Visukinttu

Julkisen puolen airueet

Niin se vaan sitten kävi. Aamulla olkapää ja niska oli harvinaisen kipeät. Huomattavasti pahemmassa kunnossa kuin eilen itse äksidentin jälkeen. Pää ei kääntynyt edes sitä vähää mitä normaalisti ja pienikin liikahdus sai kyyneleen puristumaan silmäkulmaan, kun vaan sattui ihan helvetisti. Jotenkin sitä on oppinut jo luottamaan siihen, että lääkäriin kannattaa mennä ajoissa - varsinkin kun iät ja ajat on tolkutettu siitä, että niskavammojen kanssa ei kannata leikkiä. Pienestäkin iskusta voi tulla murtuma ja sitärataa.

Ei muuta kuin taksi alle ja Marian päivystykseen. Pelkäsin etukäteen, että paikassa olisi kuitenkin hillitön rumba päällä ja joutuisin odottelemaan kolme tuntia tai pidempäänkin. Kyllähän heti aulassa tuli vastaan vieno virtsan haju ja erinäisillä paareilla makoili elämästä ja todellisuudesta syrjäytyneitä ihmisiä. Vastaanottotiskin täti sitävastoin oli kuin hangon keksi ja naputellessaan aiemman potilaan tietoja sisään, kyseli jo, mitä saisi olla. Ajattelin vastata, että öljynvaihto ja uudet tulpat, mutta loppujenlopuksi lauseenvaihto meni suunnilleen näin:

- Mä tulin tänne näyttämään tätä mun niskaa, kun omalääkäri sanoi, että tänne pitäis tulla suoraan.
- Onks sulla lähete?
- Ei mulla mitään lähetettä ole, kun se sanoi, että turha mun on sille tätä mennä näyttämään kun tää pitää kuvata kuitenkin.
- Ai no mikä sulla sit on?
- Kaaduin toimistotuolilla, löin pääni patteriin ja siitä sitten lattiaan. Tää niska kun on entuudestaan jo paskana niin tohtorit hermostui heti aiheesta jos siellä on enemmänkin vikaa.
- Ai he******! No mäpäs naputtelen sun tiedot sisään.

Potilastietojen tarkistamista ja päivittämistä rekisteriin.

- Mee tonne aulaan odottamaan. Pääset ihan kohta lääkärin pakeille kun täällä ei oo mitään ruuhkaakaan.
- Jos siitä ei oo mitenkään turhaa vaivaa, niin pääsiskö jonnekkin makaamaan? Tää niska kun ton taksimatkankin osalta huutaa jo hoosiannaa.
- Ei siitä mitään vaivaa oo. Töissähän me täällä ollaan. *naurua*
- Ai no....
- Ootas mä soitan tonne... *puhuu 3 sekuntia puhelimessa*... Juu. Tuolla huoneessa seitsemän on kaks vapaata sänkyä. Mee sinne, käy maaten ja sut tullaan sitten sieltä hakemaan.
- Saanks mä valita ite sänkyni?
- Joo. Ota se parempi tai siistimpi.

Seuraavat neljä tuntia menikin sitten panacodin voimin (joita sain paikasta mukaanikin) ravatessa röntgenissä ja välillä levätessä huoneessa seitsemän tohtorikonsultaatioiden välissä. Lopulta sängyn viereen tuli harvinaisen kaunis tohtorinainen (miksi mä en koskaan törmää kauniisiin tohtorinaisiin vapaalla?) ja ilmoitti, että mitään murtumia ei ole, mutta olkapään lihakset on kollektiivisen kokonaisvaltaisesti revähtäneet. Suositteli lepoa pariksi päiväksi ja jaksoi vielä hymyilläkkin.

Vieläkin hymyilyttää koko aamu. Mutta minä olenkin vetänyt panacodia.

* * *