Visukinttu

Kiusaamisesta

Olen vältellyt tarkoituksella osallistumista nyt netin suureen kiusaamiskeskusteluun. En siksi, ettenkö omaisi mielipidettä, vaan siksi, että tiedän tarkkaan mihin se on menossa. Keskustelu alkaa täysin viattomista lähtökohdista ja todellista asiaa käydään läpi ehkä muutaman päivän ajan, jonka jälkeen keskustelu ajautuu sivuraiteille. Oma mielipiteeni on se, että internetin perusajatuksiin kuuluu täysin vapaa mielipiteenilmaisu. Jos toisen kirjoituksista ei pidä, sen saa sanoa. Jos toisen mielipiteestä ei pidä, voi esittää oman mielipiteensä. Edes jonkinlaisia hyviä tapoja kannattaa silti noudattaa. Ei vuodateta niitä lapsuustraumoja toisten niskoille. Ei saamattomuutta. Ei huonoja naiskokemuksia. Pidättäydytään siis asiassa, eikä mennä henkilökohtaisuuksiin. Ei uhkailla, eikä haukuta toisia halventavilla nimityksillä, oli ne sitten neekeri, huora, psykonarttu, paskahousu, etc. Pidetään ne kädet siellä omalla puolella.

Muistelin tässä omia kouluaikojani. Yläastehan oli todellista alfaurosten leikkikenttää. Luokkamme oli varsin tyttöpainotteinen ja kymmenpäinen poikien lauma jakautui melko hierarkisesti. Oli ensin neljän kopla, jossa kaksi voimakkaampaa ja molemmilla omat hännystelijät. Muut olivatkin sitten sekalaista sakkia ja minä viimeisten joukossa. "Kunnioitusta" sai vain hakkaamalla jonkun hierarkiassa. Kahdesti senkin tein vain todetakseni, että rauha kesti vain pari kuukautta, ennenkuin joku nutipää taas päätti sekoittaa pakkaa. Mikään ei ole tuntunut lapsellisemmalta aikuisiän saavutettuani kuin tuo "järjestelmä".

Jokatapauksessa yläasteajan loputtua muutin pois kotoa opiskelemaan Riihimäelle. Nyt tajuan sen olleen ehkä selväjärkisin päätös ikinä. Kuusitoistavuotiaana itsenäistyminen, muutto toisaalle, uusien ihmisten sekaan oli parasta mitä itselleni saatoin tehdä ja erityisesti omalle sosiaaliselle kasvulleni. Ensimmäiset kuukaudet menivät opiskeluympyröissä varsin kankeasti. Olin tottunut siihen, että viimeisen yhdeksän vuoden ajan samalla luokalla olleiden ihmsiten kesken oman tilan saaminen vaati näsevaa vittuilua, uhkailua, kiristystä tai pakotusta. Tavallisessa tilanteessa, jossa jokainen oli yhtä uusi ihminen jokaiselle, oli tilanne täysin erilainen. Minkäänlaista lähestymistä toisten osalta ei voinut pitää täysin viattomana. Kaikki tuntuivat haluavan jotain. Tämä levisi myös koulun ulkopuolelle. Soluasunnossamme järjestettiin bileet ja pysyin mieluummin omassa huoneessa, ovi lukittuna, kuin olisin tutustunut kämppiksieni kavereihin, eli muihin minulle tuntemattomiin ihmisiin.

Kolme vuotta myöhemmin olin jo tottunut siihen, että järkevä sosiaalinen elämä ei tarkoita apinalaumaa vaan kaikkien kohtelemista tasapuolisesti. Kaikista ei tarvitse pitää, eikä kaikkea heidän tekemäänsä hyväksyä, mutta kaikkien kanssa pitää osata elää.

* * *