Visukinttu

Onnen testamentti

Sain James Brownin kuoleman aikoihin muistikuvan nuoruudestani, ajasta jolloin tajusin ihmisen kuolevaisuuden. Jokseenkin kymmenenvuotiaana ymmärsin, että sitä mukaa kun itse vanhenen, myös ihmiset ympärilläni kuolevat. Pääosin tietenkin itseäni vanhemmat, mutta mitä vanhemmaksi itse kasvan, myös omasta ikäluokastani.

Viime aikoina on pudonnut niin Kirkaa kuin Anna Nicole Smithiäkin. Todennäköisesti todistan myös sen päivän jolloin Clint Eastwood julistetaan mediassa kuolleeksi, kuten myös Charlton Heston. Tosin toivoisin, että lapsuuteni satusetä, Lasse Pöysti eläisi ikuisesti, mutta se taitaa olla jo vähän liikaa toivottu. Ihminen ei oikeasti tarvitse läheisiään muistaakseen olevansa yksi kuolevaisista. Silti nuo uutiset on helppo lakaista maton alle muistuttamaan itsestään sitten, kun televisiossa, sanomalehdissä tai internetissä muistellaan vuosipäivänä edesmenneitä.

Jokapäiväisessä elämässä on hiton helppo tuudittautua siihen, että huominen koittaa vielä tämänkin päivän jälkeen. On helppo tuhlata aikaansa turhaan (kuten bloggaamiseen) ja ajatella, että kyllä sinne pyramidin päälle ehtii kiivetä vielä vähän vanhempana. Ja kas vain, yhtäkkiä sitä huomaakin olevansa 80-vuotias, joka paskoo alleen pätkätyöläisillä miehitetyn vanhainkodin terminaaliosastolla.

Itseään on pakko joskus muistuttaa siitä, että on vain yksi miljardeista kuolevaisista. Hyvänä muistutuksena siitä on hyllyssäni oleva pieni kivi, joka minulla on varmaan vielä kymmenen vuoden - kenties viidenkymmenenkin vuoden kuluttua. Sadan vuoden kuluttua minua ei enää ole, mutta se sama kivi todennäköisimmin on. Kaikki meissä on vain tilapäistä.

En koskaan ole tehnyt mitään päätöstä jahdatakseni vain absoluuttista onnellisuutta, koska en ole koskaan sitä nähnyt missään jaettavana. Olen varmaan vähän vinksahtanut, mutta en näe sitä siinä paritalon puolikkaassa, farmariautossa, akassa ja mukuloissa. En näe sitä myöskään rahassa, maineessa tai menestyksessä, vaikka toisin saattaisi joku ajatella.

Silti ajattelen, että ennen kuolemaa sitä haluaa vain olla onnellinen. Kenties siitä, että vuoteen ympärillä on ihmisiä, jotka oikeasti jäävät suremaan poistumistani, mutteivät märehtimään sitä ikuisesti. Tai siitä, että on kokenut täysipainoisen hyvän elämän - jäi se sitten 35 tai 90 vuoteen.

* * *