.

Myös yksi asia, jonka huomasin: jos haluaa olla mahdollisimman epäpersoonallinen, kannattaa MP-messuille pukeutua musta-punaiseen moponahkatakkiin.

Vaikka kaksipyöräisissä on tietynlaista viehätystä, niin tosiasiahan on, että ihan liian suuri osa niistä keväällä heräävistä, helkaman päällä vinguttelevista kuulapäistä, ei ansaitsisi ajokorttia edes fillariin. Tavallaan on pelottava huomata, että niistä messukeskuksen ihmismassoista tietty prosentti päätyy tänäkin vuonna johonkin moottoritien reunakaiteeseen.

Siitä taitaa olla pari vuotta, kun Stockmannin kulmalla moottoripyöräilijä kuoli raitiovaunun alle. Silloinhan joku bloggaaja ilmaisi verkossa mielipiteensä siitä, että kohtalo oli ihan itse aiheutettu jonossa "kiilaamisella" ja jollain aikaisella lähtökiihdytyksellä, jonka seurauksena liikennevaloihin liian myöhässä osunut raitiovaunu kohtasi pyörän risteyksen keskivaiheilla.

En muista tapausta sen tarkemmin, enkä sitä, kuka bloggaaja oli. Muistan vain ajatelleeni, että on mukava nähdä ihmisiä, jotka uskaltavat esittää omia mielipiteitään ulkopuolisten asenteesta riippumatta. Jokaisella moottoripyöräilijällähän on se sama illuusio siitä, että juuri heidän tuntemansa moottoripyöräilijät ovat sitä vastuullista sakkia. Samat ihmiset kuitenkin olettavat, että se alla oleva munanpidennin antaa jonkinlaisen automaattisen oikeuden kiilailla ruuhkajonoissa, kiihdytellä miten huvittaa tai muutenvain asettaa itsensä autoilijoiden yläpuolelle.

Ja sitten itketään, kun joku jää sen kaiken vuoksi jonkun 30 tonnisen metallivaunun alle.

***

***

Hitto. Vastahan tässä oli maanantai alla. Nyt on taas perjantai ja tehtävää olisi vaikka kuinka. Onneksi hommat ylipäätään vähän helpottuvat, niin ei tarvitse ihan kaikkea aikaa päivisin tuhlata työhön.

Uudet projektit alkoivat sitten virallisesti eilen. Tällä hetkellä näyttää suhteellisen hyvältä, toivottavasti niissä ei suurempia ongelmia tulekaan. Jännittää, mutta se kuuluu ammatin varjopuoliin.

***