Visukinttu 3.0

Näin aikanaan Boratin kun se tuli teattereihin ja diggasin silloin leffasta kovasti. Näin sen uudestaan juhannuksen maissa ja vitsit olivat vanhetessaan väljähtyneet kovasti. Samalta tuntui nyt Brünon nähtyäni ja myös leffan rakenne tuntui täydeltä kopiolta Boratista. Vain näyttelijät ja vitsien kohteet olivat muuttuneet.

Olihan se hauska muutamassa kohdassa, mutta jos se olisi ollut “old-skool” Sacha Baron Cohenia, eli puhdasta sketsiviihdettä - olisi se ollut parempi. Sketsiviihteen muuttaminen pakolla elokuvaformaattiin pilaa sen turhalla käsikirjoittamisella ja vitsien väliin kuvatuilla pakollisilla aasinsilloilla.

Löysin eilen naapurin kanssa kaupoilla käydessäni “omaelämäkerran” Marilyn Mansonista, joka myös Brian Wagnerina tunnettiin ennen bändin perustamista. En kovinkaan laaja-alaisesti ole koskaan ajatellut kyseisen jantterin julkisuuskuvaa, mutta tunnistin toki jo ensimmäisen kerran tuotantoon törmätessäni, että visuaaliselle ilmeelle on varmasti olemassa syy. Eikä ole ihme, että monet ihmiset käsittävät/luulevat sen olevan vain markkinointikikkailua. Oma ennakkokäsitykseni ei tästä hirvittävästi eronnut.

Olin saanut itselleni joskus käsityksen, että Mr. Manson on sen verran vakavanoloinen häröpallo, että asiantila on saavutettu varmasti jonkinlaisin kemiallisin apukeinoin ja kuten minut hyvin tuntevat ihmiset tietävät, pidän tietyssä määrin jo aspiriinin nappailua osoituksena henkisestä kyvyttömyydestä hallita itseään.

Ensimmäinen kerta, kun aloin muuttamaan käsitystäni aiheesta, oli Marilyn Mansonin haastattelu Michael Mooren muutoin vähän surkuhupaisen alleviivaavassa “dokumentissa”. Muistan ajatelleeni, että miehen ajatukset kulkevat kaikesta huolimatta varsin rationaalisilla poluilla ja nokkavasta rock-asenteesta ei ollut jälkeäkään. Ei ollut sitä itseään jumaloivaa tähtimeininkiä, tai absoluuttisia totuuksia laukovia latteuksia. Oli vain tavalliselta ihmiseltä vaikuttava tyyppi, joka kertoi muille oman mielipiteensä.

Olen ihminen, joka ihannoi älykkyyttä ja kykyä muuttaa se viisaudeksi. Olen myös henkeen ja vereen sanan- ja ilmaisuvapauden puolustajia, joka toki on monesti myös harmaita alueita käsittävä alue. Tästä huolimatta - tai ehkä juuri tästä syystä tunnen tietynlaista yhteenkuuluvaisuutta Marilyn Mansonin kaltaisten - tai siis hänen julkisuuskuvansa (oli se tarkentunut ajan myötä sitten todelliseen suuntaan tai ei) kanssa.

Kirja itsessään vahvisti käsitystäni henkilöstä ilmiön takana aika voimakkaasti. Toki, jätän skeptikkona aina tilaa sille ajatukselle, että kaikesta näennäisestä rehellisyydestä huolimatta koko käsitys on vain taidokkaasti manipuloitu julkisuusprojekti. Mutta jos näin asia todellisuudessa on, toivotan sen vaikutuksen itseeni tervetulleena. Koulukiusatut sanovat usein, että muiden kiusattujen kokemukset auttavat heitä ymmärtämään ja käsittelemään myös omaa kohtaloaan - ja tämän kirjan myötä on helppo arvioida myös omia tuntemuksiaan. Ei tämä mikään parannuskeino mihinkään ole, mutta kummasti lohduttaa tietää, että maailmassa on muitakin ihmisiä, jotka tuntevat absoluuttisina totuuksina annetun viestinnän jo lähtökohtaisesti ahdistavana. Minä, joka en koskaan ole pystynyt omaksumaan yhdenkään auktoriteetin kunnioittamista - ja Marilyn Manson, joka taasen pitää kristinuskoa pelon instrumenttina.

Kristinuskosta voisin avautua vielä oman osansa verran, mutten siten, miten suurin osa teistä kuvittelisi minun sen tekevän. Ehkä siis on hyvä lopettaa tämä jaaritteleminen tähän tältä illalta. En edes pidä Marilyn Mansonin musiikista, vaikka cover Soft Shellin Tainted Love -biisistä onkin omalla tavallaan loistava.

Peace out. Rakastakaa itseänne, koska kukaan muu ei sitä välttämättä tee puolestanne.

Olen varmaan perusversio suomalaisesta miehestä, joka ei ostoksia tehdessään suoranaisesti ajattele tekevänsä ekologisesti tai moraalisesti perusteltuja valintoja ruokatuotteita valitessaan, mutta nyt viikolla kaupassa käydessäni koin pienoisen herätyksen. Harvassa kaupassa on ylipäätään vaihtoehtoja niinkin yksinkertaisten tuotteiden kuin maitojen kohdalla, mutta ympyrätalon marketissa oli nyt tarjolla Arlan “ruotsalaista” maitoa vaihtoehtona.

Ensin kurotin automaattisesti ottamaan silti sen “suomalaisen” Valion maidon, kunnes huomasin hinnan. Arlan maito oli 20% halvempaa, kuin Valion, eikä selitystä oikein löytynyt mistään muualta kuin tuotteiden imagosta - eli siitä, että ihmiset ovat valmiita maksamaan perinteisestä suomalaisesta merkistä sen 15-20 senttiä enemmän litralta.

Tosiasiahan on, että juon/käytän niin vähän maitoa, että tuolla hinnalla ei ole mitään merkitystä, mutta periaatteestakin sylettää, että monien tuotteiden kohdalla on niin paljon halvempaa tuottaa sitä ulkomailla kuin Suomessa. Vaikka se tuote tuotaisiin puolen maapallon päästä, niin sen kuluttajahinta on silti selkeästi halvempi kuin “lähiruoan”.

Tuossa maidon kohdalla ei voida edes eroa selittää halvemmilla tuotantokustannuksilla, koska molemmat ovat suomalaista maitoa. Olisi oikeasti hienoa tietää, kuinka paljon ruoan kalleus johtuu siitä, että olemme valmiita vain maksamaan siitä sen mitä pyydetään ja siksi, koska Suomi on lähes täydellisesti S- ja K-ryhmien oligopolin alaisuudessa. Niin kauan kun näillä kahdella yrityksellä “kilpailu” tarkoittaa vain sitä, kumpi rakentaa isompia automarketteja (ja myy siellä silti ala-arvoista paskaa kalliilla), on ainoa häviäjä suomalainen kuluttaja.