Visukinttu

Mulla on hetki aikaa blogata! Töiden keskellä on aukko, jossa juuri sain artikkelin valmiiksi enkä ole aloittanut toisen kirjoittamista ja kukaan ei juuri nyt häiritse messengerissä, ircissä, puhelimitse tai sähköpostilla. Ihanaa.

Mitäköhän sitä kertoisi? Ummm.....

...mulla ei ole elämää?

Takas töihin vain. Vittuako minä täällä teen, kun ei ole mitään sanottavaakaan.

***

Viimeksi paneuduin maanantaikutoseen vasta viikko sitten. Koko ajan teemme uusia ennätyksiä viikon elinajan tuhlaamisessa töiden parissa, mutta koska 1980-luku oli omalta osaltani hyvin huoletonta ja virkistävää aikaa teiniksi kasvamisen jalossa taidossa (jossa jokainen pelaa, mutta kukaan ei kasva mestariksi), tämänkertainen maanantaikutosen tekijä haluaa välttämättä murskata tyytyväisyyteni tämänhetkiseen olotilaani muistuttamalla minua menneisyydestä.

1. Missä olit vuonna syyskuussa 1985, kun ensimmäinen MacGyver -jakso sai ensiesityksensä televiossa?
Syyskuussa 1985 olin juuri aloittanut kuudennen luokan ja vuoden luokkakuvassa näytän aivan karvanakilta jolla on korvat. Sen syksyn aikana sain oikeastaan viimeisen kerran olla koulun sosiaalisissa piireissä vielä lapsi, enkä teini-ikäinen.

2. WASP vai Mötley Crüe?
Suuremmin ei musiikki kiinnostanut ilmaisumuotona tai muutenkaan. Johtui varmaankin siitä, että kotona ei ollut varaa stereoihin. Joskus 1988 hankin omilla rahoilla ensimmäiset korvalappusterot (Walkmanit of course) ja sen myötä tuli oikeastaan ensimmäinen kokemus henkilökohtaisesta musiikista. Myöhemmin tuli tutustuttua tukkaheviin ja kyllä Wasp jyrää.

3. Suurin saavutus vuosikymmenen aikana?
Eiköhän se ole se, että selvisin yläasteesta hengissä, järjissäni ja ilman syytteitä.

4. Suurin pettymys vuosikymmenen ajalta?
Se, että Madonnan toinen levy Like a Virgin (1984) ei jäänyt Madonnan viimeiseksi levyksi.

5. Mitä haluaisit palauttaa nykyaikaan vuodesta 1981?
Leonid Brezhnevin. Se oli niin ryppyinen ukko. Toinen vaihtoehto on tietysti, että markan hintaiset bensa-alennukset, mutta se taitaisi olla toiveajattelua.
Tosin se tarkemmin ajatellen voisi olla helpompaa ottaen huomioon, että Brezhnev on ollut kuollut jo 20 vuotta.

6. Saitko 1980-luvulla?
Sain. Kahdesti.

***

Täältä alunperin lähteneen ja nyt viime aikoina kukoistukseen nousseeseen soundtrack-meemiin lupauduin osallistumaan jo ennenkuin se oli meemi. Tässä se siis vihdoin tulee. Visukintun soundtrack.

Mikko Alatalo - Viivy Vielä Hetki
Britney Spears - Oops! I Did it Again
Cliff Richard - We Dont Talk Anymore
Hanna Ekola - Vieläkö On Villihevosia
La Bouche - Be My Lover
Weird Al Yankovic - Another One Rides the Bus
Frankie goes to Hollywood - Relax
Paula Koivuniemi - Aikuinen Nainen
Scooter - I Was Made For Lovin You
Abba Teens - Voulez-Vous
Tony Halme - Viikinki
Matti Nykänen - Vain Mäkimies Voi Tietää Sen
Toybox - Tarzan & Jane
Kikka - Tartu Tiukasti Hanuriin
David Hasselhoff - Looking For Freedom

Kai te kaikki tajusitte, että soundtrack on koottu niistä kaikkein paskimmista biiseistä, jotka ihan vahingossa tulevat kuunneltavaksi vain soitto-ohjelman sekoittamina?

Tajusittehan?

***

Kumma kyllä, ei tuota pääsiäistä ole huomannut. Tänään on tullut lähinnä tehtyä (jälleen) töitä ja kohta alkaakin materiaalia siinä määrin olla kasassa, että aamulla voisi nukkua pitempään. Kellokin on jo kolme.

Tosin eilenkin ajattelin samoin ja mitenkäs kävi. Heräilin automaattisesti yhdeksältä viiden tunnin yöunien jälkeen. Siinä ei paljoa päätökset auta, kun ei vain voi nukkua. Vastuu painaa.

Ja paskan marjat. Vastuu my ass. Rahan vuoksihan tätä duunia tulee tehtyä, niinkuin sitäkin, jos pitäisi vaikka nakkikioskia tai valmistaisi puolijohdepiirejä (mitä ikinä ne sitten ovatkaan).

Oletan, että tänään oli/on perjantai. Päivät tuppaavat olemaan melkoisen sekaisin. Huomenissa olisi ihan kivaa päästä vähän viettämään vapaatakin, mutta pelkään pahoin sen olevan melkolailla utopistinen ajatus. Yritän kuitenkin, sillä inspiraatiota pitäisi olla vielä kahden ison artikkelin tekemiseen. Kahdessa päivässä. Hyvin menee siis, mutta menkööt. Ensi viikolla voi sitten viimeistellä niitä pienempiä. Maanantaiksi olisi kiva saada vähän remppaakin tehtyä. Eteisen seinälle voisi vääntää vaate- ja avainnaulakot ja keittiöstä pitäisi vihdoin kanniskella pois remonttikamat. Olisi se varmaan ihan mukavaa muutenkin siivota se huone tästä kämpästä. Näyttää enemmän studiolta kuin keittiöltä.

Olen varmaan ainoa yksinasuva heteromies, joka omistaa puoli vuotta vanhan ruokapöydän, eikä ole koskaan syönyt sen ääressä.

***

En muista, mitä viimeisten vuorokausien aikana on tullut tehtyä. Maanantaista tuntuu olevan pari viikkoa aikaa, joten on kai ihan ok, ettei heti näin ole hajuakaan, mikä päivä on nyt. Keskiviikko? Lauantai? Seestai?

Eilen illalla duunien "jälkeen" (tai pikemminkin niiden välissä) kävin Design Forumissa katsomassa kettunäyttelyä. Ruumis oli jo sinne mennessä huutamassa tuskasta, että jäisin kotiin, mutta mieli tahtoi paitsi nähdä sen näyttelyn, myös olisi herättänyt omatunnon jostain pääkopan sopukoista vittuilemaan loppuelämäksi, että olisin missannut taas yhden Mintun kutsuista.

Olihan se sitäpaitsi ihan siisti. Se näyttely siis.

Nyt pitäisi vaan pystyä pitämään homma kuosissa vielä 1,5 viikon ajan. Ja itsensä järjissään. Sitten taas helpottaa hetkeksi. Tai ei. Kovin aktiivista bloggausta on kai silti turha odottaa.

***

Mies tajuaa tekevänsä liikaa töitä kun huomaa istuvansa paskallakin mediatiedote kädessä.

***

Voisin kulkee väsymättä maailman ääriin,
voisin tulla takaisin ja hengähtää.
Mutta sinä kun oot mennyt, ei henkeäkään mulle jää.

***

Viimeisimmästä maanantaikutosesta ei koskaan ole ollut näin vähän aikaa, joka aiheuttaa harmaan aivomassan parissa pyöriville pikku-ukoille varteenotettavaa stressiä.

Tälläkerralla kuitenkin paneudumme ns. "seiskajournalismin" pauloihin ja kerromme niistä elämän kaikkein merkittävimmistä arvoista ja saavutuksista. Eli julkisuuden henkilöistä.

1. No onko se oma pärstä ollut koskaan telkkarissa?
Jos omat laskut pitävät paikkaansa, niin kolme kertaa. Julistin MTV3:lle työharjoitteluun päästyäni, että luokkakavereitteni pitäisi katsoa aamutelevisiota tarkasti - koska joku aamu aion tunkea itseni kuvaan. Vihdoin sitten suikahdin uutishuoneeseen palloilemaan uutislähetyksen ajaksi sinne takana olevalle alueelle - ja kukaan ei jälkikäteen tunnustanut nähneensä.

Toinen kerta oli haastattelu pari vuotta sitten talousuutisiin ja kolmas kerta vastikään Nelosen uutisissa, mutta vain "ruutukasvona".

2. Reseptisi julkisuuteen pyrkiville?
Hässi kyläkauppiasta ja kadu sitä sen jälkeen Seiskassa.

3. Kenen julkkiksen tapaaminen on jäänyt parhaiten mieleen ja miksi?
Ei oikeastaan kenenkään. Mitään "yhtä ylitse muiden" kokemusta ei ole tullut vastaan. Kun luin ensimmäisen kerran kysymyksen, tuli ihan muut ihmiset mieleen kuin julkkikset.

4. Kenet julkisuuden henkilön haluaisit tavata?
Ensimmäisenä tuli mieleen, että Matti Nykänen sen vuoksi, että esittäisin juhlallisen vetoomuksen siitä, että Masa alkaisi formulakuskiksi ja opettaisi Raeikkoeselle oikeita tapoja.

Jos kuitenkin vakavasti asiaa ajattelee, niin Dalai Lama voisi olla aika veikeä jäppinen.

5. Kenen julkisuuden henkilön huuliin liimautuneena haluaisit löytyä Seiskan sivuilta?
Ha. Helppo. Karita Tuomola tietysti.

6. Oletko löytynyt jonkun huuliin liimautuneena Seiskan sivuilta?
En valitettavasti. (koska Karita ei vastaa soittopyyntöihin)

(Seiskan markkinoinnista vastaavalle tiedoksi: puffaamisesta palkkioksi lähetettävälle ilmaiselle vuosikerralle saatte osoitetiedot sähköpostitse)

***

Eilen tuli käytyä Torstin ja Ninnin tupareissa. Iso kämppä, muutama rotta ja yksi iso tilanjakaja. Kivaa oli, mutta jokin tämänkaltaisissa tilanteissa käytetyssä alkoholissa aiheuttaa sellaisen pakenemisreaktion loppuillasta.

Kävelin sitten pienen lenkin yhden jälkeen yöllä. Vallila, Sörnäinen, Kallio. Raikas ulkoilma yleensä selkiyttää aivotoimintaa ja niin tälläkin kertaa. Tuli tehtyä päätös paristakin asiasta, jotka liittyivät vahvasti jokapäiväiseen elämään ja ihmissuhteisiin.

Kunnon yöunien jälkeen en muista niistä kuin yhden.

***

Tira "valitteli" jotain hyvälaatuisesta kiireestä. Totta tyttö törisee, sanon minä. Kiirettä pitää, silti ei tunnu olevan mitään kovin supernegatiivista stressiä päällä. Kun hommat sujuvat, niinkuin niiden pitääkin, niin sellaiset pahat ajatuksetkin pitäytyvät poissa. Työ on sanalla sanoen silloin kivaa, vaikka sitä olisikin 14h päivässä.

Tänään oli vähän heikkoa tosin nähdä auto. Viime viikolla vasta pesin auton ja tänään katuaura oli heittänyt vasemman puolen täyteen sohjoa, joka tietysti oli jäätynyt paikalleen. Ja sanomattakin on selvää, että sohjon mukana tuli paljon kaikkea sellaista pikkukivaa, mitä sairaaloiden leikkaussaleissa ei haluaisi nähdä. Eikä omalla lattiallaan. Tai auton kyljessä. Tai oikeastaan missään muuallakaan.

Tänään myös huomasin, mikä on tosimiehen neliapila. Se on se, kun löytää HK:n sinisen lenkkipakkauksen, jossa ne lenkinpuolikkaat eivät ole toisesta päästä kiinni toisissaan.

Joko HK on alkanut leikkaamaan ne valmiiksi irti toisistaan ennen pakkausta tai sitten kävi vain hyvä tuuri.

Tosi upeata tämä meikäläisenkin elämä nykyään.

***

Kävin eilen kaupassa ja kiinnitin huomiota ensimmäistä kertaa (kyllä, olen idiootti) siihen että pankkikortilla maksaessa ostosten loppusummaa ei pyöristetä lähimpään viiteen senttiin.

Sitten aloin luonnollisesti miettimään, mitä noilla käteisellä maksettavilla pyöristyksillä saadaan aikaiseksi. Hyvin yksinkertainen - ja varmasti vääristynyt - laskelma on, että jos 60% pyöristyksistä tapahtuu ylöspäin ja 100.000 suomalaista käy päivittäin kaupassa käteisellä, joita pyöristetään senteillä, niin eikö se tee kuitenkin vain 200 euroa päivässä?

Tosin kaupoilla käteisen hallinnasta johtuvat kulut ylittävät tuollaiset pyöristysvoitot helposti. Vaikka ennen nekin ovat kuitattuja tietysti myyntikatteesta.

Okei. Nyt pitää virallisesti keksiä jotain järkevämpää tekemistä kuin senteistä bloggaaminen. Vaikka syömistä.

***

Kohta on taas viikonloppu. Muutama työntäyteinen päivä vain, niin jo kilkutellaan viikon loppupuolta ja enää kaksi viikkoa deadlineen.

Ei se töiden määrä mitään, mutta se aikaansaamattomuus. Pitäisi, pitäisi ja pitäisi. Niin juu, mutta harvemmin tulee silti mitään tehtyä ajoissa. Onneksi on yksi artikkeli jo kirjoitettuna ja kuvattuna. Vielä olisi kolme jäljellä. Saisi jostain pari apulaista, joilla voisi niitä teettää, niin hyvin menisi. Ai palkkaa pitäisi maksaa? Höpö höpö. Ilmaiseksihan näitä hommia tekisi (muut) mielelläänkin.

Tänään huolestuin paikallisessa, kun baarimikko paitsi tiesi, mitä aion ottaa, myös kutsui ensi viikon kanta-asiakasbileisiin. Hyvä uutinen tässä elämäni ensimmäisessä anniskeluravintolassa saavutetun kanta-asiakkuuden syövereissä on se, että kohtalo määräsi sen toiseksi osapuoleksi edes noinkin laadukkaan paikan. Olisihan se ollut hirvittävää, jos kyseessä olisi ollut vaikka Kallionkolo.

No. Viime päivät ovat olleet siis varsin vilkkaita päivin ja öin. Hirveästi ei ole ehtinyt uusiin asioihin tutustumaan, mutta kaivelin vähäisen vapaa-ajan tukkeeksi arkistojen kätköistä Hitman 2:n. Ja voi pojat, kuinka palkkamurhaaminen voi ollakkin hauskaa.

Taidankin palata takaisin leiskuvien pistoolieni pariin. Vielä yksi tehtävä läpi. Sitten nukkumaan. Lupaan äiti.

***

Koska kaikki olemme sieluttomia synnintekijöitä kuitenkin, niin tällä kertaa aletaan ripittäytymään. Koska olemme optimisteja (ja vielä hengissä) niin voimme olettaa tehneemme seitsemästä kuolemansynnistä vasta korkeintaan kuusi. Eli pitemmittä puheitta: maanantaikutonen goes kuolemansynnit.

1. Ahneus
Lähes 10 vuotta sitten tiesin erään yrityksen menevän konkurssiin ja olisin voinut sen pelastaa melko helposti. Tiesin siitä nettoavani kuitenkin melko hyvän palkkion, jos prosessi menisi pakkohuutokauppaan asti. Tunnustan. Olen ahne paskiainen. Omatunto onneksi lohdutti, ettei kukaan ulkopuolinen kärsinyt asiassa.

2. Viha
Vihaaminen on ehkä hiukan väärä sana kuvaamaan sitä tunnetta, minkä tunsin kerran erästä opettajaa kohtaan. Enemmänkin kyse oli voimakkaasta halveksunnasta, jonka kyseinen opettajaksi itseään kutsuva yksilö kyllä ansaitsi ihan täysillä. Enkä taatusti ole aiheesta ollut kovin ylpeä.

3. Kateus
Olen ollut järkyttävän kateellinen siskolleni lapsena. Muutamaa vuotta vanhempi siskoni sai sen vähän mihin vanhempiemme varat riittivät, aina uutena ja minä sitten sain käytettäväkseni sen kun ne jäi siskoltani pieniksi/tarpeettomiksi/käyttämättömiksi. Onneksi sääntö ei pätenyt tyttövaatteisiin. Olisin näyttänyt typerältä kukkamekossa.

4. Laiskuus
Toisen Isoäitini hautajaiset olivat muutama vuosi sitten. Jätin menemättä vedoten työpaikan kiireisiin ja siihen, etten pidä hautajaisista (kuka pitäisi?), mutta totuus on, että jätin menemättä laiskuuttani. Tällä kertaa elän saman kysymyksen keskellä ja todennäköisesti päädyn samaan lopputulokseen.

5. Ylpeys
17-vuotiaana lyhytaikainen tyttöystäväni suuttui minulle täysin (henkilökohtaisesta) aiheesta ja olin liian ylpeä pyytämään anteeksi.

6. Irstailu
Tavaratalon hissi. Need to say more?

(Se seitsemäs eli Mässäily jäi käyttämättä.)

***

Tämä pitää varmaan huomioida erikseen.

***

***

Kummasti tuntui väsyttävän. Ilta oli vielä nuori. Vastahan olin päässyt töiden kanssa alkuun.

Vilkaisin kelloa.

Se näytti puoli yhtä. Taas. Viime yönä kuusi tuntia unta. En minä sellaisella pärjää. Mutta hetkinen. Aamulla pitää nousta kahdeksalta...

D´oh!

***

Jos joku ihmettelee, että mistä ne iltasanomienkin lööpittämät armeijakuvat löytyivät "kansainvälisestä levityksestä", niin paikka oli tämä. Yllättävää kyllä, kuvat tuntuvat kadonneen paikalta, mutta eiköhän ne jostain ilmesty.

***

No niin, nyt kun kansainvälinen naistenpäivä tulee seuraavan kerran 364 päivän kuluttua, voin minäkin olla taas oma itseni, eli omahyväinen sovinistisika ja haukkua päivän turhaksi vaikuttamatta itserakkaalta paskiaiselta.

No ei vaisinkaan. Olihan tuossa naistenpäivässä paljon hyvääkin. Useamman kerran tuli muistutettua itseään siitä, että maailmassa on melkoisen monta asiaa vielä päin persettä ja monet niistä kohdistuvat juuri naisiin. Silti varsinainen naistenpäivä alkaa muistuttamaan koko ajan jotain idiotismin riemuvoittoa. Kukkakauppiaat hierovat karvaisia kämmeniään yhteen, kun naistenpäivä lisää vuoteen taas yhden hyvän kauppapäivän, jolloin huonoa miesten huono (itse- ja) omatuntoa saadaan käristettyä oikein kunnolla - ja milläpä me nitä yritetään lepyttääkkään kuin naisille tuoduilla kukilla.

Koko 24 tuntinen vuorokausi on menettänyt vain alkuperäisen otteensa. Naisten päivä ei ole sitä, että me kehittyneissä länsimaissa lellittäisiin globaalissa mittakaavassa hyvin pärjääviä vaimojamme, tyttöystäviämme tai läheisiämme, vaan muistettaisiin se, että maailmassa on vielä paljon kolkkia, joissa feminismiä ei näy edes sanakirjoissa. Ja jos meillä samainen termi mielletään kirosanaksi, siellä se on vähintäänkin saatanan kätyrien taisteluhuuto.

Ei sillä, etteikö nämä meidänkin omat tylleröt täällä sitä huomiota kaipaa ja ansaitse, mutta olisiko parempi, että kiinnittäisimme huomiota näihin lähellä elämäämme oleviin naisiin ne loput 364 päivää, kunnes on aika taas katsoa maailmalle naisten silmin, miten se on muuttunut vuoden aikana?

***

Jossain vaiheessa elämäänsä mies huomaa kasvaneensa pojasta karvaselkäiseksi körilääksi ja siihen elämänvaiheeseen kuuluu myös käsitteen "tyttö" korvaaminen termillä "nainen".

Onhan se melkoisen pop tänään huomioida naisia. Näkeehän sen jo blogistaniassakin. Päivän teema on kuin onkin naiset ja pakko myöntää, siitä minäkin ajattelin kirjoittaa.

Sitten iski paniikki. Ei helvetti. En minä voi kirjoittaa naisten päivästä oikeastaan mitään. Sitä pitäisi olla nainen tai vähintäänkin hyvin empaattinen ihminen, että pystyisi samaistumaan niihin ongelmiin, mihin naiset kerta kerran jälkeen törmäävät. Siihen ei enää mitkään renkaanvaihdot riitä. Kyse on globaalissa mittakaavassa paljon vakavammista asioista.

Mutta sitten sain valaistuksen.

Tänään, kansainvälisenä naistenpäivänä, herran vuonna 2005 minäkin sain kokea osan naisten kärsimästä tuskasta, ahdistuksesta ja ongelmista tässä miehille suunnatussa maailmassa.

Istuin vahingossa wc-pöntölle, jonka rengas oli ylhäällä.

***

Sain äsken takautuman eräästä usein toistuneesta unesta, jossa olen voimakkaasti valaistussa lasikattoisessa palatsissa. Koko uneen liittyy myös voimakkaasti hetkittäinen onnentunne, mutta hyvin voimakas sellainen.

Samalla tavalla unesta muistan myös pitkän katoksen alla sisäänkäynnin ja siihen johtavan punaisen, pitkän maton. Uni on tähän mennessä loppunut siihen, kun olen kävellyt palatsissa ulos katoksen puolimatkaan pysähtyen ja se joku jonka kanssa olen ollut, jatkaa matkaansa.

***

Tälläkertaa maanantaikutonen on tarpeeksi ajoissa, jotta kaikki ehtivät osallistua tarkoituksenmukaisena päivänä niin halutessaan. Aiheena tällä kertaa on sinkkuus. Kanadalainen tutkimus on osoittanut, että 87% yksinelävistä bloggaajista on sinkkuja ja tästä syystä myös aina ajan hermolla oleva maanantaikutonen tuo nyt oman osansa tähän yksinbloggaavien hedelmätarhaan.

1. Kuinka kauan olet ollut sinkku?
Riippuu vähän, miten ja mistä laskee. Perinteisessä mielessä reilusti yli vuoden, "hiukan" vapaamielisemmin ajatellen muutaman päivän.

2. Aiotko olla vielä kauankin?
Täysin mahdoton sanoa. Muutamia varsin potentiaalisia projekteja on ollut viimeisen vuoden aikanakin, mutta potentiaali on sitten valunut ns. hukkaan tai muutenvain osoittautunut kuplaksi. Mikä sinänsä on varsin valitettavaa.

3. Mikä sinkkuudessa on parasta?
Kyllä se on vapaus. Klisee, mutta niin se vain on. Tietysti uusien ihmisten tapaileminenkaan ei ole lainkaan huono juttu. Joissain piireissä joidenkin ihmisten toimesta sitä sanotaan myös treffailemiseksi tai deittailuksi.

4. Otatko deittailemisen vakavasti?
Tottakai otan. Naamatusten spontaanisti sovituissa treffeissä kun on aina se "jokin", joka on saanut molemmat osapuolet sanomaan kyllä. Mihin se sitten kulloinkin johtaa on sattuman sanelema juttu (ja vähän muunkin). Pahinta deittailemisessa on ollut ne hutilaukaukset, joista kaikki yllättäen liittyivät jonkinasteisiin sokkotreffeihin. Sokkotreffit ovat pahinta mitä maan päälle on keksitty äyriäisten jälkeen.

5. Oletetaan, että joku saisi koukutettua sinut nyt sitten vakisuhteeseen. Onko mielestäsi suhteen vakavuuden merkki yhteinen osoite?
Tottakai se on osoitus suhteen vakavuudesta ja varsinkin molempien osapuolten tahdosta uhrata jotakin suhteen kehittämisen hyväksi. Ei se silti ole mikään itsetarkoitus.

6. Onko sinkkuseksi parasta seksiä?
Ei. Tosin niin kauan kun vakiseksiäkään ei ole, niin pakko tyytyä siihen mitä on tarjolla. Tietysti yleistän tässä nyt melko rankasti, koska melko lyhytaikaisiinkin kohtaamisiin voi liittyä varsin tähtitieteellisiä kokemuksia.

***

Viikonlopun aikana kouraan tarttui lähinnä ammattillisessa kiinnostuksessa Suomen Kuvalehden Mies -julkaisu.

Kyseinen lärpäke, kummallista kyllä, miellytti mukavasti mieltä. Lehdessä on tietyllätavalla munaa haastaa esimerkiksi Imagen tyyli ja laatu, vaikka kieltämättä Yhtyneiden Kuvalehtien persoonaton ote vaikuttaa koko lehden läpi. Kuten kaikissa lehdissä, mitkä ovat jonkun suuren konsernin kelkassa. Kansi on ehkä kaikkein kadehdittavin osa lehdessä. Lähes kokomusta kansi on vaan sellaista, mihin en vielä itse ollut kehittänyt tarpeeksi rohkeutta vaikka idean olinkin keksinyt jo aiemmin. Dämnit.

Eniten kai naurattaa joku aika sitten käyty televisiokeskustelu, jossa jonkun keskusteluohjelman juontaja ohjelmassaan käsitteli "miestenlehtiä". Yllättävää kyllä, ohjelma oli käytännössä rakennettu puffaamaan juuri tätä lehteä ja kas kummaa - myös ohjelman juontaja löytyi lehden kolumnistin paikalta.

On se hienoa, miten kontaktit merkitsevät tässä maailmassa.

***

Mihin hemmettiin kaikki viikolla kehossa pyörinyt energia oikein katosi? Koko viikon olen juossut paikasta toiseen kuin mikäkin duracell-pupu, mutta vasta nyt akku tuntuu tyhjentyneen. Ei vain jaksaisi edes liikkua. Kättä nostaa. Tai itseään tuolista. Tämänkin merkinnän tekeminen toimii vain tekosyynä sille, ettei tarvitse nousta tuolista ja lähteä tekemään töitä.

Tarvitsen energiaa. Toimisikohan joku juoma.

Ai niin. Jääkaappi on tyhjä. Pitää käydä kaupassakin.

Sekin vielä.

***

Se oli Junakohtaus, joka sai allekirjoittaneen miettimään näitä sukupuolisekoittumisia taas silläaikaa kun pakasteesta otetut kanafileet sulavat kokkauskuntoon. Aloin pähkäilyjä lukiessani miettimään, että millainen homo meikäläisestä tulisi.

Ensinnäkin en ikinä pukeutuisi mustaan nahkaan. Sen lisäksi en sietäisi missään muodossa Tom of Finland -tyyppisiä güntherviiksiä.

Kävisin harvoin ulkona, mutta silloin kun kävisin, kunnioittaisin läsnäolollani perinteisiä hämyisiä kapakoita ja hienostuneita ravintoloita. Kävisin viikoittain sheivauttamassa pääni Shockissa ja sen jälkeen menisin juomaan valkkaria Ekbergille iltapäivähumalaan asti.

Jakaisin kämpän samanlaisen kundin kanssa kuin itsekin olen. Sitävastoin miesten väliset hellyydenosoitukset olisivat jotain muotoa: "morjens munapää" tai "mitä vanha homo?". Jos takana (heh heh) olisi yli viiden vuoden suhde, niin sitten voisi vähän ehkä läpsäyttää olkapäällekkin samalla.

Niin joo. Ja kerran viikossa tulisi otettua kännit kahdestaan, mutta sivistyneesti siidereitä maistellen. Lomat vietettäisiin euroopan metropoleissa.

Ikinä ei rekisteröitäisi suhdetta ja aina kun riideltäisiin, uhattaisiin potkia toinen pellolle/lähteä kävelemään. Sitten kuusikymppisenä kun elämä on ehtoopuolellaan, päättäisi toinen, että nyt on aika saada pimppaa - ja karkaisi samanikäisen leskirouvan kanssa Jyväskylään asumaan paritaloon.

***

Työ vie nykyään aivan liian paljon aikaa. Tänäänkin aamusta heti ylös ja kamera käteen. Tiedän ihan tarkkaan, että kun kerran teen työt, niin ne tulee tehtyä nyt ja aikaa on sitten joskus muulloin enemmän, mutta se ei vain tunnu auttavan. Koko ajan tuntuu tunkevan lisää töitä tunneliin, jonka päästä ei näy sitä valoa.

Mutta itseäni saan aiheesta vain syyttää. Minkä minä sille voin jos on vain kiva keksiä uusia projekteja?

Työ on joskus hauskaa. Juuri tänään juteltiin taas kolleegan kanssa aiheesta ja mietittiin, että tuleekohan ihan kaikille samanlainen leipiintymisen tunne kuin meille. Onko esimerkiksi pornonäyttelijöillä vaara leipiintyä duuniinsa? Maailmalla on varmaan sadoittain ihmisiä, jotka on kateellisia meikäläisenkin työnkuvasta. Tai siis siitä, mitä ne kuvittelevat tittelin taakse kätkeytyvän. Tietyllä tavalla siunaus, toisaalta harmi, etteivät ne samat jampat tiedä, mitä tämäkin todellisuudessa on.

Leipiintymistä. Sitä se on.

***

Onnekas (?) sattuma sai eksymään yöllisessä netissä sivulle, jossa esiteltiin partiolaismerkkejä. Samalla tuli avattua muistojen kultainen aarrearkku jossain pääkopan sisällä ja yli 20 vuoden takaiset ajat alkoivat pyörimään mielessä.

Se oli niitä aikoja, kuin pienessä suljetussa yhteisössä ei ikäisilleni ollut juuri muuta tekemistä kuin erilainen järjestetty toiminta - ja sitä toimintaa ei ollut todellakaan paljoa. Seurakunnan järjestämä "poikakerho" oli lähinnä sitä, mikä toi jotain aktiviteettia joka toinen viikko.

Erikseen oli sitten vielä partio. Se oli sitä, kun viisivuotiaana ajatteli normaalin elämän olevan sitä, että kyllähän kaikki viisivuotiaat nyt nukkuvat ulkona öitä kesät talvet tai rakentelevat rakovalkeita.

Ei se partio silloin mitään fanaattista univormufetissiin valmistavaa militanttikoulutusta ollut. Metsään mentiin niissä kamppeissa, mitä päällä oli muutenkin. Puukko nyt sattui sujahtamaan matkaan. En sitten tiedä, oliko syy 70-luvun partioliikkeessä vai vain paikallisissa oloissa, mutta ei kenelläkään mitään partiomerkkejä ollut. Mistään puvuista nyt puhumattakaan. Sinisiä huiveja näkyi enemmän ja taisi jollakulla olla jopa sudenpentumerkki siihen ommeltuna. Kovin se on vieläkin hyvässä muistissa, kun juuri siitä kaikki palasi mieleen tuolla aikaisemmin mainitsemallani sivulla.

Tarkemmin nyt kun ajattelen, niin väsyneenä nostalgia nostaa taas päätään. Oli se vaan aikaa se lapsuus. Partiolaisenakin.

***

Lueskelin tuossa Webbiprinsessaa ja mietin, että naisissa, joilla on jotain "miehisiä taipumuksia" on aina automaattisesti jotain mielenkiintoista. Oli se taipumus sitten aseisiin, autoihin, itsepuolustukseen, armeijaan tai vaikka webbinörtteilyyn (ja tällä ei tarkoiteta pelkkää bloggaamista), niin nainen joka tekee ammatikseen tai edes harrastuksekseen jotain tällaista, omaa jotain - mikä tekee siitä automaattisesti vähän "hyvän jätkän".

Puhumattakaan, että on se vaan niin saamarin hienoa. Olen aiemmin deittaillut pariakin naista, joilla on ollut tällaisia taitoja ja ominaisuuksia ja kyllä se tuo suhteeseen tietynlaista tasapainoa. Jotenkin rauhoittavaa, että ei edes tarvitsisi öyhöttää miehisten stereotypioiden mukaan jos sattuisi autosta rengas puhkeamaan tai tietokoneesta kovalevy kärähtämään. Osaa se nainenkin jos vain viitsii.

Meinasin kirjoittaa tuohon aiemmin jo, että se olisi "kiihoittavaa" kun naisella on jonkinlainen miehinen taito, mutta eihän se sitä ole. Sellainen ei tee kenenkään persoonasta herkullista, vaan toimii vain mausteena muutenkin hyvässä keitoksessa.

Sopiva määrä suolaa ei tee kesäkeittoa lautasellisesta paskaa.

P.S: Niin ja minä en muuten ole vaihtanut koskaan autooni rengasta ja kovalevynkin vaihdoin koneeseeni ensimmäisen kerran vasta viime syksynä.

***

Tiedättekö sen tunteen, kun ruumista piiskaa ylienerginen fiilis, mutta mieli on väsynyt? No sitä oli tänään roppakaupalla luvassa, kun ilta tuli vietettyä Weeruskan baarivisassa epävirallisen bloggaajatiimin kanssa. Tämä pitää kokea joskus uudelleenkin. Mukavaa oli, kiitos siitä. Ensi kerralla biljardia.

Lopputulos kuitenkin oli: 8 pistettä ja jaettu 7 sija. Tai jotain sinnepäin. Melko huonosti kuitenkin. Maksimipistemäärä oli 20.

Muuten on ollut varsin ikävä päivä. Siivoajat eivät sitten saapuneetkaan tälle päivälle sovittuna aikana ja lattioille alkaa jo kertymään vähän ulkoa kantautunutta hiekkaa. Ikävää.

Lisäys: video aiheesta, mikä todistaa oikein ajoitetun pieruhuumorin tehon.

***

Pitää ensi viikolla muistaa tehdä maanantaikutonen mahdollisimman aikaisin aamulla. Kun sen tekee varttia vaille puoliyön, niin ihmiset reagoivat siihen vasta tiistaina. Ja eihän se käy päinsä.

Eihän?

***