Visukinttu 3.0

Pitkästä aikaa kävi mielessä tänään ihan aikuisten oikean vakavasti, että jos vain lopettaisi työt. Haistattaisi paskat ja toivottaisi vetovastuun ihan jollekkin muulle. Kyllähän joku muukin sen osaa, kunhan vähän opettelee ja pitää huolta kaikista muista ennen itseään.
Alkaa olla burnoutti lähellä. Välillä tulee tosin hyviäkin hetkiä, kun kaikki luonnistuu ihan kympillä ja olo on kuin maailman valtiaalla. Puhe toimii, naama jauhaa ja tilille putoilee uusia “raha” -nimikkeen alla kulkevia yksiköitä, jotka kuitenkin valuvat jonnekkin muualle.
Silti siellä jossain pohjimmiltaan ei jaksaisi oikeasti yhtään enempää. Ihmekös tuo, näillä työmäärillä. Olen tuossa laittanut huvikseni ylös arvioidut työtuntini tämän kuun aikana (josta on poistettu tietenkin vapaa-aikana tehdyt pohtimiset/suunnittelut/soittelut ja kotona tehdyt sähköpostien lähettelyt yms.) ja lopputulos oli, huominen 28. päivä normaaliksi arvioituna, että viisari ylitti 240 tuntia.
Niille, jotka ovat matematiikkahaasteellisia, niin se tekee 8,5 tuntia joka vitun päivä tässä kuussa. Lauantait, sunnuntait, pyhäpäivät ja kaikki v-tun kissanristiäispäivät mukaanluettuna.

Niin. Kaiken kiireen keskellä on kiva huomata, että tämä verkkopäiväkirjakin (hah!) on edelleen elossa. Jotkut ihmiset jopa käyvät täällä, jos eivät muutenvain vittuilemassa/spämmäilemässä kommenttilootiin, niin varmaan vain ihmettelemässä, että “miksei se päivitä”.
No. Minäpä kerron teille kolmelle, miksi en.
No siksi, kun on ollut vitun kiire. Siksi.

Kaiken kiireen keskellä on kiva joskus huomata, että erehdyksille löytyisi järkevämpi selitys vaikka aivokasvaimesta, kuin kiireestä.
Pari viikkoa sitten lähdin Hyvinkäälle tiistai-iltana aivan liian myöhään illalla, kiireellä. Ehtiäkseni ajoissa paikanpäälle. Osoittautui, että olin paikalla viikon liian aikaisin.
Tänään sama tapahtui erään kokouksen osalta, tosin vain Töölössä asti. Ja ihan samanlaisella kiireellä.
Jip-fuckin-pii. Olisi varmaan loman paikka.

On ollut tosiaan vähän kiirettä viime aikoina ja osa ajasta on tullut vietettyä tien päällä. Itseasiassa ihan liikaa. Autokin on mennyt niin paskaiseksi, että eilen illalla piti Nurmijärven kohdalla nousta autosta ja käydä hankaamassa ajolamput puhtaaksi fleecetakin hihaan, kun tuntui valoteho loppuneen autosta. Kummasti tuli candelaa lisää tienpintaan kun hankasi sen kuivan rapakerroksen irti.
Muuten onkin mennyt ihan mellevästi. Mitä nyt vähän kiire vaivaa, mutta elämä hymyilee. Ainakin suurimmilta osin. Olen tavallaan viime päivien aikana jonkinlaisen ikäkriisin kourissa, kun toisaalla olen joutunut hillitsemään itseäni väkivalloin, etten hermostuisi alle parikymppisen perusblondin sekoiluihin, mutta toisaalta olen hämmästellyt eräiden ihmisten tietynlaista kypsyyttä. Tavallaan tuli molemmista aika vanha olo, mutta hei - ikä on vähän sellainen seikka, että se vaan lisääntyy mitä vanhemmaksi tulee.
Löysin viikonloppuna muutamia hyviä kirjoja, joista yksi on venäjäksi. Jotenkin tuli taas typerä fiilis, kun aloin tutkimaan mahdollisuuksia sen kääntämiseksi ja painattamiseksi suomalaisia markkinoita varten. Ehkä ajattelen vähän liikaa työasioita. Pitäisi olla vaan tyytyväinen ihan olemassaoleviin systeemeihin ja keskittyä enemmän niihin kuin kehittää koko ajan uutta.
Nyt pitää varmaankin mennä nukkumaan ajoissa ja keskittyä varsin mielenkiintoiseen kirjaan. Ja ei - se ei ole Susan Kurosen kirjoittama.

Aamuviideltä tapahtuneen herätyksen ja 18 tuntisen työpäivän jälkeen ei voi oikeastaan sanoa yhtään mitään järkevää. Vaikka olisikin sanottavaa.

Hei vaan te kaikki rapsupullat, jotka olette odottaneet uutta postausta tänne. Olen ollut kiireinen, joten on tämä jäänyt vähän vähemmälle. En ole ehtinyt kirjoittelemaan kolmea-neljää kertaa päivässä, joten antanette sen anteeksi.
Enivei. Tänään oli tällainen puolikas vapaapäivä, joka alkoi nukkumisella tunnin pidempään. Se ei ollut mitenkään suunniteltu juttu, mutta kello 08.00 se tuntui hyvältä tavalta aloittaa päivä. Varsinkin kun oli nähnyt unia, jotka olivat selkeästi revittyjä jostain agenttileffasta. Myrkkykapseleita sateenvarjoissa, CIA-agentteja ja muuta sensellaista masentavaa.
Kuten eräs aikaisempi merkintäni kertoi, niin jalkahoidoista taitaa tulla tapa. Olen jotenkin löytöretkeillyt feminiinisen puoleni raja-alueille, mutta se nyt vain sattuu olemaan ihan rentouttavaa.
Tänään rouva Kosmetologi (onhan ne kosmetologeja?) jalkojani rapsutellessa jutteli kaikenlaista mukavaa ja ennenpitkää puheisiin tuli miesten ja naisten välinen epäsuhta liikkeen asiakaskunnassa, josta hyvällä aasinsillalla päästiin dialogissa lopulta vahalla tehtävään karvanpoistoon ja siihen, kuinka lähes jokainen nainen on kertonut, kuinka pahalta se tuntuu ja kuinka se tehdään vain ihan miessukupuolen mukavuutta ajatellen (jada, jada…).
Kerroin sitten, että heti kun tulee mahdollisuus, niin on ihan pakko kokeilla samaa ihan siksi, kun naiset tuntuvat pitävän sitä välillä synnyttämisen tasoisena uhrauksena ihmiskunnalle. Täti sitten osoitti takanani olevaa hyllyä ja sanoi, että “Tuossahan sitä vahaa on. Paljonko laitetaan?”. Enää ei ollut mahdollisuutta perua ja uhriksi joutui vasen sääreni.
Nyt sitten kämmenen kokoinen laikku vasemmasta säärestäni on paitsi silkinpehmeän siloinen, myös ihan punaisilla pilkuilla. Lähti sitten kaikki karvat ihan juuria myöten, mutta ei se kyllä mihinkään sattunut. Neiti P:n palautteesta päätellen, genitaalikarvat ovat kuulemma se pahempi juttu (tottakai naiset nyt sitten argumentoivat, että NEHÄN on ne pahemmat), joten ensi kerralla pitää kokeilla sitten sitä.
Ja raportoin siitäkin sitten täällä. Kyllä te sen jo arvasitte.

Katselin tuossa juuri leffan 50 first dates, kun sellainen tuli tallennettua viikonloppuna. Jostain syystä odotukset leffan suhteen eivät olleet kovin korkealla ja taas tuli vain muistutettua itseään, että ei pitäisi tuhlata aikaansa elokuviin, joissa Adam Sandler esiintyy. Tyyppi ei ole tehnyt yhtään hyvää elokuvaa.

Koska tänään ei ole yhtään mitään kerrottavaa oikeastaan yhtään mistään, niin läväytän julkiseksi tuollaisen julistepohjan, jonka väsäsin viikonloppuna.
Kai tuo on samalla jonkinlainen homage maailman parhaalle webbipelille.

Sain James Brownin kuoleman aikoihin muistikuvan nuoruudestani, ajasta jolloin tajusin ihmisen kuolevaisuuden. Jokseenkin kymmenenvuotiaana ymmärsin, että sitä mukaa kun itse vanhenen, myös ihmiset ympärilläni kuolevat. Pääosin tietenkin itseäni vanhemmat, mutta mitä vanhemmaksi itse kasvan, myös omasta ikäluokastani.
Viime aikoina on pudonnut niin Kirkaa kuin Anna Nicole Smithiäkin. Todennäköisesti todistan myös sen päivän jolloin Clint Eastwood julistetaan mediassa kuolleeksi, kuten myös Charlton Heston. Tosin toivoisin, että lapsuuteni satusetä, Lasse Pöysti eläisi ikuisesti, mutta se taitaa olla jo vähän liikaa toivottu. Ihminen ei oikeasti tarvitse läheisiään muistaakseen olevansa yksi kuolevaisista. Silti nuo uutiset on helppo lakaista maton alle muistuttamaan itsestään sitten, kun televisiossa, sanomalehdissä tai internetissä muistellaan vuosipäivänä edesmenneitä.
Jokapäiväisessä elämässä on hiton helppo tuudittautua siihen, että huominen koittaa vielä tämänkin päivän jälkeen. On helppo tuhlata aikaansa turhaan (kuten bloggaamiseen) ja ajatella, että kyllä sinne pyramidin päälle ehtii kiivetä vielä vähän vanhempana. Ja kas vain, yhtäkkiä sitä huomaakin olevansa 80-vuotias, joka paskoo alleen pätkätyöläisillä miehitetyn vanhainkodin terminaaliosastolla.
Itseään on pakko joskus muistuttaa siitä, että on vain yksi miljardeista kuolevaisista. Hyvänä muistutuksena siitä on hyllyssäni oleva pieni kivi, joka minulla on varmaan vielä kymmenen vuoden - kenties viidenkymmenenkin vuoden kuluttua. Sadan vuoden kuluttua minua ei enää ole, mutta se sama kivi todennäköisimmin on. Kaikki meissä on vain tilapäistä.
En koskaan ole tehnyt mitään päätöstä jahdatakseni vain absoluuttista onnellisuutta, koska en ole koskaan sitä nähnyt missään jaettavana. Olen varmaan vähän vinksahtanut, mutta en näe sitä siinä paritalon puolikkaassa, farmariautossa, akassa ja mukuloissa. En näe sitä myöskään rahassa, maineessa tai menestyksessä, vaikka toisin saattaisi joku ajatella.
Silti ajattelen, että ennen kuolemaa sitä haluaa vain olla onnellinen. Kenties siitä, että vuoteen ympärillä on ihmisiä, jotka oikeasti jäävät suremaan poistumistani, mutteivät märehtimään sitä ikuisesti. Tai siitä, että on kokenut täysipainoisen hyvän elämän - jäi se sitten 35 tai 90 vuoteen.

Kuten niin moni aikaisempikin ilta, niin myös tämä meni studiolla. Tänään kuvioon tuli pari oluttakin ja vähän muuta sensellaista, joka ei tietenkään ammattimaiseen kuvaukseen kuulu, mutta kunhan hengattiin. Onhan sentään lauantai.
Kuvasin kuitenkin samalla myös koiran Oopalta lainattujen saippuakuplien kera, jonka pätkäisin tuonne Flickriin. Oikeastaan aika hienoa, että samasta koirasta saa vähän räväkämpääkin kuvaa, kunhan sattuma sen sanelee kohdalleen.
Huomenna taas lisää kuvattavaa. Ehkä.