Visukinttu 3.0

Pökötti palasi talviteloilta taas liikenteeseen. Sunnuntaina olisi tarkoitus huristella sillä Turkuun ja lauantainakin ulkoiluttaa edes pikkaisen, jotta pitkän viiden kuukauden säilytyksen aiheuttamat traumat pääsisivät unohtumaan.
Tyypillisenä ranskattarena Pökötti päätti tosin nikotella hiukkasen pitkän säilytyksen jälkeen. Sähköä ei löytynyt autosta kipinänkään vertaa, joten kaapelit lainaksi ja startti päälle. Viidentoista minuutin käynnissäpitämisen ja 500 metrin ajon jälkeen, varoitusvaloista paloivat lähes kaikki. Kauhukertomukset ranskalaisten autojen sähkövioista ottivat siis melkoisesti tuulta alleen mielikuvituksen sopukoissa.
Ei muuta kuin auto parkkiin työpaikan eteen, sammutus ja syvä sisäänhengitys - ja uusi starttiyritys. Ja kas, Pökötti oli selvästi saavuttanut vaihdevuotensa, sillä sisällä ei pysynyt edes energia. Edes valot eivät syttyneet.
Seuraavaksi akku kantoon ja paikalliseen mersun autokorjaamoon. Kaapelit kiinni testausmasiinaan ja tyly tuomio: Total kaputt! Käsiin tarttui sitten samantien uusi akku ja 84 euron kuitti samaisesta möhkäleestä. Tuo lyijytäytteiseltä, neliskulmaiselta muoviämpäriltä näyttävä paketti ei vain paina älyttömästi, mutta toi myös ihan uutta henkeä kauniiseen ranskattareeni. Ja tuolla se nyt omalla ihanalla tavallaan tuolla kadunkulmassa minua vilkuilee.
Oh. C’est la Vie!
Brum Brum.

Suomalaisen naiskauneuden airut Hanna Partanen on jossain välissä huomaamattani avannut nettisivut osoitteessa www.hannanjaakaappi.net. Sivusto on vähän alkeellisesti toteutettu, mutta kun sen mukaan oli mahdollisuus laittaa oma jääkaappinsa arvosteltavaksi, niin meinasin juuri sen tehdä. Kävin nappaamassa jo kuvankin kaapista, kunnes huomasin saitin keskustelupalstalla maininnan, että sivusto on tarkoitus ottaa pois internetistä lähiaikoina.
Mikä sääli.
No. Mut Hanna on silti tosi ihQ.

On vähän ollut matalapainetta ilmassa taas. Johtunee siitä, että elämältä tuntuu menneen tarkoitus, kun pahimmat kiireet ovat kadonneet. Tosin eivät ne kauaksi ole menneet. Heti ensi viikosta alkaa taas uusi rumba. Jippii.
Tämä viikko pitäisi ottaa rennosti. Sillai jos vaikka sattumalta eksyisi päivittäin töihin asti, mutta ei niinkuin kuitenkaan tekisi oikein sen kummempia. Onhan noita palavereja ja muita velvollisuuksia kalenteriakin tullut sotkemaan, mutta penteles vieköön - helpostihan ne voisi yliviivata. Tai vain unohtaa. Lähettää vain jonkun paikalle, jolla on valtakirja tehdä käsiteltävän asian suhteen mitä huvittaa.
Fuckit. Ei se oikeasti niin mene. On ne pakko hoitaa. Tarvitsen vapaata. Ihan sillai oikeaa, jossa voin karata maasta jonnekkin Pakistanilaiseen lammastarhoista ja unikoista elantonsa saavaan pikkukylään luomaan paskaa ja heittelemään pikkukiviä kylän kaivoon.
Keksin juuri loistavan idean, mutta sen toteuttamiseen tarvitsisi jonkun, joka tietää jotain seinämaalaushommista. Tai siis sellaisista, että pysyisi pensseli kädessä ja haluaisi tehdä jotain siistiä ja pysyvää. Ei kellään satu olemaan sellaisia ihmisiä tiedossa?
Äh. Ei tietenkään. Pitäisi varmaan tehdä sekin itse.

Ihan yhtään sen pidemmittä puheitta, oli varsin kiva sunnuntaipäivä. Nyt tosin keittiössä on melkoinen kaaos ja pöydällä on jäljellä neljänneskulhollinen jonkinlaista kuppikakkua.
Pitänee siivota joskus. Ehkä huomenna. Tai odottaa vaan siivoojia. Kiitos kuitenkin paikallaolijoille. Olitte ihan kivoja. Paitsi jotkut, jotka olitte vaan ihan jees. Ja jotkut, jotka olitte tosi jees. Ensi kerralla sitten suomenlahdella.
Ai niin. Piti vielä sanoa yksi asia.
Tapaskimppa.
T-A-P-A-S, kimppakimppasein…!

Jes. Kiva huomata tuokin kellojen siirtämisen tarve näin hyvissä ajoin - kaksi tuntia ennenkuin se pitää suorittaa.
Nyt on sitten silti lähes sillai virallisesti kevät.

Tänään tuli sitten vietettyä osa päivästä kotona löhöillen ja osa kameran kanssa heiluen. Siinä tuli tissikin tutuksi taas, kun taidetta tehtiin. Ettäs tiedätte.
No toisaalta tuli taas muistutettua itseään muutamasta asiasta.
Ensinnäkin siitä, että naisten tissit ovat yliarvostettu luonnonvara. En kai ikinä ymmärrä, mikä se häslinki niistä oikein on, kun porukka tuntuu vouhkaavan niiden perään. Onhan ne ihan kivat, mutta eikö se vähän niin mene, että kun on nähnyt yhdet, niin on nähnyt kaikki? Ihan oikeasti - voiko niissä seuraavissa olla mitään muuta uutta kuin koko? (itse itselleni vastaten, no tietysti kiinteys ja muoto, mutta…) Kyllä silti tissien kiinnostavuus korreloi suoraan niitä kantavan henkilön kiinnostavuuden kanssa.
Sitten siihen toiseen asiaan, eli ihmisen - ja siten erityisesti naisen - vartalosta löytyy mitä hienompia yksityiskohtia kun vain osaa katsella. On monenlaista kaarta, notkelmaa, pyöreyttä, sileyttä, pehmeyttä ja sensellaista. Sitä kun niihin harvemmin pystyy kokonaisuutta ihaillessaan kiinnittämään huomiota, niin jää paitsi aika monesta kauniista pikkudetaljista - ja kaikki on koko ajan ollut niin lähellä.
Ehkä se on vain se patoutunut tarve tuntea itsensä taiteilijaksi, mutta tässä jossain vaiheessa kun ehdin/pystyn/viitsin, niin kuvaan vielä jonkun vartalosta nuo pienet rakastamani yksityiskohdat ja teen niistä pari taulua makuuhuoneeni seinälle.

En muistanutkaan, että “Augustus Hill” näkyy myös Matrixissa. Paska leffa, mutta pienet yksityiskohdat (ja ne harvat taistelukohtaukset) sen uudelleenkatsomista jotenkin puoltavat.
Kello on kymmenen illalla ja tekisi mieli jotain ruokaa. Parnells´n nakkikori ei hirveästi nälkää kadottanut, mutta oli ihan kiva setti.

Vaikken ole varsinaisesti nähnyt nälkää viimeisen kolmen-neljän kuukauden aikana, niin ainakin kotonasyömiseni oli vähentynyt dramaattisesti. Jääkaapissa ei vain ole ollut mitään ruokaa, kun missään välissä ei ole ehtinyt käymään kaupassa. Joko ajanpuutteen vuoksi, tai sitten vain ihan laiskuuttaani.
Nyt parannus on kuitenkin tullut ja sen nimi on lähikauppa Siwa. Onhan tässä kaupunkialueella noita kauppoja lähempänäkin kotikoloa, mutta tässä yhdessä Siwassa on se etu, että siellä vierailu tarkoittaa noin 15 metrin poikkeamaa työmatkakävelyni varrelta. Ei tule käytyä muualla, kun tuolla voi käydä kätevästi 4-5 kertaa viikossa täydentämässä pikkuostoksin jääkaappia.
Tänään vuorossa on currykanaa. Ihan perusmättöä siis, mutta ei tuo Siwa olekaan mikään stokkanherkku.

Tavallaan tautologiaa sekin, että ilmaisen tässä ties kuinka monennen kerran pitäväni erityisesti älykkäistä naisista. Lähinnä siksi tuli mieleen, kun eräs sellainen muistutti minua tänään asiasta läsnäolollaan.
Ei tissihenkareissa mitään vikaa ole - tavallaan, mutta jotenkin on sitä ohittanut jo sen “Jee! Tissit!” -iän, jolloin se pelkkä runko ei merkitse oikeastaan mitään. Tai. No ainakaan sitä, mikä yltäisi sunnuntai-aamun kello yhtätoista pidemmälle.
Sellaisilla ihmisillä, joita nyt kuvaan termillä “älykkäät naiset” on vain sellainen ihan oma sädekehänsä, joka ilmenee äärettömän monilla asioilla. Helpoin (ja ehdottomasti viehättävin/puoleensavetävin) tie sen löytämiseen löytyy ihan yleissivistyksen parista, jossa naisen on yhtä helppoa selittää mateen latinankielinen nimi kuin ylittää katu. Toisaalta se sama hehku löytyy usein myös taiteellisilta naisilta, joista minuun vetoaa erityisesti kuvataiteet, kuten piirtäminen tai valokuvaus. Kameraa (hyvin) käyttävässä naisessa on vain jotain pirun seksikästä.
Kolmas ilmenemismuoto on taas sitten ihan oma itsensä käyttäminen oman elämänsä apuna. Kuulostaa kai itsestäänselvyydeltä, mutta siinäkin on jotain tosi seksikästä, kun nainen ei vaan ole asettautunut siihen lähiövaimon rooliin, vaan konkreettisesti tekee jotain sellaista, mihin käyttää omia kykyjään, taitojaan ja ennenkaikkea lahjojaan. Ja ei se pahalta kuulosta, jos siinä sivussa ansaitsee minuun verrattuna vaikka kaksinkertaisesti.
Tosiasia nyt on, että ehdottomasti suurin osa tuntemistani naisista on ollut tällä tasolla ihan jotain muuta. Useimmat lokeroituvat (jos lokeroisin ihmisiä kovinkin aktiivisesti) johonkin muuhun kategoriaan kuin juuri edellä tarkoittamiini älykkäisiin naisiin, mutta eihän sekään paha asia ole. Jotkut ovat äärimmäisen hienoja ihmisiä, ovat kauniita, ystävällisiä, empaattisia ja kaikenkaikkiaan loistavia naisihmisiä. Jokin heissä vain jättää iskemättä sen saman leiman, kuin minkä tämä prosentin luokkaa edustava naismaailman osa minuun aiheuttaa.
Ja jumaliste, se leima muuten saa joskus vibaa punttiin.