Jaahas. Heräsin sitten ihan vastikään. Vaikka kolmelta kävinkin vasta nukkumaan, niin se ei ihan selitä sitä, että nukuin 11 tuntia putkeen. En tosin tiedä, mikä selittäisi, kun loman jälkeen ei pitäisi olla edes univelkaa.
No. Tämän päivän aikataulut ainakin menivät uusiksi.
Jos jostain vuoden 2006 viimeinen vuorokausi tullaan muistamaan, niin ainakin siitä, että niiden 24 tunnin aikana lupauduin ostamaan mopon vappuun -07 mennessä. Tosin niin lupautui kaksi muutakin herrasmiestä, joten en ole lupauksineni yksin.
Näin siis alkoi Mopo Vapuksi 07 -projekti, josta arvattavasti raportoidaan vielä myöhemminkin tässä blogissa.
Stay tuned.
P.S. Jos jollakulla on myytävänä Tunturi Tiger tai vastaava korkeampi “cross”-mopo, niin saa ottaa yhteyttä. Mielellään 80-luvun malli. Plussaa, jos on omenanvihreä yksilö.
Tervehdys taas te kaikki Joulupukin pikku paskiaiset. Olen palannut takaisin tänne kotisuomeen joulunvietosta Saarenmaalla, jossa olo oli mitä talvisin. Parhaimmillaan seitsemän lämpöastetta ja aurinko paistoi niin, että pystyi pelkkä t-paita päällä (no oli housutkin) rannalta katselemaan itämerelle laskeutuvaa aurinkoa.
Muita kuvia voi käydä katselemassa tuossa oikealla olevan flickr-palkin kautta. Olkaa hyvä vaan.
Saarella oli ihan mukavaa, vaikka suurimman osan ajasta kolkutti takaraivossa ajatus siitä, että tulevan viikon työmäärä odottaa kotiinpalattua - kun sitä ei sielläkään saanut purettua massiivisen internet-blokkauksen vuoksi. Periferiaan kun ei saa mitään kunnollista (yli 16.8 bps nopeuden ylittävää) internettiä - eikä auta, että koko saarelta ei tuntunut löytyvän yhtään vapaata WLAN-verkkoa.
Toisaalta voi hyvinkin vaan ajatella, että vaihdoin viikoksi internetin tähtitaivaaseen.
Tuon viikon aikana tuli sitten nähtyä aika paljon näin retrospektiivisesti. Tuhlasin suurimman osan vapaa-ajasta joko katsellen hyllyyn jääneitä DVD-leffoja tai juosten kaikkialla kamera kädessä - ja syöttäen ruuantähteillä lähimaastossa liikkuvaa eläinkantaa. Säikähdin perkeleellisesti nelisataseni kohdatessa mökin lautalattian metrin korkeudelta pudottuaan. Ei mennyt rikki ei.
Kävin myös elämäni ensimmäisen kerran jalkahoidossa. Operaatio Naisen Ymmärtäminen siis jatkuu ja rikoin taas yhden ennakkoluulon itseltäni. Jäi siitä sen verran hyvä olo, että sitä kannattaa harrastaa myöhemminkin. Varsinkin jos ne maksavat täällä sen noin neljäkymppiä muutenkin. Luulin kalliimmaksi. Yksi asia noissa naisten suosimissa paikoissa, niin jalka-, naama-, käsi-, kuin kroppahoitoloissakin kannattaisi ottaa huomioon. Eli hankkikaa sitä lukemistoa myös miehille. Vähentää huomattavasti sitä stressiä, kun huomaa jo odotushuoneessa miestenkin tarpeet otetun huomioon, kun ainoat lukemistovaihtoehdot eivät ole Me Naiset ja Kodin Kuvalehti. Ei sillä, etteikö kodinhoitaminen olisi jotenkin miestenkin asia, mutta vertailun vuoksi jos menisitte katsastuttamaan autoa ja odotushuoneessa olisi pornolehtiä revat levällään. Olisiko se sitten kivaa häh?
Ai niin. En saanut lahjaksi yhtään villaista paitaa, sukkaa tai lapasta. Tavallaan kai onneksi, mutta toisaalta harmitti, kun tiesti mistä se johtui. Hän kuitenkin niitä meille teki, vaikkemme tarvinnutkaan.
Tämä päivä onkin mennyt sitten palautuessa eilisestä takaisinmatkustuksesta. Huomenna on vuoden viimeinen päivä ja silloin pitääkin vetää vuosi pakettiin. Tarkoittaa siis tässä taloudessa lähinnä töitä. Paljon niitä.
Aamulla on sitten aikainen herätys ja meikäläinen siirtyy muutamaksi päiväksi ihmisten ilmoilta pois. Jää nähtäväksi, milloin palaan - tai saanko matkalta käsin mitään nettiyhteyttä toimimaan. Lahjaksi toivon kuitenkin rakkautta ja maallista mammonaa. Ehkä jotain satunnaisia, kivoja (rivoja?) tekstiviestejä kivoilta naisihmisiltäkin. Miksi juuri tekstiviestejä? No siksi koska joulunviettopaikkaan on sen verran pitkä matka ja puhelinkaan ei kuulu siellä kovin hyvin.
Siltä varalta, että en pääse onlineen ennen jouluaattoa, niin hyvää joulua te kaikki tutut ja tuntemattomat. Visukinttu kuittaa.
…joulua siirtää vaikka helmikuulle? En nyt ehtisi millään viettämään lomaa, kun on kaikenlaista muuta tekemistä ja lahjatkin on hankkimatta.
Onhan se varmaan helppo sanoa, että voihan sitä viettää minä päivänä tahansa jos itse vain niin päättää, muttakun pitäisi saada ne kaksituhatta muutakin ihmistä suostumaan suunnitelmaan, jotka myös on tekemisissä projektien kanssa.
1.) En osaa nukkua kahdestaan sängyn vasemmalla puolella.
2.) En muista, milloin olisin ollut sohvalla löhöilemässä lukien ISOA kirjaa. Niin isoa, että se lepäisi sylissä reisiä vasten - kuten nykyään usein teen tietokoneen kanssa.
Tulis jo se joulu kultainen.
Ei se oikeasti tule, mutta tulipahan tänään taas rintakehän alle jotain jouluista, kun Marinadin luona oli tortunleivontaa. Tosin residenssipäällikkö itse oli enemmän pipareiden perään ja jäikin koristelemaan niitä kun karkasin torttusaaliini kera kotiinpäin. Kädessä iki-ihana (raptähdeltä kuulostava) J-Pipari. Siitä ei valitettavasti jäänyt todisteita jälkipolville edes kuvan muodossa, sillä söin sen matkalla. Joudutte vain luottamaan sanaani, että se oli ihana pipari.
Ai niin. Pitää muuten sanoa, että salainen villasukkaprojektini eteni taas. Ihan jotain näistä neuleasioistakin mainitakseni.
Mikään ei ole niin hyvä osoitus elämän hienoudesta kuin löytää kotiin tullessa asuntonsa siivottuna ja siistittynä. Siihen kun lisää hyvän ruoan, tallennetun Kylmän Ringin televisiosta ja luvassa olevan leivonta-illan, niin mikäpä sen parempaa.
Ok. Myönnän, että viimeisen vuoden aikana Operaatio Opi Ymmärtämään Naisia ei ole ollut kovin aktiivinen prosessi. Kasvohoidostakin on jo pitkä aika, karvanpoistoon varattu aika meni umpeen jo elokuussa 2005 ja säännöllisten hierontapalvelujen käyttökään ei ole (nyt siihen tarkemmin tutustuttuani) mitenkään naisellista.
Tämä pyrkimys täydelliseen naaraiden ymmärtämiseen on kuitenkin näitä projekteja, joihin uhrattu aika ei
Edellämainitun havaintoni käytännönläheisyydestä huolimatta tärkein oppimani asia on kuitenkin ollut se, että ihmisten sanavarastosta pitäisi poistaa sana kaunis.
Mikään muu sana ei ole saanut niin paljon surua aikaan kuin tuo. Kauneus ei ole enää lähellekkään sama asia kuin 300 vuotta sitten. Ei edes sama asia kuin 30 vuotta sitten. Varmasti sadattuhannet naiset ja tytöt miettivät juuri nytkin sitä, että miksi juuri he eivät ole niin kauniita kuin joku toinen. Miksi juuri he eivät ole sitä, mitä heidän mielestään kauniimpi tyttö on. Tietysti siksi, koska se toinen tyttö on niin kaunis.
En tiedä, johtuuko mielipidemuutokseni siitä, että olen tavannut työni puolesta niin paljon kauniita naisia (ja objektivoinut heidät kaikki) vaiko vain siksi, että vanhetessa näkökyky heikkenee. Jokotai, mitä yleinen kauneusihanne nyt tuntuu korostavan, on omasta mielestäni vain silmäkarkkia. Kertakäyttöisiä välähdyksiä moniin eri tarkoituksiin. Jokaiselle jotakin, pakkosyötöllä. Luodaan mielikuva yleisölle, joka muodostaa siitä ajan mittaan yleisen mielipiteen. Sen jälkeen yleinen mielipide ohjaakin itse yleisöä muokkaamaan itseään yleisön itsensä muokkaaman mielipiteen mukaiseksi.
Tavallaan ajatusmaailmaa voisi verrata koristevaasiin. Kuvitelkaa vaikkapa joku ming-maljakko (vai mitä ne nyt ovat?), joka on käsityöläisten taidonnäyte. Joku on sekoittanut raaka-aineet, joku on muovannut sen, joku polttanut sen suurta huomiota vaalien, joku maalannut, joku suojannut, jne.
Yleisen käsityksen mukaan maljakko on kaunis. Minun käsitykseni mukaan, käsityöläiset ovat tehneet siitä kauniin.
Mikä sitten on mielestäni kaunista? Edelleenkin vertauskuvaa jatkaen, kaunista on mm. funktionaalisuus. Se, että asiat toimivat. Se, että huomaa vaasia tyhjentäessään pieniä yksityiskohtia, jotka helpottavat kaatamista. Se, että vaasi pysyy tasapainossa minkä lastin alla tahansa. Monenlaisia asioita, jotka kaikki kohtaavat vain yhdessä kohdassa, eli siinä, että se vaasi on kaikin puolin loistava. Eikä se edes näytä hullummalta. Sopii kenties jopa sisustukseen.
Kadulla toki näkee ihmisiä, joissa jotkin piirteet viehättävät, jopa hurmaavat. Joissakin se löytyy kasvojen tai vartalon muodoista, joissakin se löytyy liikehdinnästä tai pukeutumisesta. Kaikki nämä tekevät omalla tavallaan ihmisestä kauniin, vaikka ovatkin syntymälahja tai hiellä/luottokortilla hankittuja. En kuitenkaan tarkoita mitään pientä yksityiskohtaa, vaan tarkoitan kokonaisuutta. Ihmisistä, kuten vaaseista löytyy niitä pieniä yksityiskohtia paljon. Se, että ihmisen kanssa juttu luistaa. Että löytyy paljon samanhenkisiä arvoja. Että pystyy luottamaan toiseen. Ja lopulta sitä vain huomaa, että oikeastaan ne nätit silmät, jotka huomasit aiemmin, ovat muuttuneet nätimmiksi ja ne kasvot niiden ympärillä tekevät niistä vieläkin kauniimmat.
Äh. Olen miettinyt tätä merkintää kohta tunnin, mutten silti ole saanut tätä aihetta juurikaan avattua mieleisekseni. Ehkä kaiken voi vain tiivistää siihen, että maailmassa on monia ihmisiä, joita voisin sanoa kauniiksi todella tarkoittamatta sitä. Maailmassa on paljon vähemmän ihmisiä, joita oikeasti voisin sanoa kauniiksi, mutteivät he sitä kuitenkaan uskoisi, koska heidän mielestään heissä (ts. heidän nenässään/silmissään/ihossaan/vatsassaan/etc.) on jotain vikaa.
On ihmisiä, joissa on kauniita piirteitä. Sitten on ihmisiä, jotka ovat kauniita. Ja myös heidän piirteensä.
Tässä sitä taas ollaan, viikonlopun viimeisissä mainingeissa. Takana on pari päivää tavallaan matalalentoa, mutten juuri montaa kertaa poistunut edes ulos kotoa. Kerran päivässä, itseasiassa. Tänään kävin muutaman ihmisen kanssa syömässä Cellassa, sekä kotimatkalla Brahen kentällä kuvaamassa luistelijoita. Tiedättehän, ne ihmiset sellaiset teräkenkien varassa liukumassa jäätä pitkin. Joku legenda kertoo, että joskus ennenmuinoin koululaisia rangaistiin samalla tavoin julkisen nöyryytyksen hetkinä (joita kutsuttiin myös liikuntatunneiksi).
Tuon oheisen kuvan ottohetkellä tuli hymy korville asti. Kyseinen pikkumies oli siellä haalarit päällä, kypärä päässä ja maila kädessä selvästi ensimmäistä kertaa elämässään. Tai. No ainakin ensimmäistä talvea, sillä sankari vietti enemmän aikaa joko naama tai perse jäässä, kuin luistinten varassa. Silti joka jääkäynnin jälkeen sitä punnerrettiin naama makkaralla ylös ja lähdettiin jahtaamaan vanhempien (?) lätkimää kiekkoa. Joku tavallaan voisi kyseisestä tilanteesta löytää jotain sadistista, mutta kyllähän ne koiratkin pallon/frisbeen/valon/kepin perässä juoksevat. Ihmiset osaavat jo sentään nuorina käyttää luistimia. Se erottaa meidät eläimistä. Nähtävästi.
Ne jotka tuntevat pesukarhunomaisen luonteeni, niin tiedätte, että en oikein täytä lapsirakkaan ihmisen tärkeimpiä kriteereitä, kuten esimerkiksi sitä, että pitäisin lapsista ylipäätään. Tähän ikään ja pessimismiasteeseen tultuaan sitä alkaa automaattisesti pitämään kaikkia alle 20-vuotiaita jotenkin epäkypsinä, jotka saa kypsiksi vain liekinheittimellä tai odottamalla 10 vuotta. Joskus tulee niitä herk… heikkoja hetkiä, jolloin joku saa tämän miehen ajattelemaan, että mistä noita skidejä saa ostettua. Tänään se oli juuri tuo kuvan esittämä toppatoukka. Ei lannistuta, ei jäädä jäälle makaamaan. Perse ylös ja vauhdilla kiekon perään.
Se on sitä oikeaa prinsiippiä.
Kävin eilen lauantaina ostamassa itselleni uuden perheenjäsenen, jonka antama jakamaton rakkaus osoitti, että kymmenen tuntia päivässä sen parissa on vähän liikaa. Tulee pää kipeäksi.
Nyt pitääkin mennä taas… ummm… tekemään töitä.