Visukinttu

Eilinen ilta meni töissä aivan liian pitkään. Vielä aamulla päättelin olevani kotona jo yhdeksältä, mutta aivan turhaan. Kaivoin lopulta kotiavaimia taskustani vasta yhdeltä yöllä ja kun ovi pamahti kiinni takanani, heitin kaikki 30kg painavat kantamukseni sohvalle ja rojahdin sänkyyn.

Yö ei ollut kovin mukava. Heräsin niskakipuun joka kerta kun käänsin kylkeä vain nukahtaakseni melkein heti uudestaan. Lopulta heräsin viideltä aamulla, katsoin kelloa ja tajusin sen olevan vielä liian aikaista ylösnousuun. Kello oli soittamassa vasta yhdeksältä ja heräilin lopun neljän tunnin ajan puolen tunnin välein tarkastamaan kellonaikaa. Lopulta vääntäydyin ylös suihkuun viittä vaille yhdeksän ja lopulta ajoreissulle ympäri pääkaupunkiseutua.

Eipä siinä mitään. Paljon uutta tuli tänäänkin opittua, kuten se, että kannattaa aina tarkistaa auton etupenkki sen parkkeeraamisen jälkeen, jos vaikka sattumalta on jättänyt haluttavan näköisen digikameransa sille. Joku voi sen sieltä viedä, jos ei varaansa pidä.

Tiramisun kolmikon teemäisin yksilö bloggasi tänään muutostaan. Tunsin sitä lukiessani ensimmäistä kertaa empatiaa pitkästä aikaa. Muutto ei ole helppo nakki, mutta onneksi on ihmisiä, jotka auttavat.

Tajusin juuri muuten omaavani optimistisenkin puolen. Kuulin televisiosta sivukorvalla sanat "Venäjän Elena Jevtsenko on parantanut...." - ja ehdin ajatella, että jokin maailman vitsauksista, kuten syöpä tai AIDS olisi saanut parannuskeinon, kunnes ääni televisiosta jatkoi - "...nimissään ollutta seiväshypyn ennätystä...".

Perkele. Maailma ei ole optimisteja varten. Pessimistit säästyvät turhilta innostumisilta.

***

Aamuisen Anun suorittaman liian aikaisen puhelinherätyksen jälkeen syötiin yhdessä aamiaista. Pitkästä aikaa järjestyi aikaa tavata puolin ja toisin. On se toisaalta kiva nähdä ihmisiä, joiden kanssa ei ole hoitanut sosiaalisia velvotteitaan aikoihin, mutta toisaalta jää aina ajattelemaan jälkikäteen, että tässäkö se nyt oli. Nähdään taas parin kuukauden päästä.

Pakollisten työkuvioiden jälkeen tapasin illemmalla toisenkin ihmisen, jonka näin viimeksi wappuna. Aino halusi edellisiltana esittämän varsin omahyväisen haasteen jälkeen hävitä Trivial Pruisuitissa. Ja rökäletappiohan oli luvassa, kuten kaikille, jotka minunkaltaistani superneroa vastaan aikovat tuota peliä pelata. (kuvitelkaa tähän kohtaan luolan seinistä kaikuva hullu nauru)

No ei vaisinkaan. Kyllähän olen hävinnyt useastikin pelissä. Useamminkin kuin kerran.

***

Hemmetti että päivä on taas mennyt nopeasti. Juurihan heräsin ja enää on kymmenen minuuttia jäljellä tätä vuorokautta. Tätä se vanheneminen teettää. Jossain vaiheessa kadotan varmaan kokonaan aikakäsityksen ja syön aamaisenkin iltapäivällä.

Eikun hetki. Sitähän teen jo nyt.

Aamulla tein jotain, mutta olen jo unohtanut mitä se oli. Todennäköisesti se oli jotain täysin epäkiinnostavaa, josta ei todellakaan kannattaisi blogata. Tämä on pääteltävissä siitä, etten nyt millään saa päähäni mitä se oli. Kaikesta tästä voi kai vetää jonkinlaisia johtopäätöksiä lomapäivien syvimmästä tarkoituksesta. Täysin pihalla olemisesta.

Pauliina kävi tänään. Tarkoituksena oli tehdä yhdessä sille yybersimppelit kotisivut joita se oli toivonut jo pitkään. Vaikka olin jo lupautunut auttamaan, niin se ensimmäiset kymmenen minuuttia räpsytteli silmäripsiään ja aloitti jokaisen lauseen "Voisiksä..." tai "Olisitko kiltti...".

Tosi söpöä kun naiset yrittää sellasta. Tai oikeastaan se on vähän säälittävääkin, mutta ei niin paljon kuin me miehet, jotka sitten langetaan sellaseen ihan kympillä.

***

Siinä se sitten meni. Syntymäpäivä. Pitkälti erilaisten pikkuhommien parissa ja vähän vapaata viettäen. Loppujenlopuksi kahdeksan (lisäys +1 klo 11:57) ihmistä tiesi onnitellakseen ja kaikki niistä lämmitti jollain tavalla sydäntä. Silti jossain takaraivossa kolkuttaa ajatus siitä, että jossain vaiheessa elämää pitäisi pakottaa itsensä hemmottelemaan itseään. Syntymäpäivät kun tähän mennessä ovat olleet aika pitkälti vain ihan tavallisia päiviä.

Aiemmin päivällä tulleessa kortissa äitee kyllä lupasi lahjaksi jossain välissä takaisin Suomeen tultuaan leipoa pakastimen täyteen "ihan mitä ikinä haluan".

Suunnittelin tänään myös joskus kuukauden päästä pidettäviä yhdistettyjä synttäreitä ja tupareita. Saa nähdä, mitä siitäkin tulee, koska alkoholia pitää varmaan tilata tankkiautolla. Kaikki paikalle haluavat ilmoittautukaa etukäteen kiitos.

***

Ari muisti sittenkin ja oli leiponut mansikkakakun, joka ahmittiin päivällä. Läppäisi vielä käsiin ison lahjapaketinkin, josta paljastui Arabian astioita. Takuulahjoja siis.

***

Onkohan tämä nyt reaaliaikaista bloggausta, jos kerron, näin samantien, mitä mistäkin tulee tällaisena vuosipäivänä? Satu ehti ensimmäisenä (kuten aina) aamulla onnittelemaan tekstiviestillä ja postissa kolahti juuri kävyiltä (a.k.a. the vanhemmat) onnittelukortti.

***

Tsynttärit, joiden kunniaksi korkkasin siiderin odottaessani pian painoon matkalla olevia tiedostoja tarkistettavaksi. Systeri toi jo etukäteen muutaman lahjan ja tottamooses - molemmat oli pehmeitä paketteja.

Ihminen alkaa tulla vanhaksi, kun yhä enenevissä määrin alkaa huomaamaan, kuinka hyviä ja käytännöllisiä useat pehmeät lahjat ovatkaan.

***

Sampan kanssa kokeiltu tänä iltana PainoBaari, joka oli uusi tuttavuus ruokapaikkojen saralla. Rehellisesti on tosin sanottava, että ensimmäistä kertaa tajuan, että kyseisestä paikasta saa myös ruokaa. Vieläpä hyvää selaista ... ainakin joidenkin makuun. Olettaisin.

Ruuan jälkeen vuorossa oli Pauliinan kanssa leffa, joka osoittautui fiaskoksi. Ensinnäkin tuo neito sai ylipuhuttua allekirjoittaneen elokuvaan "13 ja risat", joka oli virhe. Suuri sellainen.

Toisekseen, joka oli itseasiassa aika hauska tapahtuma... Tiedättekö, kun nykyään elokuvien alussa tulee pakollinen puolen minuutin plakaatti kankaalle, jossa kehoitetaan, ettei tallennuslaitteita sallita? No minä olen aina kaikkia kieltoja vastustaen napsaissut siitä plakaatista kuvan. Tähän asti kamerakännykällä.

Tälläkertaa mukana oli kuitenkin luotettava taskuven... taskukamerani. Sillä suoritetun, salamavaloa väläyttäneen, kuvauksen jälkeen, noin kaksi minuuttia myöhemmin, tulee paikalle Finnkinon vahtimestari ja kysyy, olenko ottanut kuvan kankaasta. Myönnän sen ottaneeni, jonka jälkeen samainen kaveri pyytää deletoimaan kuvan, jonka teen. Lähinnä siksi, koska en kehdannut enää alkaa väittelemään asiasta, jonka seurauksena olisin saanut pitää kuvani, mutta saanut todennäköisesti porttikiellon paikkaan.

Kaikkein mukavinta/huolestuttavinta/mielenkiintoisinta tilanteessa oli se, että havaitsin kokeilulla, että Finnkino oikeasti valvoo tuota, ettei kukaan vaan vahingossakaan ota - vaikkapa nyt tavallisella still-kuvia ottavalla digikameralla kuvaa valkokankaasta, jossa lukee "älä käytä tallennuslaitteita tässä tilassa" ja sama ruotsiksi. Jokuhan voisi käyttää tämänkaltaista materiaalia oikeudettomasti hyväkseen.

Nämä samat isoveljet eivät kuitenkaan valvo koskaan sitä, että elokuvasaleissa kännissä olevat teinit pitäisivät vihdoin turpansa kiinni elokuvan aikana, lakkaisivat potkimasta selkänojia, heittelemästä popcornia tai puhumasta kännykkään.

Illan uusi sana: priorisointi

Taas uusi syy pysyä kotona kotiteatterin ääressä.

***

Yön ajatuspieru: miksi ajokortit ovat vaaleanpunaisia? Eikö se ole aika gay?

***

Työn sodan eturintamalla on ollutkin tänään hiljaista. Viimeisiä varsinaisia töitä on enää yhden käden sormilla laskettava määrä (vaikka olisikin keskimääräinen ala-asteen veistonopettaja), joten otin koko päivän vapaaksi pientä Suomenlinnassa tehtävää kuvaussessiota varten.

Ohikulkijoiden katseet, vihellykset ja kameroiden räpsynnät olivat arkipäivää, kun Satu pulahti rantakallioille pelkästään yhdessä tiukassa vaatekappaleessa. Voiko niitä toisaalta moittia. Kuka tahansa perusheteromies (ilman omaa perusheteronaista mukanaan), olisi jäänyt useammankin silmäyksen ajaksi lähistölle pitämään pientä maisemienkatselutuokiota.

Tänään on muutenkin ollut pieni fiilis siitä, että tunnen loppujenlopuksi järkyttävän määrän ihmisiä. Eikä se johdu edes siitä, että he olisivat minulle täysin yhdentekeviä kasvoja väkijoukoissa. Niitä, jotka kuuluvat kategoriaan "moikattava kadulla ja baarissa kohteeseen törmätessä". Vaan ihmisiä, joilla on jokin merkitys. Kuten eräs tärkeä ihminen kai sanoisi: heitä, joilla on jokin viesti annettavanaan elämälleni.

On se mukava kun on ihmisiä.

Tosin on niitä kusipäitäkin. Ne saisivat kadota.

***

Tänään on koko päivän ollut vähän omituinen olo. Työt ovat estäneet muistamasta, mitä muutaman päivän kuluttua tapahtuu, mutta äsken vieraillessani irc-galleriassa ja nähdessäni sen etusivulla tänään syntymäpäiviään viettävien ihmisten nimimerkkejä vasta tajusin mikä sen päässä pyörineen levottoman ajatuksen lähde on.

Täytän kohta vuosia.

Ikä ei oikeastaan enää ole mikään kadehdittava ominaisuus. Viisitoistakesäisenä se sitä oli - ainakin neljätoistavuotiaille. Samaten kahdeksantoistavuotiaana - myös 15-, 16- ja 17-vuotiaille. Silloin vanhenemisella saavutettiin aina jonkinlainen rajapyykki. Nyt sitä saa alkaa miettimään, milloin ensimmäinen harmaa hius tulee päähän. Siis jos olisi ylipäätään hiuksia.

Noh. Ei se mitään. Todennäköisesti onnistun kehittämään tästäkin jonkinlaisen ikäkriisin. Minähän olen se ihminen joka lanseerasi vuotuisten ikäkriisien teorian aina sen jälkeen kun täytin 21.

Hellurei. Minustakin tulee vielä joskus vanhus.

Toivottavasti.

***

Tuntuu vähän siltä, että kaikki tuppaisivat olemaan lomalla ja siksi blogistaniassa ei tapahdu juuri mitään. Sitä voi tietysti ajatella asiaa niinkin, että jos blogeista luettavat asiat olisivat ihmisten elämän koko kirjo, ei kovin paljoa vähempää elämästä ylipäätään voisi toivoa näin loman aikaan.

Onneksi en ainakaan vielä tunnusta tämän olevan addiktio. Lievä riippuvuus korkeintaan.

Elämässä menee oikeastaan aika hyvin tällä hetkellä. Tai ei oikeastaan edes erityisen hyvin, mutta ei huonostikaan, joka taas saa aikaan illuusion siitä, että kun ei mene huonosti, niin menee oikeastaan aika hyvin. Tuossakin olisi jollekkin sosiologille jotain tutkittavan aihetta. Työkuviot painavat tietysti jatkuvasti päälle, mutta se nyt on aivan normaalia virikettä elämän pienessä aallokossa. Sosiaalisella puolella on ollut paljon hiljaisempaa viime päivien ajan, vaikka uusia ihmisiä onkin tullut tavattua - ja herran tähden, tapaan vielä loppuviikollakin.

Harrastuksillekkin pitäisi löytyä aikaa tältäkin viikolta, vaikka deadline kolkuttelee vain viiden yön päässä. Huomenna suunnitelmissa on kuvauskeikka rannalle.

***

Pitkästä aikaa varsin kiireinen työpäivä - tai pikemminkin päivät. Eilen tosin Taina kävi morjenstamassa illalla ja makoiltiin sängyssä puhuen maailman menosta. Tänään aamusta asti on päiväohjelmaa varjostanut huomisen kirjoitusdeadlinen lähestyminen, mutta onneksi taas Tintti saapuu paikalle pelastavana enkelinä ja vie allekirjoittaneen matkalle DVD-elokuvien ihmeelliseen maailmaan.

Puhumattakaan kotitekoisesta pizzasta ja muusta roskaruoasta.

Illemmalla ehtii taas tekemään vähän töitäkin. Tai sitten ei.

***

***

Aamulla herätessä oli taas varsin mielenkiintoinen olo. Väsynyt, onnellinen, väsynyt, huono, väsynyt ja muikea olo. Kaikkea yhtäaikaa. Päivän mittaan palautuminen on vienyt oman aikansa ja mm. yhden Vietnam-elokuvan lisää.

Alunperin ajattelin käyttää tämän illan järkevästi töitä tehden, mutta nyt mielen joka sopukoissa tykyttää tarve lähteä pois sisätiloista. Ajelulle, kaupungille - minne vain. Kaikilla muilla tuntuu olevan menoa jonnekkin minne en halua (Tuska-festarit) tai minne en pysty (Juankoski) lähtemään.

Lopulta taidan kuitenkin pakata kamerat autoon ja ajaa jonnekkin merenrantaan kuvaamaan.

***

Koska kännibloggaus on nykyään niin suosittua, niin teinpä omankin sellaisen merkinnän. Laskuhumala on jo varsin aktiivinen, mutta selvinpäin ei tulla olemaan vielä pitkään aikaan.

Aamulla sen sitten näkee, miten tämä ilta on ruumiinkuntoon vaikuttanut.

Terveisiä tutuille!

***

Pari päivää sitten anttilassa käytyäni tarttui kouriin taas paria alle kymmenen DVDtä. Mukana myös noin sata kertaa näkemäni Kubrickin Full Metal Jacket, joka on henkilökohtaisessa arvoasteikossani viiden parhaan elokuvan joukossa ja ehdottomasti paras sotaelokuva, joka on koskaan tehty.

Kerrassaan loistava elokuva, jonka näkemiseen ei vain tunnu koskaan väsyvän. Ei sitä silti ihan peräperää jaksa katsoa (kuka jaksaisi?) mutta kyllä se tulee silti katsottua noin joka toinen kuukausi.

Leffa vain kertoo järkyttävän hyvin siitä, miten ihmisen näkökulmasta sotaa voidaan tulkita. Elokuvan viesti on pohjimmiltaan sodanvastainen, mutta täysin eri tavalla kuin mitä voisi ensin olettaa. Elokuva käsittelee enemmänkin sitä, millaiseksi tavalliset ihmiset muuttuvat sodassa ja millaisia ihmiskohtaloita "vapauden puolesta" -taistellessa syntyy. Kuitenkin elokuvan ehdottomia helmiä ovat mustaa huumoria täynnä olevat kohtaukset, kuten helikopterikohtaus, jossa päähenkilö kysyy keskustelee huvikseen siviilejä tulittavalta oviampujalta:

- How can you shoot women and children?
- Easy... you don't lead 'em so much.

Loistava elokuva. Kertakaikkiaan.

***

Puhuin tänään erään pitkäaikaisen ystäväni kanssa siitä, että ihminen osaa usein luottaa ystäviinsä ja kavereihinsa - useinmiten jopa hyvänpäiväntuttuihin ja jopa tuntemattomiinkin.

Päättelimme oikeastaan seuraavaa:

"Ystävyys on hieno sana, mutta loppujen lopuksi niin vaikea toteuttaa. Se on helppo rinnastaa ihmisten välisessä kommunikoinnissa sanaan "rakastaa", kun molempia viljellään niin usein. Aivankuin sanat saisivat ihmisen tuntemaan toista kohtaan jotain parempaa."

Onhan se noinkin. Voin omalta kohdaltani sanoa, että elämässäni on yksi asia jota arvostan eniten ja se on ystäviltäni saamani tuki. He ovat paikalla kun sitä tarvitsen ja pystyvät luottamaan siihen, että minä teen samoin.

Kaikkien kohdalla ei näin ole ja silti sanon oikeutetustikin heitä ystävikseni. Enkä voi käsittää, miksi.

Some people do, some people say.
Where you will move? Find your own way.

***

Olen pyörinyt sohvan ja työpisteen väliä kaksi tuntia pyyhe lantiolla. Töitä ei ole tullut tehtyä tippaakaan vaikka pitäisi. Parin päivän päässä hehkuva deadline ei ole otollisin maali eilisillan kaltaisille baari-illoille. Kuikan siiderit ovat aivan liian hyviä ja vasta ensimmäisen kerran kapusin kattohuoneistooni tuosta naapurissa sijaitsevasta nektaarikuppilasta. Kännissä, tottakai.

Jotain saisi tapahtua. Äkkiä.

***

Viikonloppu on ollut tällä kertaa todella hiljainen. Eilinen tuli pyhitettyä kokonaisuudessaan töiden tekemiselle, nukkumiselle ja kämpän järjestelemisellle. Tänään taas sosiaalinen elämä on ollut askeleen vilkkaampaa.

Pauliina kävi tänään kertomassa kaiken sen, mikä kämpässäni on pielessä. Kumma, kun nainen kävelee puolivalmiiseen asuntoon sisään, niin kestää tasan kolme sekuntia, niin kyseinen sukupuoli alkaa jo suunnittelemaan, millaiseksi se kyseisen kiinteistön rakentaisi. Jos nainen on tippaakin enemmän kuin hyvänpäiväntuttu omistajalle, hänellä kestää suunnitteluun kaksi sekuntia, mutta lopputuloksen nainen kertoo ääneen.

"Ongelmana" yleensä vain on, että naisilla on näissä asioissa paha tapa olla oikeassa.

Olen myös alkanut kaipaamaan kommentteja. Viimeisestä tänne ilmestyneestä kommentista on jo aikaa ja kun kommentointimahdollisuus on ainoa keino, josta saan konkreettista palautetta näistä raapustuksista, niin sitä oikeastaan odottaa. Herranjestas siis - käyn usein itse vierailemassa blogissani, vain jotta näkisin, olisiko kukaan kommentoinut.

Kommentteja. Taas. Nolla.

Nyyh.

Päivän ajatuspieru: Näin tänään erään tärkeän ihmisen raitiovaunupysäkillä ohiajaessani sateenvarjo kädessä. Mietin häntäkin pitkästä aikaa.

***

Tänä yönä ei selvästikään nukuta kovinkaan hyvin. Aamuinen venyttely/torkkusessio auringon kylvettämillä lakanoilla venyi kaksituntiseksi ja siksi kai olen "nukkunut" liikaa järkevän väsymystilan saattamiseksi tänä yönä.

Koska toisena vaihtoehtona ajanviettämiseksi on katsoa töllöttimestä pehmopornoa, päädyin ensimmäiseen vaihtoehtoon - eli sosiaalipornon etsimiseen Pinserin listalta.

Löysin Moroskoopin, jossa kirjoittaja tarkasteli synnytyskokemuksiaan ja samalla käsitteli omaa käyttäytymistään sairaalaympäristössä. Varsinkin kirjoitettu lause "ennen huoneeseen pääsyä minut puetaan hassuihin vaatteisiin ja minulle aletaan puhua kuin pikkulapselle" sai muistojen aarrearkun avautumaan.

Ikimuistoisin lääkärikokemukseni tapahtui vähintään seitsemän vuotta sitten, kun olin ryytynyt jo pitkään jatkuneeseen pikkuvaivaan ja vierailin paikallisella terveysasemalla. Päivystävä (=tympääntynyt) lääkäri vilkaisi vaivaani ja passitti samantien varsinaisen lääkärin pakeille. Ei kuulemma pystynyt itse heti asialle mitään tekemään.

Pari päivää myöhemmin tulin takaisin terveyskeskukseen ja ilmoittauduin lääkärille. Muutamaa minuuttia myöhemmin sairaanhoitajatäti tuli luokseni, melkein kädestä taluttaen vei minut tutkimushuoneeseen ja selitti matkalla - kuin pikkulapselle - kuinka tavallinen ja normaali vaivani olikaan ja kuinka rohkeaa ja hienoa oli, että olin uskaltautunut lääkäriin. En tuota empatian suurta purskahdusta vielä silloin huomioinut lainkaan. Kiitin vain huolenpidosta ja istuin odottamaan lääkäriä.

Lääkärin saavuttua, selitin vaivani ja minut komennettiin tutkimuslaverille sikiöasentoon. Mietin itsekseni, että näinhän se tietysti menee, kunnes kuulin takaani hiukan oudon lateksimaisen äänen. Sitä seurasi lääkärisedän kliininen pyyntö empaattistakin empaattisemmalle sairaanhoitajalle: vaseliinia? Ja kahdeksan sekuntia myöhemmin ymmärsin, miksi hoitajalla oli niin suuri tarve tyynnytellä potilasta tulevan kokemuksen vuoksi.

Sairaanhoitaja sen tiesi, se kuulantyöntäjän sormet omaava lääkärikin tiesi... mutta minä en todellakaan tiennyt, että peräpukamien hoito vaatii sormileikkitiedustelua takahuoneessa.

***

Palasin myöhään perjantai-iltana työreissulta ja rappukäytävässä törmäsin rappukäytävämme omaan Jack Nicholsoniin.

Omalla sisäsiittoisella tavallaan miellyttävä naapurini oli juuri kantamassa hissiin jätesäkillisittäin tyhjiä pulloja (no nyt tiedän, mitä naapuri tekee elääkseen) ja kapsäkkeineni kävin kokeilemassa, josko itsekin mahtuisin hissiin kaikkien niiden pullojen - ja painohaasteellisen naapurini kanssa. En mahtunut, joten päätin oma-aloitteisesti kiivetä kuudenteen kerrokseen rappusia pitkin. Ylimääräinen liikunta ei koskaan ole kovin paha asia.

Suljettuani (vielä) ehjän ulko-oveni takanani, huomasin, miksi naapuri oli ollut vastoin (epä)normaalia tilaansa hiukan pelokkaan oloinen.

Kainalossani oli kaksi töiden parissa puhkiammuttua maalitaulua.

***

Eilen tuli otettua pitkästä aikaa iso kamera mukaan parituntiselle kävelyreissulle ja muistutettua itseäni, kuinka hauskaa vapaa kuvaaminen onkaan. Siellä ulkona oli vain mukava kävellä, katsella maailmaa etsimen läpi ja painaa laukaisinta aina, kun kulloinenkin maisema viehätti.

Mitään hyötyähän ottamistani kuvista tuskin koskaan tulee olemaan, mutta omaa silmää ne galleriassa miellyttävät.

***

Makuuhuoneeni ikkunan sälekaihtimet ovat vanhat ja huonokuntoiset ja niistä on vielä yksi säle irronnutkin. Paikalla on nyt rakonen, josta valo pääsee kivasti kurkkimaan sisään vaikka kaihtimet olisivatkin kiinni.

Tänään aamulla suihkusta tullessani ajattelin hetken, että mitä kaikkea siitä rakosesta näkyy ulospäin? Suoraan sänkyyni? Persvakoni kun tulen alasti suihkusta?

Okei. Tiedän, että kyseessä on varsin pieni mahdollisuus, että viereisen talon asukkaat omaisivat tarpeeksi tehokkaita katselulaitteita osuakseen juuri tuohon sälekaihtimien rakoseen, mutta silti se jollain atavistisella tavalla jäi vähän kaivelemaan tuokin mahdollisuus. Eikö yksinäisyyteni olekaan enää turvattu?

Lopulta kohautin olkapäitäni ja ajattelin tavalliseen tapaani, että jos joku oikeasti viitsii tirkistellä meikäläisen karvaista takamustani, niin siitä vaan.

Naurahdin vielä sillekin ajatukselle, että mitäköhän siitäkin näkyy vaakasuorassa olevasta raosta, kun persvakokin on pystysuorassa.

***

Päivän työt on nyt siis tehty. Selvitin monta selvittämätöntä kysymystä ihmiskunnan puolesta, kuten sen, että kestääkö tavallinen nakki sen, että sille laitetaan nopeutta 300 metriä sekunnissa.

Vastaus: ei kestä. Haulikolla sellainen ammuttuna hajoaa jo lennossa ja lopputuloksena maaliin osuu vain äkäinen parvi makkarasoosia (joka sivuhuomautuksena mainittakoon, on ikävä puhdistaa pois mittalaitteista). HK:n prinssinakki kuitenkin kestää jopa kovempia lähtönopeuksia, joten tästä selvisi kai sitten se, miksi se maksaa tuplasti tavalliseen nakkiin verrattuna.

Sitä voi mielessään jokainen ajatella, millaista jälkeä hitaan kiväärinluodin nopeutta kiitävä nakki sai maalina toimivassa pahvilaatikossa aikaiseksi. Sellaista nakkia ei olisi kivaa saada ei.

Joskus ihmettelen itsekin, että ihmisille maksetaan palkkaa mitä kummallisemmista asioista. Tämä taitaa olla yksi niistä. Vai mitä?

***

Vaikka asunnostani voisi esittää paljon erilaista kritiikkiä, on yksi asia selviö. Täällä on aivan loistava herätä. Aamuaurinko paistaa kirkkaasti ja valaisee koko huoneen sälekaihtimienkin läpi. Parvekkeenovesta kantautuu alhaalla kadulla olevan kaupunkilaiselämän ääniä. Kukonkiekaisut puuttuisivat vielä, mutta sitäkin roolia vetävät yli-innokkaan reviiritietoiset lokit lähitalojen katoilla.

Kerrassaan siis käsittämättömän loistavaa. Ihanaa. Hienoa. Rakastan tätä kaupunkia tällaisina aamuina.

Luojan kiitos, en ole tavallinen työläinen, joka joutuisi joka arkiaamu pakottamaan itsensä hereille tietyllä kellonlyömällä ja lähtemään töihin. Joillekkin se tietysti sopii ja se heille sallittakoon, mutta minulle olisi työn orjana oleminen kuin vankila. Kirjaimellisesti.

Kohta pitää muuten lähteä töihin. Kumma juttu. Illalla sitten lisää.

***

Ohisuhahtanut päivä. Aamupäivällä kirjoitettu artikkeli, yli 2000 euroa tuhlattua rahaa ja iltapäivällä kolmetuntinen retki Mintun kanssa ja lopulta siiderinkannattama ilta Jullen kanssa.

Not bad. Could have been worse.

***

Kuulun niihin ihmisiin, jotka eivät erityisesti vihaa kotitöitä, mutta joiden on vain hillittömän vaikeaa aloittaa niiden tekeminen. Erityisen vaikeaa se on tiskaamisen suhteen, mutta hyvänä kakkosena tulee vaatteiden silittäminen.

Oikeastaan pidän erityisesti vaatteiden silittämisestä. Lämmin henkäys silitysraudasta ja vastasilitettyjen paitojen lämmin tunne ei ole lainkaan paha asia verrattuna esimerkiksi tiskauksen vedellä lotraamiseen tai imuroinnin pölypallojen jahtaamiseen.

Silittäminen tosin meinasi jo jäädä sikseen kun ajattelin iltapäivällä lähteä sunnuntai-ajelulle, mutta sade keskeytti ne suunnitelmat. Pahemminkin silti voisi sunnuntaita viettää.

***

Kävin aamiaisenkaltaisella lounaalla Töölöntorin kupeessa äskettäin ja kaartaessani torilta pois näin noin viisikymppisen harmaantuneella kikkaratukalla varustetun miehen siistissä kesäpuvussa ja punaisissa design-lenkkareissa nousevan brändimainostoimiston tarroilla varustettuun punaiseen mersuunsa.

Jostain kumman syystä mieleeni tuli heti, tuolta Skitso-Janne näyttää varmaan 20 vuoden kuluttua. Tosin sillä erolla, että mersun tilalla on tietenkin Smart.

***

Ennakoin aikaista herätystä aamulla käymällä vihdoin aikaisin nukkumaan eilen. Nukuin kuin tukki ja heräsin herätyskelloon kesken unen, jossa Jukka kyseenalaisti kiinnostukseni Muppettien Miss Piggyyn.

Ajoin Palleron kanssa tunnin verran kehäkolmoselta eteenpäin ja aloitin tyypillisen lauantai-päivän testaillen ja kuvaten haulikoita.

Tottakai, kun kerran viikossa joudun ulkotöihin, niin vettä tuleekin sitten taukoamatta. Neljä tuntia vesisateessa ei ole kovinkaan herkkua. Huolimatta varsin lupauksia täynnä olleesta takistani, ei sen jälkeen kuivaa paikkaa ollut yhtään missään. Vesitiivis my ass. Tosin kameratyöskentely vesisateessa oli varsin mielenkiintoista. Muutaman millin tarkkuudella kuvaaminen ei ole kovin herkkua edes luonnonvalossa kun vettä tulee kuin sanonkominkä /c:stä? Vaikka kuinka kykki katoksen alla, niin märät vaatteet roiskivat jatkuvasti vesipisaroita kuvattavien päälle. Lippalakin lippa toimi varsinaisena räystäänä, joka ohjasi veden kyllä pois otsasta ja silmiltä - suoraan kameran päälle ja pahimmassa tapauksessa linssiin. Vähän nopeampaan kuvaamiseen kehitin sitten tilapäisen sadesuojan myös kameralle.

Paljon on siis töitä takana tänään. Tällaisen päivän jälkeen ei mikään voita sitä, kun voi tulla lämpimään (ja kuivaan) kotiin ja käpertyä sohvalle lämpimän pizzan kanssa katsomaan DVD:ltä hyvää elokuvaa.

***

Jo toisen kerran hätkähdän, kun katson saittini statistiikkaa. Tänne on tullut kävijöitä Mintulta!

...ja jo toisen kerran tajuan, että ne ovat vain kuvalataajia, kun lupasin laittaa Mintun tarvitseman kuvan serverilleni, kun blogspot ei ilmeisestikään anna ladata kuvia palvelimelle.

Muuta statistiikkaa: viime kuun suosituin googletus tänne pääsemiselle oli en koskaan mene sänkyyn ruman naisen kanssa

***