On the road again
Tänään oli taas varsin heikonlainen työpäivä. Aamuisen karkeloinnin jälkeen, mikä tahansa näytti paremmalta ulkoilmassa ja kävin blogilounaalla Kallion Kettusessa. Ahdisti, kun takaraivossa kolkutti huomiset tuparit. Olenkohan mä nyt tarpeeksi varannut viinaa ja onkohan nyt kaikki varmasti ok. Onko kaikki ihmiset kutsuttu ja mitenköhän tästä sitten taas eteenpäin.
Iltapäivällä soitti sitten eräs yhteistyökumppani ja keskustelun lomassa sitten sivuttiin asiaa, joka sai mielen virkistymään. Viimeisen viikon ajan olen stressannut ihan simona eräästä jutusta, jonka tuo asia korjasi täydellisesti. Elämä oli siis ihanaa. Ainoa huono puoli oli se, että jouduin ajamaan Järvenpäähän.
Ongelmat alkoivat jo heti autoon noustuani. Joku vesipää oli tietysti ajanut auton eteen omansa. Välimatkaa puskurista puskuriin noin 10 senttiä. Takana oleva oli taas tehnyt samat omalla pikkukinderillään. Vekslasin autoa noin 18 kertaa edestakaisin, kunnes sain sen ulos paikaltaan.
Sen jälkeen 50 metriä ajettuani käännyin kapealle yksisuuntaiselle kadulle, jonka joku pyroforkki oli tukkinut autollaan. Kuskia ei näkynyt mailla halmeilla. Kun huivipäinen juippi sitten saapui parin torventöräytyksen jälkeen autolleen, sain tyydyttävän mielikuvan siitä, kun nousisin autosta ja opettaisin tuplaparkkeerausta kundin päähän. Pesäpallomailalla.
Siitä 20 metriä eteenpäin, niin johan joku helvetin makaki ajoi yksisuuntaista väärään suuntaan. Tukki kotterollaan kadun oikein tehokkaasti. Ohi ei päässyt ennenkuin karva-apina osasi peruuttaa jalkakäytävälle.
Nyt jo, jälleen kotona, käy mielessä, että entäs jos koko hommalla olikin tarkoitus. Ensimmäisen 100 metrin ajamiseen kotiovelta lähdettyäni kului varmaan 20 minuuttia. Entäs jos siihen olisikin kulunut vain tavalliset 5 minuuttia, niin olisinko törmännyt hirveen lahdentiellä? Tai johonkin muuhun?
Jokatapauksessa, muutama päivä sitten Mikkelin reissulla avauduin pelkääjän paikalla istuvalle tuttavalleni siitä, kuinka ajoin 18-vuotiaana pahan kolarin. Kolme päivää ennen joulua ja kaksi päivää kortin saamisen jälkeen. Melkein yhdeksänkympin nopeuden ja auton kallioon törmäämisen jälkeen oli ihme, että kaivauduin autonromusta lähes vammoitta.
Siitä jäi pysyvät muistot. Tapahtumahetkellä oli ollut totaalinen pääkallokeli, mutta silti assosioin tapahtuneen voimakkaasti juuri talvikeleihin. Muutaman seruaavan vuoden ajan talvisin hikoilin kuin pieni sika autonratissa ollessani. Moottoritielle ei ollut mitään asiaa. Hyvä, jos pystyin ajelemaan kuuttakymppiä jos maassa oli hiutaleenkaan verran lunta.
Siitä se pelko hiljalleen heikkeni. Kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen pystyin nousemaan auton rattiin säästä riippumatta. Silti tilannenopeudet pysyivät aina alhaisina.
Viimeisen viikon aikana olen huomannut jo pystyväni parempaan. Lumisade ei haittaa ja vähän märältäkin näyttävällä tiellä voin ajaa. Silti välillä iskee päiväpainajaiset päälle ja varsinkin pikkuteillä tulee todellisia adrenaliinipurkauksia, kun tie hiukan kallistuu. Aivot väittävät heti auton joutuvan sivuluisuun ja löytävän tiensä taas kalliota vasten.
Fobian kanssa on sitten hienoa elää.
Kirjoittanut: Jarkko at 26.11.04 17:39
* * *
Visukinttu
marraskuu 26, 2004
On the road again
Tänään oli taas varsin heikonlainen työpäivä. Aamuisen karkeloinnin jälkeen, mikä tahansa näytti paremmalta ulkoilmassa ja kävin blogilounaalla Kallion Kettusessa. Ahdisti, kun takaraivossa kolkutti huomiset tuparit. Olenkohan mä nyt tarpeeksi varannut viinaa ja onkohan nyt kaikki varmasti ok. Onko kaikki ihmiset kutsuttu ja mitenköhän tästä sitten taas eteenpäin.
Iltapäivällä soitti sitten eräs yhteistyökumppani ja keskustelun lomassa sitten sivuttiin asiaa, joka sai mielen virkistymään. Viimeisen viikon ajan olen stressannut ihan simona eräästä jutusta, jonka tuo asia korjasi täydellisesti. Elämä oli siis ihanaa. Ainoa huono puoli oli se, että jouduin ajamaan Järvenpäähän.
Ongelmat alkoivat jo heti autoon noustuani. Joku vesipää oli tietysti ajanut auton eteen omansa. Välimatkaa puskurista puskuriin noin 10 senttiä. Takana oleva oli taas tehnyt samat omalla pikkukinderillään. Vekslasin autoa noin 18 kertaa edestakaisin, kunnes sain sen ulos paikaltaan.
Sen jälkeen 50 metriä ajettuani käännyin kapealle yksisuuntaiselle kadulle, jonka joku pyroforkki oli tukkinut autollaan. Kuskia ei näkynyt mailla halmeilla. Kun huivipäinen juippi sitten saapui parin torventöräytyksen jälkeen autolleen, sain tyydyttävän mielikuvan siitä, kun nousisin autosta ja opettaisin tuplaparkkeerausta kundin päähän. Pesäpallomailalla.
Siitä 20 metriä eteenpäin, niin johan joku helvetin makaki ajoi yksisuuntaista väärään suuntaan. Tukki kotterollaan kadun oikein tehokkaasti. Ohi ei päässyt ennenkuin karva-apina osasi peruuttaa jalkakäytävälle.
Jokatapauksessa, muutama päivä sitten Mikkelin reissulla avauduin pelkääjän paikalla istuvalle tuttavalleni siitä, kuinka ajoin 18-vuotiaana pahan kolarin. Kolme päivää ennen joulua ja kaksi päivää kortin saamisen jälkeen. Melkein yhdeksänkympin nopeuden ja auton kallioon törmäämisen jälkeen oli ihme, että kaivauduin autonromusta lähes vammoitta.
Siitä jäi pysyvät muistot. Tapahtumahetkellä oli ollut totaalinen pääkallokeli, mutta silti assosioin tapahtuneen voimakkaasti juuri talvikeleihin. Muutaman seruaavan vuoden ajan talvisin hikoilin kuin pieni sika autonratissa ollessani. Moottoritielle ei ollut mitään asiaa. Hyvä, jos pystyin ajelemaan kuuttakymppiä jos maassa oli hiutaleenkaan verran lunta.
Siitä se pelko hiljalleen heikkeni. Kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen pystyin nousemaan auton rattiin säästä riippumatta. Silti tilannenopeudet pysyivät aina alhaisina.
Viimeisen viikon aikana olen huomannut jo pystyväni parempaan. Lumisade ei haittaa ja vähän märältäkin näyttävällä tiellä voin ajaa. Silti välillä iskee päiväpainajaiset päälle ja varsinkin pikkuteillä tulee todellisia adrenaliinipurkauksia, kun tie hiukan kallistuu. Aivot väittävät heti auton joutuvan sivuluisuun ja löytävän tiensä taas kalliota vasten.
Fobian kanssa on sitten hienoa elää.
Kirjoittanut: Jarkko at 26.11.04 17:39* * *