Visukinttu

Jumalauta. Tässä yötä vietän surffaten intternetissä ja tottakai selailen satunnaisia naamakuvia myös irc-galleriassa. Sieltähän löytyi sellainen yhteisö nimeltä bloggaajat ja vähän hämmentävää löytää sieltä seuraavanlainen kommentti:

Mutta missä on Visukinttu-Jarkko! Äää!

Edellisestä on kulunut vuosi ja 1 kuukausi. Ja miksi mä kuulen tästä vasta nyt? Miksi kukaan ei ole kertonut, että mulla on fani?

***

Kun kerran pari päivää sitten tuli kirjoitettua Juicesta, niin jatketaan toisesta suomalaisesta bändistä, eli siitä isosta, eli HIMistä. Siinä on taas bändi, josta jotkut tykkää, jotkut ei ja jotkut taas eivät oikeastaan välitä kumpaankaan suuntaan. Kuulun itse jälkimmäiseen ryhmään. Jotain hyviä biisejä, jotain huonoja, mutta suurin osa ei kiinnosta yhtään. Lovemetallia? My ass.

Silti muistelen sitä aikaa kun HIM iski ensimmäisen kerran verkkokalvoille kuin märkä sukka. Se oli Chris Isaakin biisin cover Wicked Game. Olen aina tavallaan pitänyt alkuperäisestä biisistä ja se kieltämättä viehättää edelleenkin. Varmaankin Helena Christensenin videolla esiintymisen ansiosta. Babe.

Iki-ihanasta Youtubesta löysin äskettäin kuitenkin HIM:in Wicked Gamen videon vuodelta 1996. Ihan ässä veto. Kymmenen vuotta sitten nyt maailmankuulut jäbät vetäisivät jostain isipapan videokameran, halvan editointisoftan efektit ja menivät puistoon kuvaamaan.

Rok.

***

Kämpässäni hallitsee osittainen kaaos. Makuuhuoneen uusi katto valmistui vasta noin tunti sitten, mutta paikka on jo siltä osin taas yhtä siisti kuin ennen remontin aloittamistakin. Nyt ei satunnaiset sänkyyn selälleen päässeet vierailijat ainakaan pääse v-ttuilemaan rumista kattolaatoista.

Olohuonekin on kokenut muutoksia, mutta ne ovat jääneet pienemmiksi. Nyt alkaa olla ihan pikkusäätöjä vaille, muutamia johtoja pitäisi vielä hankkia ja laitella piiloon, liittää vanha PC televisioon pelikoneeksi, hankkia viherkasveja ja iskeä taulut seinille.

Keittiö on vielä pahimman mylläkän kourissa. Tänään siivouskaappi sai uudet hyllyt, kaapiston sokkeli sai puuttuvan palansa ja jääkaapin ovisaranoiden puoli vaihdettiin. Myös halogeenivalaisinten paljon päänraapimista vaatinut polttimonvaihtojärjestelmä selvitettiin. Huoneen pommin jäljiltä oleva "siisteys" katoaa huomenissa, kun myös eteisen remontti valmistuu. Sinne tulee uusi kattolamppu, kun vanha hitaasti lämpenevä käytävävalaisin vaihtuu kunnon halogeenivalaisimeksi. Samalla myös seinät saavat uuden maalin, seinälle tulee pienempi peili ja iiiiiso taulu tuomaan väriä ilmeeseen.

Muutos on sitten ihanaa.

Silloin kun sen toteuttaa palkattu apu.

***

Päivä alkoi varsin tavanomaisesti - nukkumalla pitkään sunnuntai-aamuna, mutta puolenpäivän jälkeen piti lähteä Kirkkonummelle päin kameran kanssa. Sain tehtäväksi käydä kuvaamassa erään vanhan maatilan tiluksia ja siinä meni sitten niin pitkään, että ehti tulla jo pimeä. Eräässä aitassa käytyäni huomasin pihalla käyskentelevän pukin. Eli tuollaisen kaarisarvisen otuksen, jota en kai koskaan ole ennen nähnyt. Kaulasta roikkui ketjunpätkä ja ajattelin sen karanneen jostain.

Sen jälkeen mielessä käväisi, kuinka pukkeja joskus pidettiin jonkinlaisina saatanan kätyreinä ja helvetinkoirien maanpäällisinä versioina. Uhrimenoissahan niitä on käytetty pakanoiden toimesta jo ammoisista ajoista lähtien, joten oli vähän pelottavaakin törmätä sellaiseen pimeällä.

Kuvatessani tilan pihamaata kaikessa rauhassa, huomasin eräässä valottamassani ruudussa sitten jotain suttuista. Ensin ajattelin, että kameran linssiin oli tullut tippa vettä, sen osoittauduttua vääräksi, ajattelin kameran kennolle eksyneen taas jonkun roskan - ihanaa - taas yksi lisää puhdistettavaksi...

Luulo osoittautui vääräksi kun zoomasin kameran ruudulta kuvaa lähemmäksi. Kuvan osasuurennoksesta näkyy, että pihamaalla näyttäisi istuvan koiranpentu, joka ei takuuvarmasti siinä kuvattaessa istunut.

Näytin kuvaa maatilan omistajalle ja kävi sitten ilmi, että kahta viikkoa aiemmin tilan emännän lemmikkisnautseri oli jäänyt pihalla auton alle ja jouduttiin lopettamaan.

Arvatkaa värisyttikö? Arvatkaa, värisyttääkö vieläkin? Tänä yönä täällä pidetään valot päällä, nukutti tai ei.

***

Tämä kuuluu vähän niihin asioihin, joita on nähnyt varmasti tänään monissa blogeissa, mutta en itse jätä tätä aihetta käsittelemättä pelkästään sen vuoksi, että Juicella on ollut itselleni varsin suuri merkitys nimenomaan musiikin saralla.

En ole kasvanut kovin musiikkipainotteisessa perheessä. Kotona oli toki ne 1970-luvun Sonyn kasettistereot, eikä niiltä C-kaseteilta löytynyt juuri muuta kuin vanhempien kopioimaa suomalaista iskelmää (huomioikaa tämä, Teosto - kopiointia on ollut jo niistä ajoista asti). Ei puhettakaan ajan rankemmasta tarjonnasta. Tottakai, kaikenlaista kuuli sattumalta radiosoiton kautta, joka sekin oli hyvin vähäistä, mutta muuten musiikkipuoli oli lapsuudessani äärettömän köyhää.

Jossain 13-vuotiaana lainasin tädiltäni Philipsin kasettimankan ja samalla tuli pakottava tarve kehittää jotain hyvää musiikkia. Kirjastosta ensimmäisenä käsiin tarttui useita Juicen kasetteja, joista tärkeimpänä oli Yölento. Siltä levyltä (tai siis kasetilta) tarttui tärkeimpänä tämän tärykalvoille tietenkin Kaksoiselämää, mutta teini-iän alkumetreillä juokseva kaveri iskeytyi myös Rakkauden Ammattilaiseen ja Heavydiggarin Vuorisaarnaan.

Ajan mittaan tuli sitten paljon muutakin musiikkia soittolistalle, mutta Juice oli se, joka aloitti kaiken. Kiinnostus suomalaista musiikkia kohtaan laajeni ensin MTV-popin puolella ulkomaille, josta klassikkorockin kautta tie vei rankempaan kamaan.

Viimeisin keikka jossa koin Juicen oli Tikkurilassa lähes kaksi vuotta sitten. Kyseisenä iltana tapahtui kaikenlaista muuta muistelemisen arvoista (ja arvotonta), mutta jo silloin jäi mieleen, että joskus pitäisi nähdä Juice paremmin, paremmilla mestoilla, pelkkään musiikkiin keskittyen.

Nyt on vähän liian myöhäistä.

***

Eilinen perjantai meni täysin hutaisemalla läpi. Aamukymmeneltä ei odottanut normaaliin tapaan lähtö toimistolle, vaan luvassa oli virkistyspäivä pienen ammuskelun parissa ja tuli siinä katsottua uusin Bondikin. Siinä, missä esimerkiksi oikea 007, Sean Connery, näytti pääpahiksen kiduttamanakin tosi sankarimaisen coolilta, vaikuttaa tämä Craig Vaimikäsenytolikaan vastaavassa tilanteessa lähinnä krapulaiselta alkoholistilta.

Enivei. Kun aikaisin päivällä alkoi sitten viettää iltaa alkoholin merkeissä, niin sitä ehti hyvin jo ennen yhdeksää päästä eroon laskuhumalasta. Siinä yhdeksän jälkeen tuli vielä Minttu ja Kari käymään, niin pidettiin porukalla vähän iltaa zombie-pelin parissa. Eikä niitä quesadillojakaan kannattaisi unohtaa. Hyvä ruoka, parempi mieli koko porukalla. Loppuillasta, eli siinä yhden maissa alkoi vaan nukkumatti pikkuhiljaa pilkahtamaan kun edellisenä yönä oli nukkunut neljä tuntia.

Kuva: Oopa

Taas yhden levottoman yön jälkeen oli mukavaa tehdä aamiaista hyvissä ajoin ja tehdä vielä palvelus ystävälle työpaikan studiota lainaamalla. Sen jälkeen olikin aika lähteä Oopan kanssa lentokentän suuntaan. Yhtään hyvää kuvaa ei saatu lentokoneista, mutta paljon tuli ajeltua, kiipeiltyä kallioilla, "poltettua filmiä" ja puhuttua paskaa Tuusulantien varressa.

Mikäpä sen hauskempaa. Opin vieläpä taas vähän lisää kuvaamisesta, joka on aina hyvä asia. Ehkä jatkossa näkyy täälläkin taas vähän parempia kuvia.

[afterlife: diggaan tuosta Oopan ottamasta kuvasta hetki hetkeltä enemmän]

***

Jepjep. Nyt olen koko illan miettinyt, minkä väristä maalia pitäisi käydä ostamassa kaupasta. Huomenna tulee remonttimies töihin kämpälleni päiväksi tai pariksi ja pitäisi päättää, minkä väriseksi haluan eteiseni. Ennestään siinä on ruskea puupenkki ja harmaa teräksinen Ikean kaappi.

Vaihtoehtona on joko yhdistelmät grafiitinharmaa-valkoinen, vaaleanharmaa-oliviinvihreä tai limenvihreä-valkoinen.

Ota näistä nyt sitten selvää. Sisustaminen ei ole heteromiehen hommaa - varsinkin kun on siunattu näin huonolla värisilmällä.

***

Tottakai, heti kun tänään vihdoin ulos ovesta kävelin, kaikki alkoi mennä pieleen. Joku v-tun mulkero oli taas ajanut autonsa blokkaamaan pääsyn firman paikkipaikalle, rautakaupassa oli kaikki lopussa, palvelu ei toiminut lainkaan, käsineet kastuivat sateessa, vakiopöytä oli varattu ravintolassa ja niin edelleen. Ei voisi paljoa pahemmaksi taas tämä päivä mennä.

Vituttaa saatana.

***

Ostin eilen hetken mielijohteesta kameraan uuden kivan objektiivin, joka paikkasi mukavasti sen välin, mitä aiemmilla 100-400:lla ja 17-45:lla jäi väliin. Nyt repussa kulkee mukavasti mukana Canonin 24-105, kompakti, mutta ah niin laadukas putki. Ainoa ongelmaksi laskettava seikka tässä suorituksessa on se, että siihen kuului tonnin arvoinen rahallinen suoritus.

En nyt tiedä, pystyykö sen laskemaan materialismiksi, että oikeasti tuntisi tarvitsevansa jotain niin kallista (sanoinko jo, että se on aika laadukas?) pelkästään harrastaakseen sillä. Kyllähän se kirpaisi, ja perkeleesti kirpaisikin, mutta totuus on, että tänä aamuna se ei enää tuntunut yhtään pahalta. Siinä se möllöttää nyt kiinni kamerarungossa ja huutaa melkein ääneen, että pitäisi päästä osoiteltavaksi jotakin kuvauskohdetta kohti.

Ylipäätäänkin, olen aika impulsiivi-ostaja. Jos näen jotain mistä pidän/tarvitsen, niin ostan sen - jos vain rahat riittää. Ja se nyt valitettavasti tarkoittaa sitä, että harvemmin lasken, jääkö tilille pennin hyrrää muuhun tarpeelliseen, kuten ruokaan. Tälläkin kertaa ostos tapahtui siksi, että satuin olemaan käymässä samassa talossa kuin kameraliike.

Kaikissa heräteostoksissa omatunnon vaimentajana toimii loistavasti muoviraha. Sitä vain lainaa hetkeksi myyjälle, niin - plim! - sitä saa kortin mukana takaisin myös kaikenlaista tarpeellista tavaraa! Eikä lompakko edes keventynyt lainkaan! Raha lähtee vain salakavalasti tililtä pois ilman että siihen silmä edes osuu ja sitähän nyt sitten tulee lisää, kun vain töitä tekee.

Eli miksipä sitä murehtimaan. Sehän on melkein uusiutuva luonnonvara se raha.

***

Jaahas. Tällä kertaa unet sitten vain jatkuvat. Valitettavasti vähän kylmemmissä merkeissä. Sain unessa tekstiviestin Styltä Jaappaniasta ja hupsista vain, olinkin jo jonkun japanilaisen tutkimuskeskuksen tiloissa ihastelemassa paikallisia oloja, kuinka oleskelutilan pöydillä pelattiin Mindballia ja kuinka paikan kellariravintolassa oli yksi seinä lasia, avautuen mahtavaan meriakvaarioon. Ulkopihalle päästyämme, samaisessa pikku lammessa oli myös oma sukellusvene.

Tarinaan jotenkin oleellisena osana kuului myös se, että asuin pilvenpiirtäjässä, seinänaapurina sokea mies.

***

Ensimmäisen kerran melkein kahteen viikkoon sain kunnolla unta, enkä mitään katkonaista torkahtelua. Mitä tietysti tapahtuu? No sitä, että Jaime Pressly päätyy kanssani samaan sänkyyn ja olemme valmistautumassa todella, todella kiihkeään kolmetuntiseen seksissessioon.

Sitten soi herätyskello.

***

Hemmetti, että tällaiset päivät ottavat pattiin. Huonosti nukutun yön jälkeen ei ollut mitenkään mukavaa tai varsinkaan energistä mennä salille rehkimään puoleksitoistatunniksi, mutta ei auttanut. Pakko vääntäytyä itse sinne paikanpäälle, kun on mennyt lupaamaan itselleen, että periksi ei anneta - eikä laiskotella (ainakaan turhaan).

Paino on noussut muutaman kilon verran, mutta vyötäröllä se ei näy - suuntaan tai toiseen. Yritän selitellä itselleni, että se painonlisäys on ihan oikeasti vain jotain lihasta, eikä läski ole löytänyt uutta kehitysastetta ja hautautunut syvemmälle - korvannut vaikka pernan.

***

Koska kerroin jo aiemmin olevani tylsistynyt vanhaan blogin ulkoasuun, niin päätin sitä vähän piristää, kun ihastuin jo toistamiseen tuohon vaaleanvihreään väriin. Muuttelin myös vähän fontteja uusiksi ja muuta pientä säätöä siellä ja täällä. Palautetta saa antaa ja pitääkin. Ei tällaista pelkästään meikäläisen värisilmän perusteella ylläpidetä.

Tuo kuva tuossa oikealla vähän mietityttää. Se, jo pari viikkoa sitten töissä otettu kuva sattui vain ensimmäisenä käsiin kun uutta ideaa siihen mietin, mutta tekeeköhän tuo minusta nyt sitten anonyymibloggaajan?

Vai vahvistaako se vain sitä mielikuvaa psykopaatista, minkä kuvan joku on tästäkin bloginpitäjästä saanut?

[update: vetäisin tuohon sivuun vielä tuon Flickrinkin, kun voisi vähän enemmänkin esitellä ottamiaan kuvia - tällä hetkellä siellä tosin on vain muutama vanha]

***

Olen aika kaukana siitä ihmistyypistä, joka suojelee aktiivisesti luontoa, juoksee dyykkailemassa ylijäänyttä ruokaa kauppojen roskiksista ja kulkee Uffaffaasta ostetuissa vaatteissa. Siitäkin huolimatta, olen koko ajan enenevissä määrin kiinnittänyt huomiota siihen tietoon, mitä eri tuotteiden tai palveluiden luonnonmukaisuudesta tai luontoystävällisyydestä on saatavilla. En pidä enää mahdollisena, että ostaisin muita kuin vapaan kanan munia tai reilun kaupan hedelmiä. Hyvin pieniä asioita, joita noudattamalla on helppo vaikuttaa omalta osaltaan. En minä mikään marttyyri ole, edelleenkin kulutan enemmän osaltani kuin pitäisi, mutta pyrin lohduttamaan omaatuntoani sillä, että pyrin kierrättämään kaiken mahdollisen.

Tästäkin syystä Greenpeacen tekemä tutkimus tietokoneiden ja elektroniikan "vihreydestä" oli aika masentavaa ja samalla yllättävää luettavaa. Niin paljon ihannoimani Apple on järkyttävän surkeassa jamassa, mitä ekologiaan tulee. Voitte jokainen lukea lisää oheisesta linkistä. Greenpeace on siis teettänyt ulkopuolisilla(kin) instansseilla testejä eri elektroniikkatuotteiden osalta, kuinka paljon ne sisältävät PVC-muoveja, raskasmetalleja tai muita haitallisia ja/tai luontoystävällisemmillä raaka-aineilla korvattavia ainesosia. Asteikolla 1-10 (1=surkein, 10=optimi), Apple osuu arvosanalle 3-, joka on ihan käsittämättömän huono. Greenpeace osuvasti nimittää Applea myrkkyomenaksi nettisivuillaan, joka johtuu mm. myrkyllisen liekinestoaineen käytöstä, jota jokainen MacBook Pro on varmaan pullollaan (näillä käyttölämpötiloilla aine ilmeisesti auttaa, sillä on ihme, etteivät läppärit syty tuleen). Samassa vertailussa Nokia ansaitsee arvosanan 7, joka ei ole ihan niin hirveän huono. Way to go Nokia. Pisteet kasvoivat ainakin minun silmissäni taas hiukkasen.

Käytin pari minuuttia ajastani siihen, että tutustuin Greenpeacen Mac-sivustoon. Ja lähetin myös Steve Jobsille terveisiä.

Kaikesta lukemastani saa sellaisen kuvan, että monikaan suuryrityksistä ei strategiassaan huomioi sitä mahdollisuutta, että kuluttajiin voitaisiin vaikuttaa muutenkin kuin vain muotoilulla, mainonnalla ja panostamisella tulevaisuuteen. Ilmiselvää on, että 50 vuoden päästä maailma on paitsi pahemmassa jamassa, myös luontoystävällisyys on paljon enemmän tapetilla. Idässä, lähinnä Kiinassa ja entisessä Neuvostoliitossa, kasvu (ja myynti/voittomahdollisuudet) on monellakin alalla kaikkein korkeimmassa nousussa ja sinänsä ei ihme, että suuryritykset satsaavat tulevaisuuteen juuri näillä alueilla, jotka valitettavasti eivät ole lainsäädännöllisesti tai moraalisesti vihreitä arvoja huomioivia. En usko, että millään yrityksellä olisi varaa jättää silti länsimaitakaan huomioimatta. Itse ainakin pitäisin sitä hyvin tärkeänä ostopäätökseen vaikuttavana tekijänä, jos jokin yritys tuo muiden kilpailuvalttiensa ohella esiin myös sen, että tuote on tehty mahdollisimman paljon luontoa säästäen.

Miltä kuulostaisi uusi, vihreämpi Omppu? Ei lainkaan pahalta. Eihän, Steve?

***

Jaahas. Täällä sitä taas sitten ollaan. Töissä. Pöydällä vissypullo, tietokone, piparkakkuja ja helvetinmoinen Toblerone-patukka. Kaikkea, mitä kasvavassa työputkessa oleva mies tarvitsee.

Viime yö meni tosiaan täysin perseelleen. Unta tuli vasta aamukuudelta ja naapurin pikku ipanoi...kullannuppujen mekastu...iloisen elämöinnin vuoksi heräsin jo yhdeltätoista. Vittumaista, sanoisin.

Päivemmällä tuli sitten Kallion Blogipiirin sisimmmän sisäpiirin kanssa käytyä perinteisellä sunnuntailounaalla. Iloista oli meno, mitä nyt sellolla, viululla ja pianolla (joku kamaritrio se varmaan oli) soitettu iskender-musiikki herätti kummastusta. Jos joku teistä lukijoista ei tätä ymmärtänyt vitsiksi, niin lepo vaan - tämä olikin insider-juttu. Nääs.

Nyt on sitten töitä. Kuten viimeiset neljä tuntia, niin myös seuraavat neljä tuntia sujuvat näennäisen rauhallisesti työpöydän luona töitä tehden. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

***

Huonon unen vaihtoehto on tietysti ei yhtään unta. Syytän sitä kolmea tölkillistä energiajuomaa.

***

Kuulkaas ihmiset ja uskokaa sanomisiani. Se ei ole hauskaa eksyä ajelemaan jonnekkin Pakilan suuntaan rakkopainetta aiheuttavassa Battery-yliannostuksessa. Sekin kaupunginosa on varsin aavemainen paikka näin sumuisena yönä. Kaduilla liikkuu aniharva ihminen ja tuntuu kuin koko ajan pitäisi varoa jonkun hyppäävän auton eteen.

Inarin 20/30/40 synttäreillä oli kyllä ihan kivaa. Päätös alkoholittomasta illasta päätyi tuohon Batteryn lipittämiseen, mutta tarjottu meksikolainen ruoka oli järkyttävän hyvää. Ihmisiä on muutenkin aina kiva nähdä, varsinkin näin hektisessä tilanteessa, mitä deadlineja edeltävä aika on.

Naapuri vihjaisi, että viime aikojen levottomat yöt ovat oire skitsofreniasta. Tosin en nyt ihan tuon korttelitohtorin diagnoosiin usko, mutta se toisaalta selittäisi paljon. Helpompi vaihtoehto on etsiä syyllistä vain ylirasituksesta ja siitä, että jotkut pikkuseikat ovat aiheuttaneet viime aikoina vähän liikaa ajateltavaa.

Naapurin koiratyttö on ollut pari päivää ajatuksissa. Jep, hänestä te ette ole kuulleetkaan koskaan mitään, mutta kyseessä on eräs henkilö, jonka koira kerran yövieraana herätti aamulla allekirjoittaneen nuuhkaisemalla tätä perseestä. Koiratyttö kuitenkin on niitä ihmisiä, joista on helppo pitää, mutta mahdoton ajatella sen enempää. Syy siihen, miksi Koiratyttö on ollut mielessä, en tiedä. Varmaan sillä on jotain tekemistä seksin kanssa.

***

Hiljainen viikonloppu tuli kuin yllättäen. Vielä eilen perjantaina tuntui, kun olisi tiistai, korkeintaan keskiviikko. Viikon arkiosuus meni kuin yllättäen ja tajusin eilen muiden ihmisten niin kertoessa, että on tosiaankin perjantai.

Tämä viikonloppu on todennäköisesti hyvin hiljainen. Eilen kävi eräs tyttö tekemässä lettuja hyvän leffan kanssa ja tänään on luvassa kaverin synttärit, johon ajattelin kyllä mennä auton kera. Huomenna taas luvassa töitä. Hiljaista siis, rauhallista, kun ei vaan jaksa.

Yöt ovat menneet todella levottomissa merkeissä. Viime tiistai-keskiviikon jälkeen en vaan ole nukkunut yhtään yötä hyvin, heräilemättä välillä mitä omituisimpiin syihin. Välillä on kylmä, välillä kylven hiessä, välillä herään ääniin, joita olen kuullut unissani, välillä vain pakottavaan tarpeeseen kääntää kylkeä.

Tarvitsisin hyvän syyn. Ihan mihin tahansa.

***

Joulu on kuulemma tulossa ja sen vuoksi tein tänään tiedusteluretken keskustan kauppoihin. Tuloksena vain yksi lahjapaketti ja kuusi sellaista, joita voi pitää lahjana - itselleni.

On kiva huomata, että Joulu on tosiaan tulossa. Sitä joutuu sen tekopirteyden ja rallatusten keskellä kuitenkin huomauttamaan itselleen, että ei se ole sitä kirkkaanpunaista muovia ja joululauluja. Eikä se ole myöskään pakonomaista rahan tuhlausta siihen, että jokaiselle pitäisi olla jotain annettavaa. Joululahjat ovat mukavia niin antaa kuin saada, mutta vain silloin kun niissä on jokin ajatus ja selkeä hyöty. Krääsää ei tarvitse kukaan, mutta vähäpätöinenkin lahja ilahduttaa kun siinä on vain ajatusta.

Ehkä opportunistisimpana kustannustuotteena näen Guinnesin ennätystenkirjan kaltaiset täysin turhantärkeät kirjat, joilla ei ole oikeastaan mitään muuta kuin hupiarvoa. Mitä hyötyä kenellekkään on kirjasta, joka ei toimi hakuteoksena tai jota ei koskaan tule luetuksi toista kertaa - ja jonka antama vähäinen tieto vielä vanhenee melko nopeasti. Toki, joidenkin ihmisten kirjahyllyä ne varmasti koristavat, mutta itse näen ne vain täysin hyvän paperin tuhlauksena. Niitä ei ole tehty kirjoiksi, ne on tehty lahjoiksi.

Kaupparetkellä törmäsin muuten Kari Haakanaan, tuohon blogistanian Hermann Göringiin. Muutaman sekunnin ajan meinasin uskoa miehen suositusta siitä, että katselemani punainen paita ei olisi "väriäni". Sitten huomasin, että mies oli ostamassa sinistä trikookangasta olevaa paitaa ja mustia tangoja.

Eikä siitä sitten sen enempää.

***

Se on muuten vittumainen tunne herättää kysymys juuri ennen pään tyynyyn laittamista, että tuliko vai eikö tullut tehtyä yksi pieni delegointi, joka jälkimmäisessä tapauksessa tekisi kassaan parin tonnin loven.

Ja eihän tietenkään keskiviikon ja torstain välisenä yönä puoliltaöin kukaan niistä, joille delegoin/olisin sen delegoinut, ei ole tavoitettavissa. Eikä mitään sellaista, mistä asian voisin tarkistaa, löydy tietenkään omalta tietokoneelta tai verkosta. Pitäisi mennä tässä kylmässä yössä aina työpaikalle asti. Sinne sorvin ääreen.

Nukuttaakohan tänään?

No mutta se delegoida on sitten kiva sana.

***

Tänään tuli eteen ensimmäisen kerran elämässä se hetki, jolloin itsemurha (tai sen yritys) konkreettisesti vaikutti elämääni. Ei, kyseessä oleva ihminen ei ollut kukaan läheiseni, mutta sen vaikutus tuli erään läheiseni kautta. Tuo vaikutus vai sai minut ajattelemaan paitsi sellaisen geneerisen itsemurhaajan ajatuksia, mutta myös sitä, miksi itse suhtaudun heihin niin välinpitämättömästi.

Suurin syy siihen on varmasti se, että kuten aiemminkin olen sanonut, empatiakyky on minulle täysin tuntematon käsite erityisesti silloin, kun kyse ei ole jostakin läheisestäni. Toisaalta taas suhtaudun itsemurhaan konseptina hiukan vihamielisesti. Kaikki ovat jossain masennuksen pyörteissä miettineet sitä edes joskus (ne jotka sanovat, etteivät ole, valehtelevat), mutta siitä ei ole kieltäminen, että se on lähes poikkeuksetta osoitus luovuttamisesta. Tämäkin toki on kulttuurisidonnainen seikka, mutta samalla oma, vahva mielipiteeni.

En myöskään ymmärrä minkäänlaisia "vakavia masennuksia" tai muita sairaanhoito-oppaista löytyviä psyykkisiä tiloja, joilla saa terkkarilta sairaslomaa x-määrän. Kutsukaa vain ahdasmieliseksi paskiaiseksi tai vanhanaikaiseksi mulkuksi, mutta jos ihminen ei pysty itse omia päänsisäisiä ongelmiaan ratkaisemaan, niin mitä helvettiä! Tottakai, ei sitä tarvitse ongelmiaan piilottaa tai vatvoa yksin - apua saa pyytää, mutta sotketaan siihen koko länsimaisen yhteiskunnan sosiaaliverkko sitten.

Apua. Ahdistaa. Kutsukaa lääkäri.

***

Osallistuin elämäni ensimmäistä kertaa nettipokeriturnaukseen, enkä edes laittanut yhtään käteistä rahaa kiinni siihen (ei, en luottokortillakaan). Tuloksena oli 51. sija, kun kilpailijoita oli abouttiarallaa 130 kappaletta. Ei paha, ottaen huomioon, että en koskaan ole pelannut tätä Hold´Em -pokeriakaan.

Tuon jälkeen en yhtään ihmettele, että jengi diggaa pelistä. On siinä oma viehätyksensä, vaikka rahaa ei sinällään ollut kiinni. Voisin hyvin addiktoitua tuollaiseen, joten siinä suuri syy siihen, miksi on parempi pitää rahat tilillä ja pelata vain ihan huvin vuoksi.

Tai ehkä vielä joskus. Kaveripiirissä. Vaikka kolikoilla. Tai pienimmillä seteleillä.

Luoja. Tästäkö alkaa se alamäki? Jos vuoden päästä olen suonensisäisiä huumeita käyttävä rappioalkoholisti, niin voitte sanoa, että korttipeli vei minut turmioon.

(P.S: Toisaalta olen aina ollut rahapelejä vastaan noin periaatteelliselta kannalta, mutta mikäs siinä kun pelaa vain järkevästi omat (raha)rajansa tuntien.)

***

Kuinkakohan paljon pitäisi maksaa, jotta joku ottaisi tämän blogin ulkoasun suunnittelun asiakseen? Tarttisi tätä ulkoasua vähän pimpata ja kun itse olen sen vähän unohtanut jo, mitä MovableTypen muokkauksesta ikinä olen tietänyt. Eikä viitsisi opetella uudestaankaan.

***

Ammatissani oppii aika nopeasti olemaan katselematta erinäisten potentiaalisten projektiililaukaisinten lähetyspäitä ja tästä syystä kaikkien sellaisia muistuttavien asioiden katseleminen saa minut hermostuneeksi. Siinä missä pimeä reikä ison putken päässä saattaa hermostuttaa jotain villieläimiä, en minäkään katsele mielelläni niiden osoittavan itseäni kohti.

Tässä on nyt jonkin aikaa joutunut totuttelemaan jääkaapin uuteen vakioasukkaaseen, eli Ecusson-siideriin tuollaisessa shampanjapullossa - vai miksikä nyt tuota pullo/korkkimallia nyt ikinä oikeasti nimitetäänkään (ihan totta, jos tiedätte, kertokaa)? Joka kerta kun avaan jääkaapin oven ja näen tuon pullon korkkeineen osoittavan suoraan kasvoihin, säpsähtää joku synapsi päässäni. Ei vain aivot opi käsittelemään sitä, että se on melkoisen epätodennäköistä, että se siitä itsekseen paukahtaa - ja vaikka paukahtaisikin, kuinka pitkälle se korkki siitä oikeasti menisi?

No minun tapauksessani tietysti sen 15 senttiä suoraan oikeaan silmääni, mutta nyt ei ollutkaan kyse jokapäiväisestä tuuristani (tai sen puutteesta).

***

Jaahas. Ihan tässä tämän päivän aikana on tullut sellainen pienoinen fiilis siitä, että tätä blogiakin pitäisi vähän hoitaa. Kirjoittaa vaikkapa jotain.

Viime päivinä mielessä on käynyt monetkin asiat, mitkä herättivät ihan asiallisiakin ajatuksia, joista voisi kirjoittaa tänne. Mitä nyt yleensä, satunnaisia ajatuksia menneisyydestä ja tiettyjä toiveita tulevaisuudesta. Tästä nykyisyydestä ei nyt niinkään. Kai siksi, että elämä on vähän yksipuolista ollut viime aikoina kaikkine työn rasittavuuksineen.

Mielessä kävi kuitenkin tämänpäiväinen isänpäivä ja niinpä linkitän ammoin kirjoittamaani tekstiin, jossa kerron oikeastaan kaiken oleellisen. Jos ei muuta, niin rivien välissä.

***

Tietoasema on perseestä.

***

Katselin äsken Petteri Jussilasta kertovan dokumentin. Dokumentti nyt vahvisti osaltaan sitä samaa kuvaa, mitä joskus lööppejä lukemalla on saanut omaan päähän mahtumaan. Tavallaan tyhjänpuhuja, jossa ammatillista uskottavuutta on suunnilleen saman verran kuin Jari Sarasvuossa. Samoin kuin tässä jäljempänä mainitulla, myös Jussilalla tuntui olevan kuitenkin varsin paljon samoja ominaisuuksia kuin mitä itsessäni olen tunnistanut.

Yksi niistä on se, että elämässä ei saa mitään hyvää, jos itse sitä ei tavoittele. Tai harvojen kohdalla ehkä onnella tai perinnöllä on oma osuutensa. Töitä on kuitenkin tehtävä välittämättä muiden mielipiteistä ja keskityttävä siihen, mikä on olennaista. Fuck it - jos olet tehnyt koko elämäsi töitä sen eteen, että pystyt hankkimaan sekä itsellesi, että perheellesi paremman elämän, miksi sitä peittelemään? Sen vuoksi, että kateellinen naapuri ei katselisi autoasi naama vihreänä? Siksi, että kukaan ei vaan vahingossa tuntisi itseään huonommaksi ihmiseksi? Paskanmarjat, sanon minä.

Onhan se toisaalta totta, että ihmiset ovat hyväuskoisia lampaita ja hyvä myyntimies (mikä Jussila epäilemättä tavallaan oli) saa myytyä vaikka villapaitoja lampaille. Ongelma tulee lähinnä siitä, missä vaiheessa sen katraan yksilöiden oma vastuu tekemisistään päätöksistä kohtaa yhteiskunnan antamat rajoitukset.

Mutta kun tarkemmin meitä kaikkia katsellaan, niin ehkä meistä jokaisesta löytyy moitittavaa. Jos ei ihan lainvalvojien toimesta, niin ainakin moraaliselta kannalta.

***

Tein pullonkorkista siittiön joutessani katsellen ihmisten tekevän töitään. Toimistolla on rauhallista ja siksi juuri sopivaa parannella viimeisetkin flunssan rippeet pois häiritsemästä.

Ihmettelen, miten internetin mukaan noita pystyy jotkut miehet tekemään 1500 kappaletta sekunnissa. Tein vain yhden ja siihen meni ainakin puoli minuuttia.

Ai miten niin levoton? Minäkö?

***

Sain lahjaksi heijastimen ja muistutuksen siitä, että tee menee vielä alas kolmantena flunssapäivänä, kunhan on hyvää seuraa.

***

Tsiisus, kun osaa olla heikko olo. Vihaan flunssaa juuri sen vuoksi, että koko kroppa huutaa aina hoosiannaa pienestäkin ponnistuksesta. Paljon mieluummin olisin tänään käynyt Digiexpossa (joka jäi nyt sitten kokonaan väliin) ja kokkaillut ruokaa illemmalla isommalle porukalle.

No can do. Pakko jaksaa.

Onneksi tänään on ollut jo paljon parempi olo. Ehkä tämä huomiseksi helpottaa.

***

Eilen oli ihan killerifiilikset, kun kaikki tuntui taas menevän täysin suunnitelmien mukaisesti niin töissä kuin vapaa-aikanakin. Tottakai, juuri sellaisesta tilastahan kohtalon pitää pudottaa fiilikset alaspäin ja mikäpä sen tekisi tehokkaammin kuin kunnon wanhanaikainen flunssa.

Nyt ollaan ja pärskitään. Jippiaijee.

***

***