Visukinttu

Kauan siinä kestikin, ennenkuin joku mainitsi "yhdennäköisyydestä". En ihan itse sanoisi yhdennäköisyydeksi vaan samankaltaisuudeksi?

Olen nyt aika pettynyt siihen, että aiempaan merkintääni ei ole tullut edes arvauksia.

***

Kysymys: missä munan koko on tärkein laadun tae?

[lisäys n. 24h myöhemmin: vastaus on tietenkin kaviaarissa]

***

No johan oli viikonloppu taas tosiaan. Suomi meni sitten taas häviämään Ruotsille, joka on aina yhtä suuri tragedia, vaikka kaikki muut maat tulikin voitettua. Myös ne, joilla ei ollut kisoissa edes lätkäjoukkuetta, koska nehän ovat jo valmiiksi huonoja.

Nyt se on sitten virallista se kärryn hankkiminen. Paperit seisovat edessä, auto vielä tosin 150 kilometrin päässä.

Kaiken muun hyvän lisäksi, sain myös lähetyksen aitojapanilaista juomaa. Viimeisimmästä makuhermoja kutittavasta kokemuksesta onkin jo melkein kahdeksan vuotta. Oli aikakin. Nyt pitää vaan jaksaa odottaa, että juomat kylmenee, niin pääsee juomaan ensimmäisen.

Viikko alkaa varsin nopeasti heti huomisaamuna. Tekemisestä ei ole pulaa ja auton paperitöiden tekeminen lisää taakkaa (olenko koskaan sanonut, että vihaan paperitöitä?). Sen lisäksi pitäisi kaikki työt saada valmiiksi, kun kymmenen päivän kuluttua lähden Saksaan työmatkalle.

Ja Rätykin sen jo sanoi, että saksa on paska maa.

***

...olisi hyvä jättää vain rauhaan. Esimerkiksi tästä ei voi yksinkertaisesti tulla mitään hyvää.

Ainoa, josta voi odottaa edes jotenkin siedettävää suoritusta, on Kevin Kline. Mutta Steve Martin ei todellakaan ole Peter Sellers.

Ja pitääkö sinne se Beyonce Knowles tunkea ihan pakolla? Kyllä se varmaan houkuttelee löyhäpäisiä jenkkejä, joille riittää leffassa se, että siinä on joku joukolla palvottava julkkisidoli, mutta mitä helvettiä. Oikeasti. Pitääkö kaikki raiskata Hollywoodissa? Keksikää uusia ideoita, älkääkä nyysikö vanhoja ulkomailta.

***

Kauan sitten pähkin mahdollisuutta korjauttaa jaappanista ostattamani kamera suomessa. Hintaa olisi tullut "vain" 130 euroa. Ihan kiva summa siinä mielessä, että kyseessä oli vain LCD-näytön rikkoutuminen, joka Canonin Ixuksessa on tyyppivika. Ei silti auttanut urputtaa. Se olisi ollut 80 euroa näytöstä ja viiskymppiä työstä.

Nyt systeri sitten kävi töissä nousevan auringon maassa ja vei mennessään sen kameran sinne huoltoon. Ei maksanut mitään ja hyvin meni. Takuuaikaa oli vielä neljä päivää jäljellä, eli siinä suhteessa hyvissä ajoin liikenteessä.

Voitte odottaa taas satunnaisten kuvien lisääntyvän täällä. Johan tässä puoli vuotta onkin ollut jo vähän visuaalisesti köyhempää. Olen silti sitä mieltä, että Canonin takuuhuoltokäytäntö on perseestä. Ei sillä pitäisi mitään merkitystä olla, mistä kameran ostaa. Kyllä valmistajan edustajan pitäisi vastata tuotteesta siitä huolimatta, jos se rikki takuuajan puitteissa menee.

***

Naapuri täytti nyt vuosia ja siitä johtuen naapurin pitäisi pystyä vastaamaan Hattori Hanzo -haasteeseen noin 10 päivän sisällä julkisesti.

Odottakaa interblogistista appelisiini-challengea lähiviikkoina.

***

Ai kun hienoa. Heräsin tekstiviestiin, jossa kerrottiin joidenkin musulmaanien hakkeroineen firman nettisivuilla olevan keskustelufoorumin. Ai kun ihanaa. Nyt siellä pyörii joku propagandaviesti, jonka poistamisesta Nebula ottaa 150 euroa (joka vain ihastuttaa entistä enemmän).

Alkaa tämä vituttamaan siinä määrin, että George W. Bush alkaa kuulostamaan sen verran hyvältä jätkältä, että taidan lähettää sille kiitoskortin. Ja tanskalaisille pilapiirtäjille kanssa. Ja alan boikotoimaan kebabbia.

Edit: MikroPC:kin kiinnitti asiaan nähtävästi huomiota.

***

Tänään on mennyt asiat vähän sinne-sun-tänne. Aamu oli harvinaisen vaikea ja herääminen venyi odotettua 45 minuuttia myöhemmäksi. Taidan olla tulossa kipeäksi. Päätä särkee migreeninomaisesti ja kaikkia paikkoja särkee vähän vähemmän. Tekisi mieli pitää vain silmät kiinni ja olla hiljalleen pimeässä huoneessa.

Jonkinlaisena positiivisena seikkana taisin tehdä elämäni suurimman vahinko-/heräteostoksen. Tai siis suurimman vain rahallisesti, koska kyllä avoauto kai lasketaan pienemmäksi kuin 9 hehtaaria lapin maaperää?

***

Aamu oli hiukan poikkeuksellinen tänään, mutta en missään tapauksessa laskenut sitä pahaksi asiaksi. Siihen kirjoittamattomaan listaan, "mitä olen elämässä oppinut" - voidaan taas lisätä kohta, että 120 cm leveään sänkyyn ei mahdu kolmea kovin mukavasti.

***

Roolipelaaja on tullut ja sen mukana myös toimituksen blogi.

***

Tällaiset päivät ovat pidemmän päälle takuuvarman tappavia. Herätys 05:30 ja ylös vain vaikka kuinka tekisi mieli jäädä köllimään sänkyyn neljän tunnin torkkujen jälkeen. Ei, vaikka kuinka ajattelisi, että sinänsä ainutkertainen päivä olisi hyvä käyttää pitkään sunnuntaiheräämiseen aamiaisen kera.

Päivä tuli siis vietettyä Tampereella. Se on se kaupunki, johon on vähän vaikea suhtautua kovin positiivisesti oikeastaan koskaan. Johtunee siitä, että muistot kaupungista ovat vähän huonot. Paljon siellä on varsin mukavia ihmisiä.

Kotona olin kuitenkin seitsemän maissa. Oli omituista tulla kylmään, pimeään ja autioon asuntoon niinkin aikaisin, kun tuntui siltä, että olisi ollut päiväkausia liikenteessä. Vilkaisu kelloon ja pikainen laskutoimitus varmisti, että oven kolahduksesta oli melko tarkkaan 13 tuntia.

Mistä lähtien täällä on ollut näin autiota? Missä vaiheessa menetän tajuntani väsymyksestä.

Stay tuned.

***

Vihaan tällaisia aamuja, kun pitää nousta täysin epäinhimilliseen aikaan, aivan liian aikaisin ja lähteä täysin hyvästä ja lämpimästä sängystä liikenteeseen.

Miehen on tehtävä, mitä miehen on tehtävä.

***

Jotkut päiväkirjanomaiset kirjoitukset netissä näin kotilauantain yhteydessä ovat taas saaneet väsyneen mielen kehittelemään vaikka millaisia ajatelmia. Lähinnä tällä kertaa liittyen siihen, että meillä miehillä on jonkinlainen elämänvaihe, jolloin kaikki sitoutuminen tuntuu pelottavan.

Itsekin sen kauden eläneenä tiedän tarkkaan, mistä puhun. Jokaisella on varmasti tullut jossain vaiheessa eteen se hetki, jolloin on pitänyt päättää jotakin edessä olevan potentiaalisen seurustelukumppanin suhteen (naispuoliset ovat tämän tilanteen varmasti kohdanneet toisesta suunnasta käsin). Silloin on äärettömän helppoa turvautua vanhaan tokaisuun "mä pelkään satuttavani itseni", vaikka todellisuudessa syy löytyy sitoutumiskammosta. Eikä syynä ole edes pelkästään tämä suurimmalle osalle miehistä sisäänrakennettu ominaisuus, vaan myös ihan kehittymätön luonne.

Totta helvetissä kaikki, jotka on vähänkin eläneet, ovat myös satuttaneet itsensä. Sosiaalinen elämä on sellaista, että joidenkin ihmisten osalta suhteet päättyvät pettymyksiin. Jotkut pikkuruisiin pettymyksiin parin päivän tuttavuuden jälkeen, jotkut taas megalomaanisiin pettymyksiin yhteisten talo- ja autolainan, kultaisen noutajan ja 1,7:n perillisen jälkeen.

On ihan ok, että rypee vähän aikaa itsesäälissä tapahtumien jälkeen, mutta mikä tekee miehestä miehen on kyky nostaa itsensä ylös. On paljon helpompaa elää sopusoinnussa päätöstensä ja tekojensa kanssa, kun pitää mielessä sen, että kaikkea tapahtuu - suuntaan jos toiseenkin. Silloin on vain parasta olla rehellinen, eikä kätkeä hiukan enemmän satuttavaa totuutta pehmeän kiertoilmaisun taakse.

Sitoutumiskammon olen aina ymmärtänyt, koska se nyt vain on huomattavasti konkreettisempaa (miehelle) kuin satunnaiset, ailahtelevat tunteet. Kammot on tehty voitettaviksi ja osaltaan niidenkin kohdalla auttaa ihan toiset tunteet. Toisaalta taas pelkotilat vielä tapahtumattomasta suhteesta ovat taas vähän kummallisempi asia, jota on vähän vaikeampi ymmärtää. Kyllä minäkin ensimmäisen, pahasti karille ajaneen suhteen jälkeen olin pitkään vähän sillä mielellä, että mistään ei voi tulla mitään. Mutta tällöin ainoa yhdistävä tekijä uudessa, potentiaalisessa suhteessa vanhaan kariutuneeseen on oma itse. Jos sille pohjalle ei uskalla ottaa riskiä, niin mille sitten?

***

Törmäsin erästä linkkiä seuraten lopulta takaisin omaan blogiini - tarkemmin sanottuna himpun yli vuoden taaksepäin, viime vuoden ystävänpäivään.

Kyseinen merkintä sai suupielet vääntymään ylöspäin.

***

Levoton yö oli tuo viimeisin. Unia näki omituisia minä. Mukana ihmisiä monta oli. Maailmankolkassa jossakin vankilaan sellaisesta tuomittaisiin.

***

Viimeisimmästä bloggauksesta onkin jo melkoisen kauan aikaa. Tarkemmin sanottuna vain muutama päivä, mutta se on tässä intensiivisessä blogimaailmassa jo melkein legioonaan lähtemiseen verrattavissa oleva katoaminen.

En minä silti minnekkään legioonaan ole lähtenyt, vaan ihan töiden parissa on nämä viime päivät menneet. Viime viikonlopun aivonollauksen jälkeen tämäkin alkuviikko on mennyt ihan jäniksen selässä istuen. Onko huomenna jo muka perjantai?

Tiian kirjoitus sai tänään mietteitä heräämään. Minä kun kuulun sellaisiin ihmisiin, jotka eivät ole koskaan fanittaneet yhtään mitään tai ketään ja pitävät fanittavia ihmisiä jotenkin omituisina. En minä koskaan ole ketään sellaista pitänyt mitenkään erityisen luuserina, kuten joku on Tiialle mennyt avautumaan Conan O´Brienin fanittamisesta.

Tuo Tiian varsin asiallinen avautuminen vain sai päähän ajatuksia taas siitä, että harvemmin ihmiset oikeastaan tulevat ajatelleeksi, että ulkopuolisten ihmisten mielipiteet jostain tuollaisesta ovat täysin turhia. Vittuako se kenellekkään kuuluu, mistä joku kicksinsä saa, varsinkin kun kyseessä on niinkin viaton juttu kuin jonkun ihmisen fanittaminen. Jos se ei ole oma juttu, niin sitten se ei ole oma juttu. Mitä siitä sen enempää avautumaan.

***

Aivojennollaus muualla nukutun yön muodossa tuli täysin tarpeeseen. Nyt tuntuu taas paremmalta kun edessä on työntäyteinen viikko ja saa tehtyä paljonkin uusia asioita.

***

Alkoholi tuntuu välillä ihan hyvältä ajatukselta saada ajatukset pois jostakin, joka painaa mieltä. Eihän se sitä ole, mutta jostain syystä siihen päätyy. Se helpottaa ja ravintolat ovat usein niitä ainoita sosiaalisia ympäristöjä, joissa viikonlopun iltoina - juuri silloin kun ajatukset ovat vapaina kulkemaan minne huvittaa - pystyy ajatuksensa päästämään vapaiksi ihmisistä, joita ei silloin näe edessään. Kun päästää vielä kuningas alkoholin turruttavan vaikutuksen valloilleen, on unohdus taattu olotila.

En silti pidä itsestäni. En nyt. Lainkaan.

***

Olen jälleen kerran törmännyt elämässäni siihen, että minua arvioidaan yleisten käsitysten mukaan. Tiedättekös, sellaisissa tilanteissa, missä joku omasta mielestään olettaa minun käyttäytyvän tai sanovan jotain sen vuoksi, koska useimmat ihmiset tekevät sellaista juuri siksi.

Olen oikeasti väsynyt siihen, että motiivejani epäillään. Ja siihen, että epäilyistä ei kerrota minulle suoraan, vaan jäädään rypemään niihin olettamuksiin.

Helvetin loukkaavaa, sanoisin. Toisaalta tietysti ymmärrettävää, mutta en minä kai niin tavallinen ole tunne-elämältäni?

***

Ensimmäisen kerran nukuin kunnolla pommiin. Univelkaa on viimeiseltä kahdelta viikolta kertynyt oikein kunnolla ja pitihän se arvata, että sinä aamuna kun näen "kivoja" unia, niin ohitan kännykän herätyksen lämäisemällä sitä kunnolla - ja jatkan uniani vielä tunnin.

Mutta oli ne kivoja ne unet.

***

Joku meni kirjoittamaan tässä aivan lähipäivinä jonnekkin päin internettiä vihasta ja sen hallitsemisesta. Lukaisin tekstin puolihuolimattomasti läpi, mutta ajatus jäi tänä aamuna itämään vähän pääkopan takaosissa jossain. Millainen vihaaja minä sitten olen?

Ensinnäkin, en suutu todellakaan helposti. Olen aika leppoisa luonne ja siedän aivan liian paljon kakkaa ennenkuin räjähdän. Mutta kun räjähdän, teen sen kunnolla. Ei siinä mitään hengenvaaraa välittömässä läheisyydessä ole, mutta ehkä hiukan epämiellyttävää, kun joutuu kuuntelemaan nyrkin paukutusta seinään tai kurkku suorana kiroilemista.

Toinen skenaario on taas silloin kun kohdalleni osuu ihan vain epäkunnioittavaa käytöstä. Ei se kyse ole mistään pokkuroinnin tarpeesta vaan vain siitä, jos saan osakseni esimerkiksi avointa halveksuntaa aiheesta josta en sellaista katso ansaitseeni. En koskaan ole tällaisesta suuttunut siten, että näyttäisin sen, mutta pidän loppuelämäni naaman mielessä ja hankaloitan vihan kohteen elämää varsin vittumaisin keinoin. Minua kyllä saa halveksua, jos sen perustelee hyvin, mutta kun sen tekee pelkästään idiotismin pakottamana, niin kannattaa varautua pahempaan.

Viha on sellainen tunne, että sen tunteminen on kuitenkin ihan normaalia. Miksi sitä peittelemään tai sitä häpeämään. Ajattelen mielelläni asiasta niin, että viha pitää pystyä tunnistamaan ja hyväksymään, ennenkuin sen syntymistä ja kasvamista voi hallita.

Elämä on.

***

Jokainen varmaan haluaa varastoida jonnekkin sen sekalaisen tarvikekasansa, mitä nyt välttämättä tulee siitä hamsterin geeneissä, mitä useimmilla meistä on jostain syystä vielä DNA:ssamme. Itselläni nämä ylimääräiset, näennäisen tarpeelliset ja käytännössä äärettömän tarpeettomat tarvikkeet varastoituvat erilaisiin laatikoihin. Keittiön vetolaatikoista ei kannata edes puhua, joten tällä kertaa keskityn työpöytäni alla olleeseen pahvilaatikkoon, joka on lojunut siellä n. 14 kuukautta. Lähestulkoon siitä lähtien, kun muutin tähän asuntoon. Päätin tänään, noin kello 00:25 ottaa laatikon ja siivota sen vihdoin pois tieltä.

Laatikosta löytyi mm.

iso kasa ammattilehtiä

neljä korkeajännitystä (yhteensä siis noin neljän miljoonan voltin edestä iskuvoimaa!)

yksi akuankka

yhden rullallisen verran vanhoja negatiiveja, jotka olivat juuri niitä, mitä Julle viime viikonloppuna kyseli

pussillinen muovailuvahaa

vanha pokkarikamera, jossa on puoliksi kuvattu filmi sisällä (ikää vähintään 3 vuotta)

Hi8 -videonauha

jääpalapusseja

pingismaila

ensiapupakkaus ja erillisenä vielä sideharsoa

teippikone

japanilaisen hotellin tulitikut

Tokion ajassa oleva maailmanradio

filmipurkillinen saharan hiekkaa

muovikuksa

partakoneen puhdistusharjat

aurinkoläpät ammoisiin silmälaseihini

leathermanin tyhjä vyökotelo

Sonyn USB-piuha

pyykinpesukoneen käyttöohje

RGB-kaapeli

kolme paria nahkahanskoja

joku CD, jossa on todennäköisesti kuvia vuodelta 2001

...ja vielä jotain muutakin.

Nämähän ovat oikeita aarrearkkuja! Tuon kameran filmin räpsin vielä lähipäivinä täyteen ja vien kehitettäväksi. Ei ole hajuakaan nimittäin, mitä kuvia siinä filmillä on. Toivottavasti ei mitään pornografisia.

***

Tänään tuli telkkarista taas elämäni eläimet, johon silmät jäi vahingossa kiinni katselemaan kulkukoirien kiinniottamista ja kohtaloita jossain jenkkilässä päin. Oli koirat mistä tahansa kotoisin, niin tuollaisilla jutuilla on yksi lähes satavarma lopputulos. Nimittäin meikäläisen poski jossa vierii tippa sillä samalla hetkellä, kun ensimmmäinen koira sulkee silmät lopetuspiikin jälkeen.

On se ihmeellistä. En itse monien ihmistenkään kuollessa, saati ajatellen jotain kissojen kohtaloita, mutta koirat saa tunteet liikkeelle aivan liian voimakkaasti.

Ja tätä tapahtuu jatkuvasti. Pitäisikö tässä hankkia apua tai jotain.

***

Jonkinlainen teoria se on tämäkin: Manaatithan ovat tutkijoiden mukaan merenneito-tarujen alkulähde. Vaikka oma mielikuvani merenneidoista on lähtöisin lähinnä Darryl Hannahista, niin on sekin hauska ajatus, että millainen naiskuva on 1400-luvulla ollut, jos 4,5 metristä merilehmää luullaan meressä uiskentelevaksi nais/kala-hybridiksi.

Aye! Annappas purseri lisää sitä rommia! Eihän se oo ku kolmas pullo.... Hei! Kato! Tuolla on joku bööna vedessä!

***

Perjantai-ilta meni nopeasti töiden ja töiden jälkeisen "muutaman" parissa. Tähän oleellisena osana paikallisen pöydässä liittyi myös scrabble ja kimble.

Eilen ilta taas meni Jullen kanssa kokatessa, syödessä, juodessa ja katsoessa yhtä maailmanhistorian huonoimmista elokuvista. Leffa oli vaan huono. Koko leffasta käteen jäänyt fiilis on, että näyttelijöiden käsitys muinaiskreikan muuntamisesta englanniksi oli naisten osalta lähinnä venäläisprostituoidun kaltainen aksentti ja miesten osalta taas irlantilais-skottilainen. En olisi yllättynyt jos sinne olisi johonkin ympätty fraasi "beam me up Scotty". Huono. Älkää katsoko tai ostako.

Hyvä puoli leffassa oli ihan kivasti toteutettu puvustus ja ajankuvan toteutus. Älkää silti katsoko tai ostako. Juomapeliksi se sopisi varsin hyvin.

Tänään onkin ollut sitten hiljaisempaa. Anun kanssa tuli käytyä nopeasti kahvilla keskustassa ja nautittua pakkaspäivästä.

Huomenna taas töihin. Ei oikein tiedä, mitä tästäkin taas kertoisi.

***

Lauantai-aamu meni vakaan miettimisen pauloissa, samaan aikaan kun totesin jääkaapin tyhjäksi ja värkkäsin aamiaiseksi quesadilloja. Taas. Nyt televisiossa seikkailee Kalifornian kuvernööri ja siksipä on hyvää aikaa keskittyä vähän bloggaamiseenkin.

Taannoin tuli mietittyä meemin vuoksi joitakin omituisia tapojani ja sen jälkeen niitä on aina tullut mieleen lisää.

Ruokaa laittaessani, en koskaan käytön jälkeen nuolaise puhtaaksi esimerkiksi pizzan pohjaan laitettavan kastikkeen levittämiseen käyttämääni lusikkaa. En myöskään käytä sitä samaan pizzaan tulevien muiden täytteiden levittämiseen, vaan jokaisella täytteellä on oltava oma levitysvälineensä..

Kun sisätiloissa on oikein tylsää, mietin eri pintojen kaltevuusasteita. Laskeskelen, että jos katseeni suunnasta heittäisi tietyllä nopeudella tarpeeksi kimmoisan esineen, niin mihin se kimmahtaisi, mihin se osuisi seuraavaksi ja mihin minkäkin pinnan kautta se lopulta päätyisi.

Vähänkin koskemattoman maapohjan läpi kävellessäni katselen maahan jääneitä jälkiä ja arvioin jälkien jättäjän lajin, painon, kulkunopeuden ja ajankohdan.

Mietin usein uusia paikkoja tai laitteita nähdessäni, miten ne saisi ansoitettua.

En koskaan ota kasan päällimmäistä.

Näitä varmaan tulee jatkossa vielä lisääkin, joten stay tuned.

***

Olen aina tiennyt, että oman luonteeni huonoin ominaisuus on ehdottomasti ylianalysointi. Siitä olen kuullut monta kertaa aiemminkin ja kun sen lopulta tietää, niin sitä ei voi myöskään välttää.

Useinmiten se ajaa ajatustoiminnan umpisolmuun. Juuri sellaiseen, mitä millään logiikalla ei voi avata. Aina löytyy järkisyihin perustuva argumentti, joka kertoo asioiden toisen laidan olevan se todennäköisin vastaus. Ja taas siltä puolelta katsottuna, vastaus tuntuu löytyvän toiselta puolelta. Ja niin edelleen.

Vihaan itseäni tällaisina päivinä.

Muutan Keniaan.

***

Tänään satuin ohimennen kuulemaan Bobby Womackin "Across 110th Street" -biisin pitkästä aikaa. Olin taas äivän käkenä. On se vaan niin hieno biisi. Pitänee kiittää autolla viimeksi ajanutta, joka oli jättänyt radion asetuksiin Groove FM:n.

Kotiin tultua piti kaivella tuo biisi esille ja samalla muuta samaan kategoriaan kuuluvaa, kuten Al Greenin "Let´s Get Together".

Näin se ilta menee hiljalleen hämärässä sohvalla naputellen ja kuunnellen.

Chill.

***

Eilinen älämölö Naapurin kommenttiosastolla on aiheuttanut ajatuksia täälläkin. Lähinnä huvittuneita sen vuoksi, että jotkut ihmiset oikeasti nykyaikanakin pitävät suunnattoman epäilyttävänä sitä, että niinkin vapaassa ympäristössä kuin internet, ihmiset kirjoittavat mitä lystäävät.

On se totta, että minäkin vähän vetäisin jo verenpainetta nousuun jos lukisin Pertsa Peruspervon blogista, että taas on tullut pantua naapurin (sitä nelijalkaista) kissaa niin että perse rutisi. Tai että joku rehentelisi blogissaan, että tuli saatua taas neljätoistavuotiasta. Mutta siis siitä, että täysikasvuinen ihminen uskaltaa edes vihjaista harrastaneensa seksiä tyttöystävänsä kanssa - ja vieläpä useita kertoja peräkkäin!

Herramunjee! Kyllä sellaiseen on pakko saada stoppi!

Onko se oikeasti vaan sitä, että siellä lukijapäässä ei saada seksiä tarpeeksi? Vai onko se ihan asennoitumisongelma, että internetin pitäisi olla samaa, mitä sanomalehdet tsaarin ajalla? Ei saa näkyä pimppiä, ei peenistä. Tissistä nyt puhumattakaan.

Naapurin kommenttiosastolla joku osoitti tätäkin blogia syyttävällä sormella seksin määrän lisääntymisestä. Onhan se hirvittävää, että blogiin asti ihan pitää kertoa, että seksiä tuli harrastettua. Inhaa ja likaistakin kun se seksi on.

Arvostelevat ihmiset ensimmäisenä väittämänään heittävät tietenkin, että kyllähän sitä seksiä saa harrastaa, mutta sillä ei oikein saisi rehennellä blogissa. Saman logiikan mukaan ei saisi myöskään kertoa ostaneensa jotain kivaa tuplaantuneella palkallaan, koska köyhillä lukijoilla ei kuitenkaan olisi varaa samanlaiseen? Tai kertoa syöneensä hyvin moottoritien varrella olevassa ravintolassa, koska joillakin ei ole autoa ja julkiset liikennevälineet eivät pysähdy kyseisellä huoltamolla?

Anteeksi nyt, mutta oma mielipiteeni teidän aivotoiminnastanne suosittelee hakemaan sitä ammattiapua - tai vaihtoehtoisesti hankkimaan sitä seksiä itsekin vaikka ostamalla, jota tietenkin omalla tavallaan voisi kutsua ammattiavuksi sitäkin (seuraavaksi joku herranterttu alkaa syyttämään prostituutioon yllyttämisestä?).

Ehdin tässä sekunnin ajan miettimään, miten pystyisin bloggamaan reaaliaikaisesti seuraavasta seksikokemuksestani. Koska kyseessä on kuitenkin kahdenkeskeinen nautintohetki, josta sekä minä, että kumppanini nautimme, niin taidan vain tyytyä sen jälkeen vain kuubalaiseen sikariin, tarkistaa pankkitilini saldon, pieraista terveydeksenne ja nauraa räkäisesti päälle.

***

Lihaa, paprikaa, sipulii, salaattii...

Kai tämän joku tajusi?

***

Ensimmäinen vapaapäivä pitkään aikaan. Tuli tosin toimistolla käytyä noin kahden minuutin ajan, mutta muuten tämä päivä on ollut puhdasta vapautumista. Muut ajatukset on korvanneet lähes kokonaan työaiheet pään sisältä ja muutenkin on ollut varsin hauskaa.

Ainoa seikka, joka vähän haittasi, oli lumisade. Mutta toisaalta sekin oli ihan kivaa, kun oikein silmin asiaa ajattelee. Mitä nyt joidenkin mielestä se peitti maasta ne kaikkein liukkaimmat kohdat, jolloin käveleminen oli vähän hazardi harrastus.

Huomenissa takaisin töihin. Ei oikeastaan tekisi mieli, mutta tiedän, ettei tällaista vapaapäivää tulisi uudestaan.

Ehkä.

***

Se, josta kaikki nyt taas puhuvat on muslimien tunteet. Tanskalainen lehti kun on mennyt julkaisemaan sarjan pilakuvia profeetta Muhammedista ja eihän se vaan käy päinsä. Eihän Muhammedista saa kuvia tehdä ja nyt ollaan taas julistamassa fatwaa ja jihadia vähän siellä sun täällä. Ollaan jopa boikotoimassa tanskalaisia tuotteita - joka ei liene mitenkään vaikeaa (ainakaan jos ei asu Tanskassa).

Ensimmäisen kerran kun kuulin asiasta, olin ihan samaa mieltä kuin muslimitkin. On pystyttävä pidättäytymään loukkaamasta toisia kulttuureja, uskontoja ja kansanosia. Jälkikäteen kun tutustuin tapaukseen vähän paremmin, ajattelin jo toisin. Me todellakin elämme demokratiassa, jossa sananvapaus on yksi tärkeimmistä asioista. Arawn heitti ilmoille ajatuksen siitä, että rajat ovat nykyään aika häilyväisiä seikkoja. Harvassa tällaisessa tapauksessa puhutaan rasismista tai kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, mutta silti journalismi on mennyt yhä enemmän propagandan suuntaan länsimaissa. Vaikutukset näkyvät erityisesti amerikkalaisissa medioissa. Demonisoidaan ne, joita emme tunne ja glorifioidaan ne, jotka ovat varmasti meidän puolellamme.

On silti vähän vaikea ymmärtää tanskalaisia muslimeja. Siellähän se suurin poru asiasta on nyt noussut ja on pommi- ja tappouhkauksia mielinmäärin taas langetettu. On jopa opittu jotain länsimaista ja asetettu boikotteja. Onkohan kukaan muslimeista kuitenkaan julistanut Kööpenhaminan toreilla "screw you guys, I´m going home" ja muuttanut Saksaan? Tai jopa takaisin kotimaahansa?

Veikkaisin, että ei. Toisaalta en minäkään luovuttaisi niin helpolla, mutta ymmärtäisin ainakin elää yhteiskunnassa, jossa vapaudet ovat suurempia yksilöille riippumatta uskonnosta, syntyperästä tai mielipiteistä.

Huvittavin seikka on myös tunisialaisen Ben Chikran tapaus. Taiteilija on Belgiassa tehnyt näytelmän, jonka julisteessa Neitsyt Maria on paljasrintaisena. Mitä nyt katoliset ovat vähän vastustaneet näytelmää tai pikemminkin vain sitä julistetta, mutta tämä muslimi saa tappouhkausten sijasta tukirahoitusta länsimaiselta yhteiskunnalta, joka on muslimien mielestä rasistinen.

***