Visukinttu 3.0

Perjantai. Mikä ihana arkipäivä. Tämä päivä päättyi siihen, että olin entisen naapurin kanssa Pelaaja-lehden 5-vuotisbileissä. Niille, jotka eivät kyseistä aviisia lue, mainittakoon, että kyseessä on suomen vaarallisin painojulkaisu. Oheinen kuva varmasti selittää jotain illan meiningistä ja loput voivat olla sitten jossain lähitulevaisuudessa nähtävissä joko Facebookissa tai tässä formaatissa.
Nyt on kuitenkin mentävä nukkumaan. Ilmaisen viinan bileet ovat aina vähän tällaisia.
Ave Pelaaja!!!!
[lisäys klo 11:19 - AUH! Päähän sattuu!!!]

Kävin tänään lääkärissä kaikkien “kuolet vielä nuorena” -uhkailujen jälkeen. Labran yllättävän niuho täti-ihminen sitten opasti käyttämään tuollaista mokkulaa, joka sidottiin vyötäisille ja josta lähti musta kumiletku kaulan takaa aina oikeaan käteen, jossa on sellainen normaalin verenpainemittarin mansetti (ts. sellainen ilmalla täyttyvä hihanpätkä). Tuo vyöllä oleva rasia surisee aina varttitunnin välein, täyttää mansetin ja mittaa alati vitutuksesta nousevan verenpaineen. Harvinaisen ärsyttävä laite siis, ottaen huomioon, että tuolla pitäisi saada luotettava tulos aikaiseksi…
Odotan oikeastaan “innolla” ensi yötä, jolloin tuo mokkula lähtee käyntiin puolen tunnin välein. Ei taatusti tule nukuttua kovin hyvin…
Laboratoriossa täti kuitenkin heitti lauseen, jonka osanen säväytti:“…sulla epäillään verenpainetautia…”.
Siis mitä vitun tautia? Ei tämän ikäisellä voi mitään verenpainetautia olla! Mistä minä sen muka olisin saanut? Joku on sen varmasti tartuttanut! Kiesus! Pilleriä napaan koko loppuelämä vai? Kiitti vitusti taas kaloista joo.
Internetistä onneksi löytyi vähän tietoa. Omaksi yllätykseksi 8% suomalaisista sairastaa jonkinlaista verenpainetautia, joka nyt ei ole oikeastaan tauti (tai, no, virus) vaan ihan erinäisistä tuntemattomista syistä johtuva korkea verenpaine. Vielä yllättävämpää on se, että suurin osa hoidoista aloitetaan juuri 30+ iässä. Lupaavat, että verenpaine alenisi 5% tapauksista ruokavalion ja elintapojen muutoksella (mitä helvettiä se viimevuotinen kuntoilun aloittaminen muka sitten auttoi?) ja loppujenkin tilanne helpottaa lääkityksellä. En silti ihan innosta vingu ajatellessani jotain pakollisia pillereitä viikoittain tai jopa päivittäin.
Äh. Vituttaa silti. Ei välttämättä hiukan “personal-apocalypse” -tyyppiset tulevaisuudennäkymät, vaan se, että tää ei välttämättä olekaan niin helppo nujertaa, että lakkaisi vain stressaamasta.
Ahdistaa.

…kai selitellä enää mitään siitä, kuinka kiire todellisuudessa on. Ei sitä enää kukaan uskoisi. Hassuinta tässä on, ettei ole oikeastaan enää hillitön stressi, kuten joku viikko, kuukausi tai vuosi aiemmin, mutta se on korvaantunut erilaisella stressillä.
Enää ei ole se sellainen stressi, jossa stressaa kaikesta, jota pitäisi tehdä ja mitä ei ehdi tekemään. Nyt on saanut jaettua omia töitään sen verran urakalla muiden kannettavaksi, että nyt stressi syntyy siitä, että saavatko muut työt tehtyä?
Tältä tuntuu varmaan kanaemosta.

Kiirettä on pitänyt, lievästi sanottuna. Töissä sitä riittää, mutta ihme ja kumma, myös sosiaalinen elämä on pitänyt viime päivinä kiireisenä - ja jos kalenterin ilmoittama viesti on oikea, tuonne ensi viikolle asti myös trendi on jatkuva, tai jopa nouseva. Ei sinänsä ihme ole, että verenpaineessa alkaa olla häiriötä. Kaveri, joka sen tänään tsekkasi, määräsi välittömästi lääkäriin ja uhkasi vielä aivoinfarktilla, jos en mene. Pitäisi siis varmaan mennä. Varasi pentele vielä ajankin valmiiksi.
No. Ehkä hiukan positiivisempiin aiheisiin liittyen, tuli toissapäivänä vietettyä perinteisen oloinen perhejoulu. Ihan siis kinkkuineen (tai sinnepäin) ja laatikkoineen kaikkineen. Lokakuussa jumalauta. Ja ilman, että piti yhtään ärsyttävää jingleä kuulla kaupoissa tai muutoinkaan kärsiä mistään pikkujouluajasta, ruuhkista tai ärsyttävistä televisiomainoksista. Jee! Joulun pitäisi olla vapaavalintainen ajankohta. Jokainen ihminen saisi joululomaa kolme päivää vuodesta ja olisi ihan sama, milloin sen pitäisi. Säästyttäisiin kaikki hirvittävältä sesonkistressiltä.
Toisaalta, taidan parin kuukauden sisällä kohdata lievän dejavun, kun huomaan ajattelevani “Joulu on taas? Joulu on taas?”.

Laitoin Pököttimen sitten myyntiin. Koko ajanhan se on ollut muka-myynnissä, mutta tällä kertaa aion luopua siitä suhteellisen vapautunein mielin. Alkaa enemmän ärsyttämään, kun sillä ei vaan ehdi ajamaan. Tänä vuonna korkeintaan 2000 kilometriä. Onko se sitten muka jotain palkitsevaa elämää tuollaiselle kärrylle? Ei, sanon minä.
Talviteloille laitan sen kuun vaihteessa, jos mitään muuta ei tapahdu. Siihen mennessä myyn sitä mm. Nettiautossa, mutta jos joku oikeasti välittää sille varteenotettavan ostajan joka antaa sille hyvän autotallin ja kohtelee ranskatartani hellästi, niin annan siitä 10% välityspalkkion.
Eli käykää kiinni ja etsikää ostaja. Puskii. :)

Typerimpiä ihmisen keksintöjä ammatillisten laitosten käyttö poisluettuna, on todennäköisesti kuivausrumpu. Kuka ihan OIKEASTI tarvitsee kuivausrumpua? Kenties ne, joiden asunnot ovat liian pieniä vaatteiden kuivatukseen luonnollisella menetelmällä, mutta silloin asuntoon ei edes mene sitä kuivausrumpua, pyykkikoneesta puhumattakaan.
Okei, en itse ole mikään environmentalisti, kun tuppaan pitämään mm. valoja turhaan päällä, sähkölaitteet lähes poikkeuksetta “stand-by”-tilassa ja niin edelleen… Tästä kaikesta huolimatta, kuivausrumpu ei oikeasti sovi ajatusmaailmaani ei sitten niin mitenkään. Hirvittävän kallis laite ostaa ja valmistaa, käytännöllisesti katsottuna turha (kiireessä voi kuivattaa pyykin vaikka uunissa jos tarve tulee) ja mikä tärkeintä huomioida, myös hirvittävä virtasyöppö.
Tästä kaikesta voin tehdä pyhän lupauksen. Niin kauan, kuin hengitän, ei saman katon alla ole kuivausrumpua. Itseasiassa mietin ensin, että niitä vastaan pitäisi olla laki, mutta toisaalta suurin osa ihmisistä varmaan ymmärtää niiden massiivisen turhuuskertoimen ja terve järki voittaa muutenkin.

Nyt on sitten taas perjantai, ikäänkuin varkain pääsi yllättämään. Viikko on mennyt ihan helvetillisen nopeasti, vasta tuntui olevan maanantai ja kaikki nyt jo tehdyt asiat olivat vielä edessäpäin.
Menneeseen viikkoon on jäänyt monia asioita, toiveita paremmasta, huomioita heikoimmista ja käsityskykyni ylittäviä asioita, joita en pelistä nimeltä elämä ole aiemmin edes huomannut.
Ehkä parhaimpiin hetkiin kuului Mr. S:n ja Mr. J:n kanssa vietetty aika Nuuksiossa. Pari tuntia pimenevän illan keskellä suoritettua makkaranpaistoa ja syksyistä herkuttelua teki varsin hyvää kaiken muun keskellä. Pienellä reissulla huomasi monta asiaa, mukaanluettuna sen, että syksy on vaihtumassa talveksi kovaa vauhtia. Illat alkavat olla jo ihan pilkkopimeitä ja keskellä pienimuotoista aarniometsää sen huomaa varsin hyvin. Mitä nyt Espoon valot hohtivat taivaanrannassa. Toisekseen huomasin sen, että sitä alkaa olla vieroittunut kokonaan luonnosta. Pitäisi vähän useammin käydä ulkoilemassa, edes kerran vuodessa vaikka tuolla Nuuksiossa päin, sillä onhan se nyt ihan perkele omasta saamattomuudesta kiinni, jos paikka on suunnilleen samanlaisen matkan päässä kuin lähin Ikea.
Nykypäivään silti olennaisena osana kuuluu pieni masennus. Kaiken duunin, häslingin ja arvaamattomien hiljaisten hetkien väliin ei tunnu tukeutuvan oikein mitään muuta, kuin kosteutta, kylmyyttä ja pimeyttä.

On se kyllä ihmeellistä. Monet asiat eivät voisi mennä paljoa paskemmin ja niitä hyviä, mieltä piristäviä asioita on viime päivien aikana ollut aivan liian vähän.
Kaikesta huolimatta naurattaaa koko ajan.
Ehkä se tarkoittaa sitä, että olen tulossa hulluksi tai muutoin väsynyt.

Matkalla kotiin keskustasta, jossa muuten löysin pari hyvää kirjaa, huomasin jonkun thai-hierontapaikan ikkunassa jonkun tehneen tilaisuudesta pilan. Vandalismia sekin tietyllä tavalla, mutta kiinalaista ravintola-annosta muistuttavan paikan nimestä oli tehty näyteikkunasta tarrakirjaimia poistamalla “Thaihierontapaikka LAIT ON”.

Jepjep. Blogin kanssa on ollut vähän ongelmia. Pahoittelen niille, jotka ovat pahasti saaneet uusien kirjoitusten puutteesta vieroitusoireita. Muille, pahoittelen, että täällä taas näitä uusia kirjoituksia on.
Lyhyesti selitettynä, en ole kovinkaan hyvä tietokoneiden kanssa. Sittenkun jotain ongelmia näiden “avaimet käteen”-palveluiden kanssa tapahtuu, olen hukassa. Onneksi on sitten ihmisiä, jotka hoitavat näitä asioita yhtä helposti kuin minä voitelen voileivän.