Visukinttu 3.0

Taas yksi päivä takana ja vähän seuraavaakin. Sinänsä pelottavaa, että edessä on taas yksi viikonloppu ja tätäkään viikkoa ei oikein ole rekisteröitynyt jonnekkin aivokalvon sisäpuolelle. Aika vain juoksee ohitse ilman, että sillä on suurempaa vaikutusta.
Kävin töiden vuoksi, tai pitäisikö sanoa ansiosta, katsomassa leffan 28 viikkoa myöhemmin. Kyseessä on hyvä leffa, kieltämättä, jos siis piti ykkösosasta. Ja minähän pidin, vaikka asia kostautuu kuitenkin takaa-ajounilla tänä yönä.
Vaikka näitä rauhallisia työpäiviä on nykyään enemmän kuin ennen, olen silti aivan pirun huolissani. Lähinnä siitä, että missä vaiheessa huomaan kehittyneeni ammatillisesti siten, että se ei enää hyödytäkään vain minua, vaan jotain muuta entiteettiä. Missä vaiheessa töiden asettamista vastuista tulee itsensä syöviä, jossa huomaa polttavansa itsensä verille vain huomatakseen, että on koko ajan tehnyt jotain, mikä loppujenlopuksi ei merkitse mitään. Epäjohdonmukaista jaarittelua, tiedän, mutta noissa arkipäivissä minua vaivaa jokin, mitä en osaa selittää. Ehkä se on vain sitä, että tarvitsisin lisää uusia osaavia ihmisiä ympärilleni. Pelkään palavani loppuun ilman että huomaan sitä itse.
Juttelin tänään erään kaverin kanssa ja olimme yhtä mieltä siitä, että kun minkä tahansa työpaikan hierarkiassa kapuaa tarpeeksi korkealle, alkaa kaivata yksinkertaisia, ns. “aivottomia” tehtäviä. Tuo hierarkialla kipuaminen tarkoittaa suoraan tietysti sitä, että vastuu kasvaa myös muiden kuin omasta onnistumisesta - ja kun sellaisten stressigeneraattorien jälkeen usein tekee mieli paneutua vain siihen tyydyttyneisyyden tilaan, jota ne aivottomat työt aiheuttavat.
Tilanne on vähän sama kun aikuisiällä kaipaisi takaisin lapsuuteen. Silloin, kun elämässä ei tuntunut olevan mitään huolenaiheita. Silloin, kun suurimmat ongelmat liikkuivat nukkumaanmenoajan ja epämiellyttävän päivällisruoan paikkeilla. Nyt, samasta autuudesta suostuisi maksamaan.
Tottakai, ratkaisuhan tuohon olisi varsin yksinkertainen. Sitä voisi vain lopettaa työt ja tuudittautua jälleen siihen apatiaan, joka odottaa virikkeettömässä elämässä. Ei ole enää niitä todellisia haasteita mitä kohtaa päivittäisessä työelämässä, mutta osaisiko niitä edes kaivata kunhan sitä vain tottuisi täysin vastuuvapaaseen elämäntapaan? Olisiko sitä edelleen huolissaan entisistä alaisistaan, miten heidän elämänsä on jatkunut?
Ehkä vain kyse on siitä, että osaa päästää irti. Tajuaa, että milloin olisi syytä luovuttaa ajoissa ja ajatella pelkästään itseään.

Parisen viikkoa sitten sisko kävi kylässä ja ihmetteli puhtaiden pyykkieni pinoa. Kunnollisena, huolehtivaisena isosiskona tietysti lajitteli ne samantein ja kiinnitti huomiota alushousujeni vähän heikkoon valikoimaan.
Sen jälkeen iso-S on vähän väliä muistuttanut, että “käy ostamassa lisää kalsareita”.
Nämä kehoitukset eivät hirveästi ole osuneet hedelmälliseen maaperään näissä kiireissä, mutta tänään ne löysivät lopulta päätepisteensä.
Aamusuihkun jälkeen alkoi olla jo kiire päivän ensimmäiseen palaveriin, joten kehitin pukeutumisen aika nopeasti. Paita, housut ja sukat valitsin normaalin päivän mukaisesti, mutta kun katsahdin sitten alushousuhyllylle, haki käsi tyhjää. Kommandopäivältä pelasti ainoastaan se, että hyllyn takareunasta, ihan siis sieltä hyllylaudan ja takaseinän välistä löysin ammoin lahjaksi saamani elefanttikuvioiset silkkibokserit.
Kenelle tahansa kypsän iän (yli 16 vee) saavuttaneille mieslukijoilleni ei varmastikaan tule yllätyksenä, että tällaiset vaatekappaleet ovat etsiytyneet vaatekaappiini naisten käsien kautta. Tyypillisintä on, että äidit ostavat tällaisia lahjaksi (tai rangaistukseksi?) pojilleen lopun ikää, mutta näitä lahjuksia on tullut myös siskoilta, tyttöystäviltä kuin muilta naisiltakin.
Kaikesta voidaan siis vetää sellainen johtopäätös, että mukahauskalla kuosilla olevat silkkiset alushousut ovat erityisesti naisten perversio. Tästä syystä otankin tilaisuudesta vaarin ja koulutan nyt ketä tahansa naislukijaani, joka juuri nyt - tahi tulevaisuudessa - ajattelee ostavansa kenelle tahansa miespuoliselle munankannattimelle minkäänlaisia alusvaatteita.

1.) Silkkiset alushousut eivät ole mukavia. Ne ovat sitä toki, jos haluat miehellä olevan VAIN ne päällä, mutta housujen kanssa ne ovat kuin nivusissa olisi kestorasvaus päällä. Tavara liikkuu vähän liian vilkkaasti, if you know what I mean. Jättäkää silkki suosiolla aamutakkeihin ja solmioihin.
2.) Myöskin väljät bokserit ovat huono valinta. Toki, jos kantaja erityisesti sellaisia syystä tai toisesta käyttää, on valinta toki aiheellinen. Mutta jos et mitenkään saa selville lahjan saajan preferenssiä, niin hanki tiukat bokserit. Ne pitävät paketit siellä missä pitääkin ja puuvillaisina (tai sekoitekankaalla) mukavuus on taattu.

Lopuksi, kun samalla muistelen saaneeni fanttikalsarit erään vuosientakaisen tapahtuman seurauksena (kyllä, siihen sisältyi alushousut ja nainen) - haluaisin päättää nämä totuudensanat erään kuuluisan sovinistin lausahdukseen:

Miesten seksikkäin alusvaate on lattialla olevat kalsarit. Vielä seksikkäämpää on, kun joku nainen siivoaa ne siitä pois.

Ikinä ei enää alkoholia. Luulin lähteneeni illalla ihan autolla liikenteeseen, mutta kävelin kotiin. Nyt pitäisi löytää ensin ruumiin elossapysymisjärjestelmän toiminnot ja sen jälkeen etsiä avaimet - ja lopulta myös se auto.
Ja sitten tänään olisi vielä joku grillimöötte. Paskat. Pysyttelen takuuvarmasti makkarassa.
[edit: kas, olinkin jo blogannut aiheesta yöllä - tosin ehkä hiukan eloisammissa fiiliksissä]

Kävelin juuri kotiin. Tunnin päässä lähtöpaikasta, johon jäi myös auto ja epämääräinen määrä eriaisia sosiaalisen elämän välttämättömyyksiä.
Olipa perjantai-ilta. Olipa tosiaankin.

Viikko mennyt taas äärettömän nopeasti. Tosin siihen oleellisena osana kuuluu myös paljon tekemistä, joka on osasyy siihen, että bloggaaminen on jäänyt vähiin. Viikonloppu on yhtälailla kiireinen ja joskus ensi viikon torstain kohdalla on kalenterista ensimmäinen vapaa päivä.
Kiireestä huolimatta, jonkinlaista moraalinkohotusta on havaittavissa. Paitsi että ammatillisesti kaikki tuntuu taas paljon selkeämmältä, mitä haluan ja mitä aion tehdä, niin myös ruumiillisesti on varsin ok olo. Johtuneeko sitten siitä syystä, että viime syksyisestä on tullut aika paljon muutoksia kroppaan. Paino pudonnut melkein 7 kiloa ja vyötärö kaventunut 107 senttimetristä 99:ään. Painon kanssa ei hirveästi kannata pelleillä, kun se kuitenkin välillä jopa nousee läskistä riippumatta. Sitävastoin vyötärön suhteen 95 senttiä on hyvä seuraava tavoite.

…vaikeaa on saada naiselta kiihkoton, rehellinen vastaus kysymykseen: ooksä vähän lihonut?

Televisiossa vilahti elokuvan lopuksi suomentajan krediitit. Sadasosasekunnissa mietin, että onkohan noilla tekstitysten tekijöillä samanlainen paskanakki-käytäntö, kuin muissakin työyhteisöissä?
Eli se, että firman nuorin joutuu kääntämään ne Eddie Murphyn leffat?

Olen onnellinen. Enkä tiedä, miksi.
Johtunee ehkä säästä, ihanteellisista avoautokeleistä. Johtunee ehkä taannoisesta lomamatkasta. Johtunee ehkä ihanista ystävistä. Ehkä jostain, mitä joku on lisännyt juomaveteen. Missään tapauksessa en ole ihastunut/rakastunut, jos joku sellaista on päähänsä saanut.
Jokatapauksessa, on vaikea lopettaa hymyilemistä siinä määrin, että alan itsekin pitämään itseäni typeryksenä.
Viikonloppu. Mikä ihana tekosyy.

Donnerwetter. Alkuviikon loma Berliinissä meni sitten odotetulla tavalla. Maanantai-aamuna pikainen järjestely kaikkien tarvittavien asioiden kanssa, taksi lentokentälle ja hyppy koneeseen. Kentällä tuli vielä törmättyä viime viikonlopun hääpariin matkalla Prahaan.
Oli muuten lähellä, että ei oltaisi oltu samalla lennolla. Jossain vaiheessa Prahakin vaikutti potentiaaliselta vaihtoehdolta kaupunkilomaa silmälläpitäen.
Enivei, kaksi päivää Berliinissä tuli ihan tarpeeseen. Kaupunki oli hieno, ilma oli kuin varsin kuuma morsian ja vaikka välillä väsymys meinasi iskeä, niin nuo päivät ovat taas niitä, joita varsin mielellään muistelee jälkikäteen. Ja vaikka etukäteen kaavailtiinkin, niin kaupunki ei ollut tyhjä saksalaisista. Kyllä niitä turisteja tulee siellä maan rajojen sisäpuoleltakin. Ja voi pojat, että olivatkin rasittavia.
Yhtenä retken kohokohdista pitää tietysti mainita ruoka. Vaikka systeri ei matkaseurana paljoa käristetyistä possunsorkista pitänytkään, niin muutoin paikallinen ruoka on ihan huippua. Ja olut tietysti, mutta olen ollut aiemmilla saksanreissuilla sokea, kun en ole huomannut ilmeisintä villitystä siellämain. Nimittäin olutta, joka on blandattu virvoitusjuomalla.
Juu. Ihan oikeasti. Jopa kaupassa oli valmiiksi pulloitettuna olutta johon oli sekoitettu coca-colaa, spriteä tai fantaa.
“Siis WTF!”
Pelottavinta on, että se maistui tavallaan ihan hyvältä. Kokeilin tosin vain yhden, eli Berlinerin Spritellä.

Jes. Ihan oikea loma odottaa. Huomenaamulla on lähtö, mutten kerro minne. Tiedätte vasta sitten, kun tulen takaisin. Arvailla toki saa aiemminkin.
Saatte sitten tietää, kun palaan muutaman päivän päästä keskiviikkona. Ei nyt ole aikaa pidemmälle kesälomalle, mutta ehkä tuokin riittää. Toivottavasti ei ehdi tulemaan kovin pahoja vieroitusoireita siitä, ettei pääse lukemaan sähköpostia.
Arrivederchi - tai jotain muuta sensellaista.