Viimeinen sukupolvi
Olin tälle perjantaille tyhjentänyt kalenterin totaalisesti, jättäen aikaa vain flunssasta toipumiselle ja Jullen kanssa vietettävälle pienelle leffa-illalle. Puoli tuntia ennen Jullen saapumista puhelin soi ja luurista kuului faijan ääni. Isoäitini on kuollut.
Jälleen kerran näitä kliseenomaisia tarinoita sanomattomista tunteista ja toteuttamattomista osoituksista. Huonoa omaatuntoa siitä, että viimeinen kerta jäi viimeiseksi jo aivan liian kauan sitten ja että en ehkä ollut kaikkein paras mahdollinen lapsenlapsi mitä olisin voinut olla.
Päässä vilistelee satunnaisia muistoja vuosien varrelta. Niitä sellaisia, mihin liittyy paljon hyviä asioita. Äitini lapsuuden kotitalon peräkammarissa ollutta pehmokanaa, jonka sisällä oli aina karkkia kun lapsenlapset tulivat käymään. Sitä, kun mummoni varovaisenakin kuskina rikkoi kaikkia liikennesääntöjä kun kävi hakemassa talolta sinne unohtuneen paketin ennenkuin junamme lähti takaisin kotiin. Mummon vanha, sympaattinen pompannappi. Tapa syödä kaikkea omituista karjalaista ruokaa, jonka lihapitoisuus ylittää sata prosenttia. Elämäni ensimmäiset vuodet mummolassa - silloin kun se oli vielä oikea maatila eläimineen kaikkineen.
Kun heijastan omaa elämääni isoäitini elämään, en näe siinä samanlaista yhteneväisyyttä kuin isoisäni kanssa. Isoisäni, opetti konkreettisia asioita, kun isoäitini oli vain vahva auktoriteetti. Se, joka lopuksi teki pohjimmiltaan päätökset ja jonka päätäntävallan alta äitini sisarustensa kanssa pyrki aikanaan itsenäistymään. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että isoäitini olisi koskaan lakannut olemasta minulle isoäiti.
Vielä 20 minuuttia sitten ajattelin kirjoittaa aiheesta vähän tänne blogiinkin, mutta kun kaivelin mummin kuvan esille, niin ajatuksiin tuli varsin voimakas katkos. Ehkä minä en halua jakaa mummiani kenekään muun kanssa.
Ehkä kuitenkin näin on parempi. Kaikin puolin.
Hyvästi Mummi.
Kirjoittanut: Jarkko at 26.02.05 01:29
* * *
Otan osaa surussasi. Pahoilla asioilla on ikävä tapa tulla isona mönttinä, kuten sulla on nyt käynyt.. ensin ystäväsi sairaus ja nyt tämä.
Mutta sitten vuorostaan myös hyviä asioita tulee monta kerrallaan, eihän tätä muuten kestäisi.
Älä kanna syyllisyyttä siitä, ettet isoäitiäsi niin paljon ehtinyt tapaamaan loppuaikoina, isoäidit kyllä tietävät sen että vaikka se lapsenlapsi mennä viuhtoo maailmalla niin ei se rakkautta Mummia kohtaan vähennä yhtään.
* * *
Visukinttu
helmikuu 26, 2005
Viimeinen sukupolvi
Jälleen kerran näitä kliseenomaisia tarinoita sanomattomista tunteista ja toteuttamattomista osoituksista. Huonoa omaatuntoa siitä, että viimeinen kerta jäi viimeiseksi jo aivan liian kauan sitten ja että en ehkä ollut kaikkein paras mahdollinen lapsenlapsi mitä olisin voinut olla.
Päässä vilistelee satunnaisia muistoja vuosien varrelta. Niitä sellaisia, mihin liittyy paljon hyviä asioita. Äitini lapsuuden kotitalon peräkammarissa ollutta pehmokanaa, jonka sisällä oli aina karkkia kun lapsenlapset tulivat käymään. Sitä, kun mummoni varovaisenakin kuskina rikkoi kaikkia liikennesääntöjä kun kävi hakemassa talolta sinne unohtuneen paketin ennenkuin junamme lähti takaisin kotiin. Mummon vanha, sympaattinen pompannappi. Tapa syödä kaikkea omituista karjalaista ruokaa, jonka lihapitoisuus ylittää sata prosenttia. Elämäni ensimmäiset vuodet mummolassa - silloin kun se oli vielä oikea maatila eläimineen kaikkineen.
Kun heijastan omaa elämääni isoäitini elämään, en näe siinä samanlaista yhteneväisyyttä kuin isoisäni kanssa. Isoisäni, opetti konkreettisia asioita, kun isoäitini oli vain vahva auktoriteetti. Se, joka lopuksi teki pohjimmiltaan päätökset ja jonka päätäntävallan alta äitini sisarustensa kanssa pyrki aikanaan itsenäistymään. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että isoäitini olisi koskaan lakannut olemasta minulle isoäiti.
Vielä 20 minuuttia sitten ajattelin kirjoittaa aiheesta vähän tänne blogiinkin, mutta kun kaivelin mummin kuvan esille, niin ajatuksiin tuli varsin voimakas katkos. Ehkä minä en halua jakaa mummiani kenekään muun kanssa.
Ehkä kuitenkin näin on parempi. Kaikin puolin.
Hyvästi Mummi.
Kirjoittanut: Jarkko at 26.02.05 01:29* * *
Samanlaisissa tunnelmissa olin itse pari kuukautta sitten. Tietyt asiat on parasta säästää vain itselleen, pistää omiin muistilokeroihin. Isoäideissä taitaa olla jotain voimaa, jota ei tajua, ennen kuin aika on kulunut jo pitkälle eteenpäin.
Kommentoija: marinadi at 26.02.05 02:50* * *
Osanottoni!
Kommentoija: Sedis at 26.02.05 03:20* * *
Otan osaa surussasi. Pahoilla asioilla on ikävä tapa tulla isona mönttinä, kuten sulla on nyt käynyt.. ensin ystäväsi sairaus ja nyt tämä.
Mutta sitten vuorostaan myös hyviä asioita tulee monta kerrallaan, eihän tätä muuten kestäisi.
Älä kanna syyllisyyttä siitä, ettet isoäitiäsi niin paljon ehtinyt tapaamaan loppuaikoina, isoäidit kyllä tietävät sen että vaikka se lapsenlapsi mennä viuhtoo maailmalla niin ei se rakkautta Mummia kohtaan vähennä yhtään.
Kommentoija: -S- at 26.02.05 11:30* * *
Lämmin osanotto täältäkin. *hali*
Kommentoija: Outi at 26.02.05 12:08* * *
Otan osaa.
Kommentoija: laura at 26.02.05 18:51* * *
En ota osaa, sillä en usko että toisen ihmisen menetykseen voi todella ottaa osaa kukaan ulkopuolinen.
Mutta olen pahoillani puolestasi. Todella pahoillani.
Jaksamista.
Kommentoija: Turisti at 26.02.05 21:51* * *