Time goes by
Taas yksi päivä takana ja vähän seuraavaakin. Sinänsä pelottavaa, että edessä on taas yksi viikonloppu ja tätäkään viikkoa ei oikein ole rekisteröitynyt jonnekkin aivokalvon sisäpuolelle. Aika vain juoksee ohitse ilman, että sillä on suurempaa vaikutusta.
Kävin töiden vuoksi, tai pitäisikö sanoa ansiosta, katsomassa leffan 28 viikkoa myöhemmin. Kyseessä on hyvä leffa, kieltämättä, jos siis piti ykkösosasta. Ja minähän pidin, vaikka asia kostautuu kuitenkin takaa-ajounilla tänä yönä.
Vaikka näitä rauhallisia työpäiviä on nykyään enemmän kuin ennen, olen silti aivan pirun huolissani. Lähinnä siitä, että missä vaiheessa huomaan kehittyneeni ammatillisesti siten, että se ei enää hyödytäkään vain minua, vaan jotain muuta entiteettiä. Missä vaiheessa töiden asettamista vastuista tulee itsensä syöviä, jossa huomaa polttavansa itsensä verille vain huomatakseen, että on koko ajan tehnyt jotain, mikä loppujenlopuksi ei merkitse mitään. Epäjohdonmukaista jaarittelua, tiedän, mutta noissa arkipäivissä minua vaivaa jokin, mitä en osaa selittää. Ehkä se on vain sitä, että tarvitsisin lisää uusia osaavia ihmisiä ympärilleni. Pelkään palavani loppuun ilman että huomaan sitä itse.
Juttelin tänään erään kaverin kanssa ja olimme yhtä mieltä siitä, että kun minkä tahansa työpaikan hierarkiassa kapuaa tarpeeksi korkealle, alkaa kaivata yksinkertaisia, ns. "aivottomia" tehtäviä. Tuo hierarkialla kipuaminen tarkoittaa suoraan tietysti sitä, että vastuu kasvaa myös muiden kuin omasta onnistumisesta - ja kun sellaisten stressigeneraattorien jälkeen usein tekee mieli paneutua vain siihen tyydyttyneisyyden tilaan, jota ne aivottomat työt aiheuttavat.
Tilanne on vähän sama kun aikuisiällä kaipaisi takaisin lapsuuteen. Silloin, kun elämässä ei tuntunut olevan mitään huolenaiheita. Silloin, kun suurimmat ongelmat liikkuivat nukkumaanmenoajan ja epämiellyttävän päivällisruoan paikkeilla. Nyt, samasta autuudesta suostuisi maksamaan.
Tottakai, ratkaisuhan tuohon olisi varsin yksinkertainen. Sitä voisi vain lopettaa työt ja tuudittautua jälleen siihen apatiaan, joka odottaa virikkeettömässä elämässä. Ei ole enää niitä todellisia haasteita mitä kohtaa päivittäisessä työelämässä, mutta osaisiko niitä edes kaivata kunhan sitä vain tottuisi täysin vastuuvapaaseen elämäntapaan? Olisiko sitä edelleen huolissaan entisistä alaisistaan, miten heidän elämänsä on jatkunut?
Ehkä vain kyse on siitä, että osaa päästää irti. Tajuaa, että milloin olisi syytä luovuttaa ajoissa ja ajatella pelkästään itseään.
Kirjoittanut: Jarkko at 30.08.07 02:55
* * *
Visukinttu
elokuu 30, 2007
Time goes by
Taas yksi päivä takana ja vähän seuraavaakin. Sinänsä pelottavaa, että edessä on taas yksi viikonloppu ja tätäkään viikkoa ei oikein ole rekisteröitynyt jonnekkin aivokalvon sisäpuolelle. Aika vain juoksee ohitse ilman, että sillä on suurempaa vaikutusta.
Kävin töiden vuoksi, tai pitäisikö sanoa ansiosta, katsomassa leffan 28 viikkoa myöhemmin. Kyseessä on hyvä leffa, kieltämättä, jos siis piti ykkösosasta. Ja minähän pidin, vaikka asia kostautuu kuitenkin takaa-ajounilla tänä yönä.
Vaikka näitä rauhallisia työpäiviä on nykyään enemmän kuin ennen, olen silti aivan pirun huolissani. Lähinnä siitä, että missä vaiheessa huomaan kehittyneeni ammatillisesti siten, että se ei enää hyödytäkään vain minua, vaan jotain muuta entiteettiä. Missä vaiheessa töiden asettamista vastuista tulee itsensä syöviä, jossa huomaa polttavansa itsensä verille vain huomatakseen, että on koko ajan tehnyt jotain, mikä loppujenlopuksi ei merkitse mitään. Epäjohdonmukaista jaarittelua, tiedän, mutta noissa arkipäivissä minua vaivaa jokin, mitä en osaa selittää. Ehkä se on vain sitä, että tarvitsisin lisää uusia osaavia ihmisiä ympärilleni. Pelkään palavani loppuun ilman että huomaan sitä itse.
Juttelin tänään erään kaverin kanssa ja olimme yhtä mieltä siitä, että kun minkä tahansa työpaikan hierarkiassa kapuaa tarpeeksi korkealle, alkaa kaivata yksinkertaisia, ns. "aivottomia" tehtäviä. Tuo hierarkialla kipuaminen tarkoittaa suoraan tietysti sitä, että vastuu kasvaa myös muiden kuin omasta onnistumisesta - ja kun sellaisten stressigeneraattorien jälkeen usein tekee mieli paneutua vain siihen tyydyttyneisyyden tilaan, jota ne aivottomat työt aiheuttavat.
Tilanne on vähän sama kun aikuisiällä kaipaisi takaisin lapsuuteen. Silloin, kun elämässä ei tuntunut olevan mitään huolenaiheita. Silloin, kun suurimmat ongelmat liikkuivat nukkumaanmenoajan ja epämiellyttävän päivällisruoan paikkeilla. Nyt, samasta autuudesta suostuisi maksamaan.
Tottakai, ratkaisuhan tuohon olisi varsin yksinkertainen. Sitä voisi vain lopettaa työt ja tuudittautua jälleen siihen apatiaan, joka odottaa virikkeettömässä elämässä. Ei ole enää niitä todellisia haasteita mitä kohtaa päivittäisessä työelämässä, mutta osaisiko niitä edes kaivata kunhan sitä vain tottuisi täysin vastuuvapaaseen elämäntapaan? Olisiko sitä edelleen huolissaan entisistä alaisistaan, miten heidän elämänsä on jatkunut?
Ehkä vain kyse on siitä, että osaa päästää irti. Tajuaa, että milloin olisi syytä luovuttaa ajoissa ja ajatella pelkästään itseään.
Kirjoittanut: Jarkko at 30.08.07 02:55* * *