Visukinttu

Pieruista, niiden ominaisuuksista ja kehitysmahdollisuuksista puheenollen, kannattaa käydä lukemassa tämä keskustelu. Kyllä pierut voivat sitten olla hauskoja.

***

Mea naputteli taas jotain nukkumisesta ja samaan aihepiiriin kajoan itsekin. Kertoi tyttö nukkuvansa villasukalta hai-... tuoksuvan maastomakkaran, eli mäyräkoiran kanssa.

Kyllä sitä allekirjoittanutkin on osannut samoin tehdä. Useampia vuosia sitten tosin, mutta olihan se vähän eri asia nukkua samalla patjalla viisikymmenkiloisen siperianhuskyn kanssa.

Ja meidän koira ei ollut mikään vässykkä. Ainoa tietämäni multi-intolerantti koira, joka piereskeli kuin merinorsu. Siinä oli lakanoiden värit kovilla kun "Tuhnu" (koira sai lempinimensä ihan ansiosta) antoi unissaan palaa . Joskus se vielä heräsi omaan hajuunsa ja poistui ulos nukkumaan.

***

Voi Jessen monot mikä päivä taas. Viime yö tuli nukuttua todella huonosti ja aamulla kroppa valitti olotilaansa. Nukuin varmaan solmussa tai joku nukkui kaikkien neljän raajani päällä ja aiheutti niihin kroonisen verenpuutteen. Olo on kuin olisin ollut puuduksissa koko päivän.

Kello juoksee eteenpäin pelottavan nopeasti. Jukka viettää tänään synttäreitään lähibaarissa ja ajattelin mennä yhdelle tai korkeintaan kahdelle sinnekkin. Samalla voin käydä kokeilemassa kyseisen baarin paskahuussiakin ja vääntää siitä raportin J-P:n kanssa Kallioblogiin. Jännittävää, eikö olekin?

Olen vittuuntunut. Ahdistunut. Tai oikeastaan vähän kaikkea. Sairastan varmaan "levotonta ahdistusvitutusta". Kaikkea pitäisi tehdä, mitään ei jaksaisi ja kaikki se, jonka saa tehtyä, ei tule tehdyksi hyvin ja se taas ahdistaa, koska ajattelee, että olisi voinut tehdä siinä ajassa jonkin toisen asian paremmin.

Hm. Onkohan järkevää kuvittaa tätä merkintää revolverin kuvalla? Alkavat kaverit vielä soittelemaan tarkistuspuheluita, että onko se nyt jo aikeissa ampua itsensä.

***

Narsistinen minäni laski juuri 10+2 ja päätyi havaintoon, että kokonaista neljä Pinserin TOP-10 listalla olevaa bloggaajaa lukee tätä. Luulisin. Ainakin ajoittain. Mea, Benrope, Schizo ja Earl Grey (tutuille EGi).

Olenko väärässä? Onko teitä enemmän? Vähemmän?

Note to myself:
Kun tulevaisuudessa mietit illalla kannattaako käydä nukkumaan vai katsoa josko internetissä olisi jotain uutta blogattavaa - valitse ensi kerralla ensimmäinen vaihtoehto.

***

Mea oli onnellinen voittaja sadannen kommentin kirjoittamisessa, mutta tosin tämä blogistanian kolibrisiipinen enkeli ansaitsisi piiskaa pienestä lypsämisestä.

Hienoa kuitenkin huomata, että joku huomaa edes jotain täkyjä, mitä näihin merkintöihin kirjoitan.

Nyt nukkumaan. Huomenna on taas päivä jolloin voi tehdä ihan mitä huvittaa.

***

Äitimuori kävi eilen kylässä ja jääkaappi notkuu jälleen kaikenlaista ruokaa. Puhuttiin pitkästä aikaa vähän kaikenlaisesta. Rahatilanteesta, tulevaisuudesta, faijan syntymäpäivistä ja käpyjen projekteista. Meinaavat pistää rahaa haisemaan lähiaikoina oikein urakalla. Melkein kateeksi käy, kunnes muistuttaa itseään, että hitto - nekin alkavat olla jo sen verran vanhoja, että parempi laittaakkin rahaa palamaan. Faija joskus vuosia sitten sanoi jo, ettei käärinliinoissa ole taskuja. Ja jatkoi samantien, että meille systerin kanssa jää sitten perinnöksi vain kasa valokuvia.

Syksyn tulo vituttaa oikeasti. Mikään ei ole niin paskamaista kuin lehtien lähteminen puista ja jatkuvat vesisateet. En tainnut saada tästä(kään) kesästä irti niin paljon kuin olisin halunnut. Merellä käyminen jäi taas kokematta, en nukkunut yhtään yötä ulkona puun alla, Ekbergin terassikin jäi tuntemattomaksi ja mikä eniten ahdistaa: en käynyt ulkomailla kertaakaan.

Eikä vitutukseen auta yhtään se, että pyrin muistuttamaan itseäni siitä, kuinka paljon olen stabilisoinut elämääni viimeisen vuoden aikana - tai kuinka tulen ensi vuonna lähtemään sinne ja tänne - tai saavuttamaan jotain parempaa.

***

Mitvit päivitti ja pääsi muutamaksi tunniksi Pinserin listan kärkeen. Toimisikohan se minullekkin? Kärkisija olisi kerran koettava...

Ai ei, tuntuu takarivi huutavan. No kommenttiosastossani uupuu kolme kommenttia sadan haamurajasta. Täytyykö odottaa spämmiä vai täyttyykö se aktiivisista lukijoistani? Mitähäh?

***

Kyllähän tämäkin päivä sitten käyntiin lähti lopulta. Hitaasti, mutta varmasti. Joskus iltapäivällä suoritin mukavannäköisen ilman kunniaksi ajelulenkin ja kävin samalla heittämässä Mintulle vähän materiaalia.

Vieläkin hatussa painaa eilisen illan aiheuttamat tasapainohäiriöt. Heikko olo, jonka ajattelen paranevan itsekseen. Katselin tosin jo eilen ostamaani viinipulloa, jonka tuhoaminen voisi olla vähän liian vaikea tehtävä suorittaa yksin. Tänään ainakin.

Sitävastoin olen ollut tänään ahkera kotitalousosastolla. Kävin kaupassa ja vein sinne samalla tyhjät pullot. Palautuspullojen viennissä on paras aspekti tietenkin se, että niistä tuntuisi aina "voittavan" rahaa, mutta huono puoli on se, että niihin olutpulloihin tai -tölkkeihin joku on aina jättänyt tilkan olutta. Ja se tilkka tietenkin jossainvaiheessa eksyy läiskymään käsille, vaatteille tai ostoskassille ja haiset lopun päivää kolme viikkoa vanhalle oluelle.

Muutama viikko on pitänyt jo ottaa asiakseen pakastimen jääkauden keskeyttäminen. Keittiöremontin aikana jääkaappi/pakastinyhdistelmä joutui olemaan useita tunteja sähköittä muutamaankin kertaan ja siksi pakastimen kaukaloihin kertyi sulamisvesiä. Luonnollisesti se kaikki tietenkin jäätyi sähkön kytkeydyttyä takaisin päälle ja samalla sulki kylmään vaippaansa mm. allekirjoittaneen hodarisämpylät.

Nuo sämpylät ja muutamat muut alimmaisina olleet elintarvikkeet koputtelin äsken irti jäästä, laitoin muovikaukalot sulamaan/kuivumaan vessaan ja kaadoin jäähileen sitten vessanpönttöön.

Jäämurskan vuoksi vessanpönttöni näytti erehdyttävästi pilkkiavannolta.

***

Yllättävän pirteä ja vahva olo. Aikaisinhan sitä tuli lähdettyä kotiin, mutta silti aamukahdeksalta havahduttua ylös tuli sekunnin murto-osassa fiilis, että voisi nukkua vähän pidempäänkin. Viimeöinen blogimerkintä ei hirveästi mielialaa kohenna. Jotenkin selvänä (vaikkakin pinnan alta ulospyrkivässä krapulassa) sitä pitää noita merkintöjä kuuden pennin filosofiointina.

Mutta ei se mitään. Tänään on oletettavasti siis sunnuntai ja Kallioblogi sai päivän hesarissa jotain palstatilaa. En ole vielä saanut lehteä (tai siitä skannattua kuvaa) mistään, joten ei hajuakaan mitä siinä lukee. Tuskin kai mitään allekirjoittaneesta kuitenkaan. Vessaraportit eivät taida kuulua järkevän journalismin piiriin.

***

Varsin erikoisesti nimetty kommuuni oli tänään vierailuvuorossa. Pervilä kutsui meikäläisen kommuunin tupareihin, jossa asui myös Sami, Jerome ja Inari. Neljän ihmisen kommuuni siis, jossa kukaan ei ollut mitenkään täysin tuntematon. Hienoksi asian tekee se, että luulin meneväni kommuunin tupareihin, joissa tiesin asuvan vain Pervilän. Oletin siis, että lähestulkoon kaikki muut paikallaolevat olisivat tuntemattomia...

Paikalla oli siis myös paljon muita ihmisiä. Sinänsä hienoa, kun tuntee jo paljon ihmisiä, joista ei vielä vuosi-puolitoista sitten ollut tietoakaan. Useiden nimet ovat vieläkin hämärän peitossa, mutta aina sitä samoihin naamoihin törmää tavalla tai toisella. Hyvin palkitsevaa huomata tuntevansa ja olla tunnettu. Se siis, ettei aina tarvitse olla parhaita kavereita pitääkseen hauskaa tai keskustellakseen jostain - myös "ollaan tuttuja" -pohja riittää hyvin.

Ehkä tällaisten iltojen ja öiden tärkein viesti on se, että ei ole tärkeää, kuinka paljon ihmisiä tuntee - vaan se, kuinka hauskaa voi olla niiden kanssa, jotka tuntee edes osittain. Samalla tällaiset illat muistuttavat siitä, että on olemassa niitäkin ihmisiä, joiden olemassaolo on täysin yhdentekevä. Heitä ei voi sanoa edes paskoiksi - koska idioottipaskatkin herättävät ajatuksissa tai toiminnoissa joitakin reaktioita. Ne yhdentekevät ihmiset ovat vain ilmaa. Sanoivat he mitä tahansa.

Ja kyllä. Olen humalassa. Tämä on siis kännibloggausta.

***

Tämä on todennäköisesti idioottimaisin merkintäni koskaan, mutta pakkohan tämä on kirjoittaa kun ensin tuli typeränä mieleen, että tästähän voisi vaikka blogata.

Hiukan ensin taustatietoa aiheesta: Vakava tarkoitus on siis huomenna lähteä käymään Pervo-Pervilän tupareissa ja yhtälailla vakavasti otettava tarkoitus on hankkia kyseiseen aktiviteettiin tarpeeksi alkoholipitoista juotavaa. Koska kaapissani tällä hetkellä on litroittain olutta, muutama tölkki siideriä, jättipullollinen tequilaa ja pienet pohjat vodkaa, ajattelin hankkia jotain muuta juotavaa heti huomenna. Vielä vähän aikaa sitten en kuitenkaan ollut ihan varma, onko huomenna Alko auki - ja jos on, niin missä on lähin alko.

Ja sitten itse tapahtumaan: Tarkistin heti netistä lähimmän alkon sijainnin (ei, en vieläkään kuuden vuoden Kalliossa asumisen jälkeen ollut varma, onko Helsinginkadulla vielä Alko) ja huomasin hienon yhteensattuman. Kyseisen Alkon sähköpostissa oli täsmälleen sama numerosarja kuin mitä kellonaika juuri äsken näytti.

Olo on kuin hämärän rajamailla. Pitäisiköhän hankkia elämä?

No ei. Äkkiä sitä olutta ja vihdoin leffan kimppuun.

***

Jälleen kerran vähän tyhjä päivä. Aamuherätystä ei käytännössä ollut. Luotin luonnon omiin voimiin ja päädyin sitten heräämään - kuten normaalia - puhelimen soittoon. Kehtaavat vielä onnitella nimipäivästä - penteleet. Kivahan se on tietää sekin, milloin "kakkosnimen" nimipäivä on. Aiemmin en ole edes tiennyt, että tällekkin on oma nimipäivänsä. Huisaa.

Myöhemmin päivällä Satu tuli sitten käymään kuvattavana. Tarkoitus oli löytää tällä kertaa puhtaampia kuvia. "Puhtaat valkoiset lakanat" -teemalla - ja voi pojat kyllä siinä sitten onnistuttiinkin.

Kuvaaminen on todella mukavaa. Aihe, josta olen tainnut avautua aiemminkin(?). Skidinä olin kuin kynä käteen syntynyt, mutta eilen mietin viimeksi, että mistä nykyinen kameroilla leikkiminen on saanut alkunsa. Menneisyyttä ei tarvinnut kaivella muistilokeroista montaa sekuntia, niin sain flashbackin siitä, kun olin jokseenkin kymmenen ja tajusin faijani vanhan Olympusjärkkärin olevan ilman filmiä. Todellinen tilaisuus siis lapsen mielikuvitukselle. Aloin välittömästi katselemaan maailmaa läpi linssin ja kuvaamaan kuvitellulle filmille kaikenlaista. Faijani sitten realistisuuden perikuvana jossain vaiheessa ihmetteli, mitä tein - ja vastattuani "harjoittelen kuvaamaan" - heitti takaisin vain, että "ei sitä kuvaamaan opi ilman filmiä".

No filmihän on vain se tallennusmenetelmä. Linssin läpi kuvaaminenhan on vain hetken kiinniottamista - vangitsee sen sitten mieleen, muistikortille tai filmille.

***

Haistan jonkinlaiset ainekset meemiin, kun vähän kaikkialla miespuolisten bloggaajien kirjoituksissa on ollut viime aikoina schizomaista listailua unelmien naisista. Pitäähän sellainen lista tehdä siis itsekin. Koskaan en ole edes ajatellut tällaisen asian listaamista, joten kai tässä tulee harrastettua samalla jotain itsetutkiskeluakin.

Disclaimer: Mainittakoon vielä, että kyseinen lista EI ole listaus mistään parhaista mahdollisista naisista maailmassa. Tiedän kyllä useita rakkaampia naisihmisiä tässä elämässä, kuin mitä nämä listan "julkkikset" ovat.

Eli. Seuraavaksi Visukintun naiset TOP-5:

1. Minna Haapkylä
lähimpänä todellista naisihannettani
2. Amy Lee (Evanescencen solisti)
ne silmät, ne silmät
3. Julianne Moore
punapäiden kuningatar
4. T2:n Linda Hamilton
kova nainen - ugh
5. Alicia Silverstone
tämä kymmenen vuotta sitten Aerosmithin videolta bongatun blondin laitoin tänne pelkästään siksi, että viidettä kärkinaista ei tullut millään muita mieleen - olihan se hot - mutta silloin ennen

***

Ettei huomisesta tulisi tämänpäivän kaltaista toisintoa flegmaattisen luomisen tuskassa, löysin vaihtoehdon huomisen illan viettämiseksi. Scandinavian Music Group heittää akustisen keikan Tavastialla. Se tekisi mieli nähdä, mutta epäilen taas, että saan ketään lähtemään mukaan. SMG kun ei taida olla kenenkään suosikkilistan kärkipäässä.

Any volunteers?

***

Kyllä päivä voi sitten olla hiljainen. Nukuin pitkään ja herätessäni mietin, mitä hittoa tänäänkin tekisi. Töitä ei ollut, ei tapaamisiakaan. Sää ei houkutellut uloslähtöön, joten päätin omistaa aikaa vähän lupauksien hoitamiselle.

Jokaisella kai on samanlaisia lupauksia kavereilleen. Juuri näitä "mä voin vilkaista kun mä ehdin" -lupauksia asioissa, joissa tietää (tai luulee tietävänsä) enemmän kuin kaverinsa.

Tänään kuulin yhden parhaimmista kohteliaisuuksista ikinä.

"Sä teet mulle hyvää."

***

Yhä useammin on tällä ruudulla vilahtanut Firefox Explorerin sijasta. Olen rehellisesti sanottuna alkanut tykkäämään tästä rimppakinttuisesta selaimesta, kunhan vain oppisin muokkailemaan sitä juuri sellaiseksi kun haluaisin. Saisi edes nuo kaikki napiskuukkelit ja URL-palkit samalle riville, niin olisin varsin tyytyväinen.

Nopeammalta tämä vaikuttaa ja vakaammalta. Sitäpaitsi tuo punainen kettulogo on söpömpikin kuin exploderin sininen E-kirjain, joka muistuttaa identiteettikriisiin vaipunutta viagra-pilleriä.

Ylipäätään Mozillan tuon "vaihtoehto-selaimen" ympärille järjestämä mainoskampanja on melko nerokas. Hyvänä esimerkkinä pelkästään se, että tuotetta tarjotaan persoonallisempana vaihtoehtona ja hiukan anarkistisella asenteella. Toisin kuten monet mainoskampanjat, tämän taakse näyttäisi kätkeytyvän myös toimiva tuote.

***

Ihan hemmetinmoinen luomisen tuska painaa kalloa. Päänsärky meni jo, mutta muuttui pari tuntia sitten ihmeelliseksi levottomuudeksi. Jotain pitäisi saada aikaiseksi.

Kämpässähän olisi rakenneltavaa vaikka mitä. Keittiönseinät on edelleen reikäisiä ja paikkamaalausta kaivattaisiin. Yksi seinä kaipaisi koristemaalausta koko kymmenneliöiselle alalleen. Olohuone odottaa valaisimiaan ja yksi seinällinen kehystettäviä kuviaan. Yksi huonekalupalli odottaa pintakäsittelyään ja makuuhuoneen lamppu koristemaalausta. Onhan noita - tehtäviä, mutta tätä levottomuutta ei pysty poistamaan käytännöllisyydellä. Tämä vaatii jotain yksinkertaisempaa. Jotakin, joka olisi kestävää, kaunista ja puhdasta.

Seuraavat kuvaukset on vasta perjantaina kun Sadun kanssa kokeillaan jotain herkempää kuvasarjaa. Samaten ensi viikolla olisi myös uudenlaiset kuvaukset. Tänään ei vain ole mitään. Perhana kun olen kadottanut lyijykynäsettinikin muutossa. Olisi voinut vaikka yrittää saada jotain väkerrystä aikaiseksi paperille asti. Maalaustelinekin odottaa vielä kaupassa hakijaansa. Jotenkin ironisesti sille varattua nurkkausta on täyttämässä kamerajalusta. Ikäänkuin ilkkuen siitä, että "vittu että sä olet surkea jätkä, kun oot vaihtanu piirtämisen ja maalaamisen napin painelemiseen".

Ajattelin kirjoittaa tähän kohtaan 50 kertaa "levoton", mutta jätin sen tekemättä. Toivottavasti se on osoitus siitä, etten vielä ihan niin hulluksi ole tulossa.

***

Jos maailmassa olisi vielä keksitty hampurilaisten olympialaisia, ei omat kokkaukseni pääsisi edes kansalliseen kolmosdivariin. Ainakaan ulkonäkönsä puolesta siis. Näyttävät lähinnä pseudo-telamiinoilta penteleet. Maistuvat tosin paremmilta, joten kai sitä voisi kuvitella jotain saavuttaneensa.

Ylipäätään olen aika onnellinen viimetalvena hankkimastani parilagrillistä. Helvetin paljon vaikeampihan se on käyttää (lue: puhdistaa) kuin joku mikro tai edes paistinpannu - mutta joskus sillä saa vaan kivaa ja hyvää aikaiseksi. Kaikki tälläiset pikaruokapas... ruuatkin ovat paljon kultivoituneempia ilmestyksiä, kun tuovat retrohenkisesti mieleen sen ajan, kun mamma väänsi puhkikulutetulla philipsin pöytägrillillä jälkikasvulleen hodareita. Kuiviahan ne sämpylät olivat. Ja lättänöitä. Silti ne vaahtosammuttimen kokoisena nenänkaivajana olivat kuin mannaa taivaasta. Tämä oli siis ennen mikroaaltouuneja ja pikaruokapaikkojen maihinnousua. Silloin, kun nakkikioskit olivat vielä nakkikioskeja, popcornit tehtiin kattiloissa ja ranskanperunat ranskassa.

***

Jessus mikä päänsärky. Olenkin unohtanut miltä pään sisällä patarummun lailla jyskyttävä suoni kuulostaa. Padam-dam-dam-dadam. Helvettiähän tämä on.

***

Mindyn merkintää lukiessa tuli hassu "dejavuu". Justiinhan se sitä venettään rassasi. Keväällä.

Keväthän oli jo.

Ja kesä.

Nyt on syksy. Idässäkin puut oli jo viittä vaille luovuttamassa lehtiään maailmalle. Täällä sama kohtalo tulee varmaan kahdessa viikossa. Sitä pitää kiirehtiä, jotta saa kuvattua vielä kesäisiä kuvia ennen kellastumista.

***

Huoh. Olipahan reissu kerrassaan. Vaivaiset kaksi vuorokautta, mutta tuntui viikolta. Joskus tällainen kuvaus kuulostaisi hyvältä, joskus taas huonolta (riippuen, kuvaileeko joku työtä vai hupia) mutta nyt se ei ole oikeastaan kumpaakaan. Metsästys on aina tuntunut sellaiselta epätavallisen alkukantaiselta vaihtoehdolta, joka ei itsessään ole millään tavalla rentouttavaa. Tietysti sen tuoma jännitys ja haasteellisuus on oma asiansa, mutta rentoutus ja tyytyväisyys tulevat sitten vasta kotona. Aika masokisti saa mies olla, että todella pitää siitä, että on kylmää, märkää, pimeää ja helvetisti ötököitä. Tai sitten pitää olla maalainen.

Ok. Vitsi vitsinä, mutta en minä nyt mikään suuri valkoinen metsästäjä ole. Totaalinen harrastelija varsinaisiin vanhoihin partoihin nähden. Ei se saalis aina ole se pääasia ollut. Eilenkään ei yhtään tullut ikävä Helsingin yötä kun vaihtoehto oli seisoskella järven rannalla lepän alla telkkien iltalentoa odotellessa ja pimeäntulon jälkeen paistella nuotiolla räiskäleitä ja makkaraa.

Ugh. Olen puhunut.

(Kallioblogi perhana on noussut Pinserin listalla raketin lailla poissaollessani. Kohta se pyyhältää varmaan tämänkin blogin ohi. Sitä ei oikein vielä tiedä, olisiko ylpeä vai puisiko nyrkkiä sittenkun se tapahtuu.)

***

Reppu odottaa jo eteisessä makuupussiin nojaten. Pari tuntia lähtöön ja kämppä näyttää hemmetin sekaiselta. Onneksi tiistaina on taas siivous.

Oikeastaan on hyvä päästä pois kotoa vähäksi aikaa. Edes pariksi päiväksi, että pääsee miettimään taas vähän muita asioita kuin jokapäiväiseen elämään liittyviä suunnanmuutoksia. On hyvä elää välillä yksinkertaisesti.

Olen siis lähdössä toteuttamaan primaarivaistojani ja ladannut mukaan aimo annoksen metsästysviettiä. Male bonding ja sitärataa, kun aamukuudelta pääsee (joutuu?) jätkien kanssa pukeutumaan ylivihreisiin asusteisiin ja talsimaan pellon laitaan kolmeksi tunniksi seisoskelemaan haulikon kanssa.

Okei. Tästä voisi päätellä jotain, että suhtautumiseni metsästämiseen on varsin kaksijakoinen ja oikeassa olette. Ei metsästämistä nykyihminen tarvitse, enkä minäkään. Mutta kun sunnuntai-iltana palaan takaisin, niin tiedän olevani kuin uudestisyntynyt. Sitä, te viherpiipertäjät, ette voi meikäläiseltä pois ottaa.

***

Misu mainitsi omassa merkinnässään aikoinaan äänittelemänsä kasetit. Onhan niitä minullekkin aikojen saatossa tullut käsiini ja samaa vauhtia myös mennyt. Keittiöremonttia edeltäneessä "näin minä siivoan varastoni josta kohta tulee keittiö" -projektissa löysin sitten kaksi C-kasettia, jotka ovat ainoat, mitkä ovat jäljellä.

Uudemmassa niistä on kauppiksen päättymisen kunniaksi (v. 1992) tehty biisi Mikan kanssa. Ehdoton klassikko, jonka on vain harva kuullut. Musiikkitaiteen helmi, jossa räppään Ozzy Ozbournen jonkun biisin sävelestä sovitetun alkeellisen tietokonepiipityksen tahtiin. Takuuvarmaa kamaa, joka pitäisi varmaankin laittaa tänne ladattavaksi, heti kun löytäisin jostain mahdollisuuden siirtää sen digitaaliseen muotoon.

Vanhemmassa kasetissa on taas ties mitä, mutta luulen sen sisältävän 1970-luvulta faijani tekemän haastattelun, jossa haastateltavan artikulaatiota häiritsee sössötys ja ilmeisen liiallinen kuolaneritys. Kyllä - siinä olen minä vaahtosammuttimen mittaisena parivuotiaana.

Herää tietenkin kysymys, että missä hemmetissä ovat sitten ne lukemattomat musiikkikasetit?

Pakko myöntää, mutta ne ovat roskiksessa, johon ne ovat lentäneet suoraan kulkematta lähtöruudun kautta.

***

Tavallinen aamuherätys pärähti soimaan joskus yhdeksän maissa aamulla sängyn päälle unohdetun kännykän muodossa. Värinähälyttimet ovat niin voimakkaita, että runkopatjalleni tuli kivantuntuinen hierovan sängyn ominaisuus hetkeksi. Kunnes piti vastata puhelimeen. Kolmannella soitolla.

En edes muista, mitä puhelu sattui käsittelemään. Kuuden tunnin unet olivat aivan liian lyhyet tähän aikaan ja torkuin vielä tunnin sängylläni avaten välillä silmäluomia tuulettaakseni verkkokalvoja.

Jotain väsymystilasta kertoo rautakaupassa nähty suihkukaappi, jonka kylkeen kiinnitetyn lapun luin ensin "Katolinen suihkukaappi". Väsynyt mieli loi jo mielikuvan ripittäytymisestä suihkussa, kunnes ajatus mahdollisesta lukuvirheestä tavoitti ajatusprosessorin.

Päivän varsinaisiin kohokohtiin kuului ehdottomasti kapteeninkadulla todistamani tapaus. Kävi nimittäin niin, että kyyditsin firmamme graafikkoa Anttia käymään Eiralaisessa matkatoimistossa. Matkan varrella piti käydä pankkiautomaatilla ja vedin auton tuplaparkkiin sateen alkaessa lähelle kapteeninkadulla olevaa pankkiautomaattia. Antti nousi autosta kiireessä, juoksi automaatille nostamaan rahaa, kun samalla taakseni pysähtyi tumma tila-auto. Kuljettaja ei selvästikään uskaltanut ajaa ohitseni kadulla vaikka vilkutin tuplaparkkia (tiedän, että se on hyi-hyi ja kiellettyä). Kohta näin peileistä Antin näköisen hahmon juoksevan sateessa takaisin automaatilta, mutta nousevan takana olevan auton kyytiin. Sekunnin verran ajattelin takana olevan auton odottaneen myös jotakuta kyytiin otettavaa, kunnes hahmo nousi ulos autosta - ja tuli autooni.

Antti oli ensimmäistä kertaa autoni nähneenä erehtynyt autosta takaisin kiirehtiessään. "No sekin oli iso ja musta." Kaikkein eniten nauratti kertomus toisessa autossa käydystä nopeasta dialogista:

Kuljettaja: "Anteeksi..."
Antti: "Oho!"

Mahtaa jollakin kolmekymppisellä naisella olla kotona kerrottavaa. Oli kuulemma täti ollut vielä puhelimessakin samaan aikaan.

***

Tämä maanantai on ollut raskain pitkään aikaan. Jokaisen päätoimittajan hiljaisiin haaveisiin on saada lehtensä valmiiksi hyvissä ajoin, jonka jälkeen voi keskittyä loppuajan ennen deadlineä viilaamaan sitä hengentuotetta lopulliseen kuntoon. Tällä kertaa lapsemme sai melko nopean kasteen ja joutui ulos pahaan maailmaan - vuorokauden myöhässä. Mutta kuitenkin. Todennäköisesti mitään kovin pahaa ei päässyt käsistä läpi, mutta stressin määrä on kasvanut vähintäänkin ekspotentiaalisesti.

Kuuden maissa lähdin kahteen päivään ensimmäisen kerran kotoa ulos, jos sunnuntaista nopeaa piipahtamista kulmakioskilla ei lasketa. Jukka tapansa mukaan muistutti päivällä Kalliohovin baarivisasta, josta alkaa muodostumaan jo jonkinlainen perinne, jos se sitä ei vielä jo ole. Ajattelin blogata paikalta tunnelmia sekä taka- että etuhuoneesta vielä jossain vaiheessa Kallioblogiin, mutta odottelen vielä vähän aikaa. Jospa joku kirjoittaisi jotain kivaa sinne taas, kun sivutkin on saatu taas pystyyn.

Lähdin ajoissa kotiin, joka tarkoitti kello yhdeksää. Paitsi takaraivossa kolkuttava velvollisuudentunne siitä, että pitäisi ehtiä tarkastamaan viimeiset painoon lähtevät sivuvedokset, ajoi allekirjoittaneen kotiin myös televisiosta tullut erinomainen elokuva. Mikään elokuva, jossa on John Cusack ja Jack Black, ei voi olla huono elokuva. Paitsi tietenkin Shakaali, jos J.Cusack olisi korvannut Bruce Willisin.

High Fidelityn mainoskatkolla ehdin äkkiä vilkaisemaan blogistaniaakin. Naapuri oli päivittänyt ja tietenkin samasta aiheesta, mille itse aioin uhrata ihan oman merkinnän. Päätin olla antamasta itsestäni kuvaa halpahintaisena peesaajana ja kytkin tähän merkintään kaikenlaista muutakin. Ähäkutti.

Sitäpaitsi sain tänään tavata Superchickin. Kuva on todisteena.

Superchickistä tulikin mieleen. Luin naapurin hoitaneen perjantaina fanitapaamisen. Jotta edelleenkään en tuntisi alemmuuskompleksia tuota Pinserin TOP-5 -listalla keikkuvaa snautserin oloista miestä kohtaan, on mainittava, että lähiaikoina allekirjoittaneellakin voi fanitapaaminen luonnistua. Ehkä, jos kyseinen neiti potkii flegmaattista persettäni tarpeeksi voimakastahtoisesti. Nähtäväksi jää, bloggaanko aiheesta. Kuviahan tarvitsisi aina olla hyvää raporttia varten.

Mikä siinä on, että naiset ensitapaamisella kummastelevat salamavaloa ja muistavat muuta tekemistä kun selittelee kuvien syyksi raportoinnin käynnissä olevasta sosiaalisesta kanssakäynnistä internettiin?

Eivätkö he ole kuulleet bloggaamisesta?

***

Pitkä odotus on päättynyt. Visukinttu on jälleen hereillä. Kun kakka iskee tuulettimeen, niin se todella tekee niin ja urakalla. Kahden peräkkäisen serveriromutuksen jälkeen omasta koneestani meni sitten kovalevy kikkareeksi viime torstaina. Ei muuta, mutta kaksi päivää siihen menikin, että sain pelastettua sieltä kaiken duunissa tarvittavan materiaalin. Yhteensä abouttiarallaa 50Gt.

Ja tuon kahden päivän myöhästyminen aiheutti paitsi äärettömän määrän stressiä ja sen lieveilmiönä agressioita, myös saman verran myöhästymistä töiden puolesta. Deadline on huomenaamuna klo 08.00. Kun siitä selviän, nukun kolme päivää putkeen.

***

Käväisin eilen Lauttasaaressa ja kävellessäni kohti itämerenkadun bussipysäkkiä muistelin yli kymmenen vuoden takaisia aikoja, kun vietin alueella paljonkin aikaa poikaporukassa. Minä, Ari ja Heikkinen olimme jonkinlainen tiimi. Porukka, joka vietti aikaa yhdessä viikonloppuisin lähes sataprosenttisen varmasti - ajoittain vahvistettuna Esalla ja Rekosella.

Täysi-ikäisyys toi omat mahdollisuutensa mukaan ja piirit laajenivat. Baarien ovet avautuivat ja yhtäkkiä ihmisiä oli elämässä paljon enemmän kuin ennen. Sitä huomasi, että kun tunsi yhden - tunsi taas kymmenen ihmistä lisää. Opiskelu toisella paikkakunnalla vei vielä kauemmaksi juurilta ja vanhojen kavereiden luota. Paluu takaisin oli väistämätön, mutta mikään ei ollut enää entisensä. Maailma oli avautunut omalla tavallaan. Silloin tiesin, että meikäläinen oli luotu asumaan kaupungissa.

Ihmisten keskellä.

Mietin joskus yksinkertaisempia aikoja. Niitä jolloin olimme lapsia. Tiesimme kaiken emmekä silti mitään.

Tähän kohtaan yritin löytää oikeastaan sanoja sille, kuinka paljon arvostan Aria(joka ei tietääkseni lue tätä blogia). Enkä oikein onnistunut kuvailemaan sitä. Ei sitä voi kuvailla sanoin. Lapsuudessa alkanut lähes koko elämän mittainen ystävyytemme on vain olemassa. Olemme kasvaneet yhdessä isoiksi, emme aikuisiksi.

Jos se ei olisi niin håmåa, niin sanoisin, että rakastan sitä jätkää.

Hetken biisi: Yö - Joutsenlaulu

taas hetken lähempänä kuolemaa,
ei haihdu tuska milloinkaan
tuo tuska laulun tämän kirjoittaa,
tuo tuska kiinni saa, kenet vaan,
tuo tuska kiinni saa kenet vain haluaa

***

Että elämä voi sitten joskus olla helppoa. Lähdin puolitoistatuntia sitten ulos syömään ja kaupassa käymään ja takaisin tultuani, hohtaa kaikki paikat kirkkautta, wc tuoksuu muullekkin kuin norsujen hautausmaalle, sohvan tyynyt on imuroitu ja pöyhitty, sekä sänkyyn on vaihdettu uudet lakanat - ja tyynyllä odottava minttukaramelli odottaa syöjäänsä.

Että kotisiivouspalvelu on sitten mainio keksintö!

Julle tosin nimitteli elitistiksi, kun mainitsin aiheesta. Ehkä olenkin, mutta perkele sentään, en suostu kärsimään huonosta omastatunnosta sen vuoksi, että hemmottelen itseäni. En vihaa imurinvarressa kuljeskelua. En vihaa tiskaamista. En vihaa pölyjen pyyhkimistä.... (vihaan kylläkin lattioidenpesua), mutta jos pystyn viettämään mukavampaa elämää maksamalla jollekkin mielestäni inhottavien duunien tekemisestä, niin mitä vit*n väliä?

Sitäpaitsi luulen, että seuraavan kymmenen vuoden kuluttua kotisiivoukselle tulee tapahtumaan sama kuin kännyköille aikanaan. Silloin kun ne muuttuivat juppihyödykkeistä tavallisen kansan välineiksi.

***

Hitto. Tiesin, että minua tarkkaillaan. Tiramisun Misu on bongannut minut kadulla. Tai baarissa. Tai jossain. Ei sitten omassa merkinnässään kuitenkaan kertonut, missä, jotta olisin voinut varmuudella tuhahtaa "hah, en mä siellä ollu".

***

Teknisen tauon jälkeen ensimmäisenä pitänee ilmoittaa blogimaailmalle viimeperjantaisesta hämmästyksestä. Minttu nimittäin antoi päihin tiukassa kamppailussa Trivial Pruisuitissa. Maineeni tietysti pelasti se fakta, että kyseessä oli epävirallinen peli Mascotissa, eikä Kuikassa kuten tapa vaatii. Pelin jälkeen Minttu halusi välttämättä revanssin - ja pakotti lupauksen, että jos hän sen voittaisi, myöntäisin kärsineeni virallisen tappion.

No tottakai voitin, kun panoksia sillätavalla nostettiin. Tietysti. Tässähän vain tapahtui sama, mikä muussakin huippu-urheilussa. Kun maailmanmestaruustason lätkäjoukkue laitetaan johonkin rupupaikkaan pelaamaan puulaakijoukkuetta vastaan, niin motivaatio, valmistautuminen tai vire ei vain ole kohdallaan. Sitten kun panokset ovat oikeat - ja pelialue on virallinen kaikkine osa-alueineen, niin joukkue on taas parhaimmillaan, mutta myös pelin panokset ovat oikeat. Eihän sitä MM-pokaaliakaan siellä Ö-divisioonassa voiteta.

Joku kerta pitänee palauttaa Minttu takaisin oikeille raiteille virallisessa pelissä. Janne tulee varmaan tuomaroimaan puolueettomana tarkkailijana, jottei jälkipuheita enää sen jälkeen sallita.

Sillä aikaa voisin päihittää taas muutaman naisen virallisessa Visukinttu-Triviaalissa. Vapaaehtoisia ei välttämättä taida enää vain löytyä? Nöyryytys taitaa olla liian suuri?

***

Jaahas. Mr. Murphy iski jälleen ja tätäkin blogia ylläpitänyt serveri meni totaaliseen solmuun juuri ennen viikonloppua. Nyt kaikki pitäisi taas olla kunnossa ja tämän päivän aikana tuleekin sitten kaikki ne patoutumat, mitä en saanut purettua viikonlopun aikana.

Stay tuned.

***

Joillekkin ihmisille työ tarkoittaa aikaista aamuherätystä ja kahdeksan tunnin työvuoroa. Tänään sana "työ" tarkoitti minulle parin tunnin kökkimistä koneen ääressä, matkaa meilahden suuntaan, riskinottoa liikenteessä (=en jaksanut käydä hakemassa parkkilippua), viiden minuutin varoitusajalla tehtyä shoppailua ja tunnin kuvaussessiota illemmalla.

Minkään järkevän standardin mukaan ei kaltaiseni laiskurin kannattaisi valittaa, mutta niin sitä vain tulee tehtyä. Yhdistettynä remontin aiheuttamaan stressiin tulee keitoksesta lähes sietämätön.

Kaiken lisäksi odotan oikein ensi viikkoa. Vaikka remontti menee (toivottavasti) silloin jo suoritettujen tehtävien listalle, tulee vastaan se, että olen juuri sen varjolla lykännyt luvattoman paljon paperitöitä eteenpäin. Ja tietysti kaikki niistä pitäisi hoitaa ensi viikon aikana. Viimeistään.

Puhuin vajaa tunti sitten puhelimessa Mintun kanssa ja huomasin jälleen olevani aika tyytyväinen siihen, missä olen. Ei tarvitse tehdä työtä, jota en halua. Ei tarvitse tehdä sitä silloin, kun en halua (paitsi kun deadlinet pakkaa päälle). Eikä tarvitse odottaa palkkapäivään asti saadakseen rahaa.

Joskus rahankäyttöni huolettaa itseänikin. Todennäköisesti vanhempani ovat sisäistäneet holtittoman, mutta varsin järjellisen rahankäyttöni jo aiemmin koska vieläkin äitimuori soitellessaan muistaa kysellä, että "onko sulla tarpeeks rahaa, jotta olis hauskaakin?". Ei siis puhettakaan ruuasta tai muusta perustoimeentulosta. Sehän on jo itsestäänselvyys, että ne on järjestyksessä (!!!?), mutta kunhan on vähän rahaa siihen hauskanpitoonkin.

Kaikesta onnekkuudesta, tasapainoisuudesta ja sosiaalisten rakenteiden huippuhetkistä huolimatta olen suoraan sanottuna perkeleellisen väsynyt. Enkä todellakaan tarkoita sellaista väsyneisyyttä, jonka pystyisi parantamaan nukkumalla.

Aina ei jaksaisi. Ei edes joka kerta.

***

Eihän kaikki tietystikään mene täydellisesti. Kaikkien kaappien takaa paljastui vanha valurautainen viemärijärjestelmä (=maallikon silmin: täysin epämääräinen kasa ruostuneita putkia), jonka viilaaminen/hitsaaminen vie aikataulusta ylimääräisen päivän. Tästä keittiöasentajat olivat varsin vittuuntuneita - nyt kun herra keittiöasentajatirehtööri joutuukin tulemaan perjantaina heti hammaslääkärin jälkeen.

Vaan eipä sille voi mitään. Jarkko sitten vain pesee astiansa käsin tai pitää niitä likaisena ensi viikkoon asti, kunnes putkimies pääsee laittamaan taas vesijohdot kuntoon.

Tai - mikä todennäköisempää - lahjoo putkijampan kossupullolla ja viiskymppisellä uhraamaan perjantai-iltansa ja asentamaan putket jo silloin.

Ja jotta tähänkin blogimerkintään saadaan jotain sosiaalipornoa, niin kerron, etten saanut tänään seksiä. Puhelimenikin oli auki. Vain työasioissa soittelivat.

***

Addiktoituneisuuden huippu taitaa olla se, että koneen edessä vietetyn "mä-en-nyt-viel-oikein-tiedä-mitä-tekisin" -aikaa kuluttaessaan käy kaikki suosikkeihinsa valitut blogit läpi - noin kymmenen minuutin välein.

Ihan vain jos vaikka joku olisi jo päivittänyt.

***

Ahdistuksen välähdys käväisi läpi hermoratojeni kun heräsin tänään puoli kahdeksalta ovikelloon. Remonttijamppa halusi sisään jatkamaan eilen iltakuudelta keskenjäänyttä työtään. Mikä mukavinta, keittiö todella näyttää valmistuvan aikataulussaan. Minä, laiska apina, en taatusti saisi sitä parissa päivässä valmiiksi. Olisin ehkä saanut kaapinovet irroitettua.

Tällaisissa hetkissä tulee hyvin esille ihmisluonteen (vai olenko se vain minä?) ääretön typeryys. Purkuäänien kantautuessa keittiöstä kahdeksalta aamulla, ensimmäisenä ei tule mieleen kiittää luojaansa siitä, että pari sataa heittämällä saa tuonkin duunin hoidatettua ammattilaisella - vaan tulee mieleen, että "Eikö se voisi pitää vähemmän meteliä? Saisin blogata rauhassa..."

Ikisuosikkini Mea mietti, mitä rotua kukin blogistanian kärkinimet olisivat. Skitsossa itse näkisin tosin Snautserin - parrastahan mies tunnetaan.

Itse olisin varmaan tällainen.

***