Jumalauta. Tässä yötä vietän surffaten intternetissä ja tottakai selailen satunnaisia naamakuvia myös irc-galleriassa. Sieltähän löytyi sellainen yhteisö nimeltä bloggaajat ja vähän hämmentävää löytää sieltä seuraavanlainen kommentti:
Mutta missä on Visukinttu-Jarkko! Äää!
Edellisestä on kulunut vuosi ja 1 kuukausi. Ja miksi mä kuulen tästä vasta nyt? Miksi kukaan ei ole kertonut, että mulla on fani?
Kun kerran pari päivää sitten tuli kirjoitettua Juicesta, niin jatketaan toisesta suomalaisesta bändistä, eli siitä isosta, eli HIMistä. Siinä on taas bändi, josta jotkut tykkää, jotkut ei ja jotkut taas eivät oikeastaan välitä kumpaankaan suuntaan. Kuulun itse jälkimmäiseen ryhmään. Jotain hyviä biisejä, jotain huonoja, mutta suurin osa ei kiinnosta yhtään. Lovemetallia? My ass.
Silti muistelen sitä aikaa kun HIM iski ensimmäisen kerran verkkokalvoille kuin märkä sukka. Se oli Chris Isaakin biisin cover Wicked Game. Olen aina tavallaan pitänyt alkuperäisestä biisistä ja se kieltämättä viehättää edelleenkin. Varmaankin Helena Christensenin videolla esiintymisen ansiosta. Babe.
Iki-ihanasta Youtubesta löysin äskettäin kuitenkin HIM:in Wicked Gamen videon vuodelta 1996. Ihan ässä veto. Kymmenen vuotta sitten nyt maailmankuulut jäbät vetäisivät jostain isipapan videokameran, halvan editointisoftan efektit ja menivät puistoon kuvaamaan.
Rok.
Kämpässäni hallitsee osittainen kaaos. Makuuhuoneen uusi katto valmistui vasta noin tunti sitten, mutta paikka on jo siltä osin taas yhtä siisti kuin ennen remontin aloittamistakin. Nyt ei satunnaiset sänkyyn selälleen päässeet vierailijat ainakaan pääse v-ttuilemaan rumista kattolaatoista.
Olohuonekin on kokenut muutoksia, mutta ne ovat jääneet pienemmiksi. Nyt alkaa olla ihan pikkusäätöjä vaille, muutamia johtoja pitäisi vielä hankkia ja laitella piiloon, liittää vanha PC televisioon pelikoneeksi, hankkia viherkasveja ja iskeä taulut seinille.
Keittiö on vielä pahimman mylläkän kourissa. Tänään siivouskaappi sai uudet hyllyt, kaapiston sokkeli sai puuttuvan palansa ja jääkaapin ovisaranoiden puoli vaihdettiin. Myös halogeenivalaisinten paljon päänraapimista vaatinut polttimonvaihtojärjestelmä selvitettiin. Huoneen pommin jäljiltä oleva “siisteys” katoaa huomenissa, kun myös eteisen remontti valmistuu. Sinne tulee uusi kattolamppu, kun vanha hitaasti lämpenevä käytävävalaisin vaihtuu kunnon halogeenivalaisimeksi. Samalla myös seinät saavat uuden maalin, seinälle tulee pienempi peili ja iiiiiso taulu tuomaan väriä ilmeeseen.
Muutos on sitten ihanaa.
Silloin kun sen toteuttaa palkattu apu.
Päivä alkoi varsin tavanomaisesti - nukkumalla pitkään sunnuntai-aamuna, mutta puolenpäivän jälkeen piti lähteä Kirkkonummelle päin kameran kanssa. Sain tehtäväksi käydä kuvaamassa erään vanhan maatilan tiluksia ja siinä meni sitten niin pitkään, että ehti tulla jo pimeä. Eräässä aitassa käytyäni huomasin pihalla käyskentelevän pukin. Eli tuollaisen kaarisarvisen otuksen, jota en kai koskaan ole ennen nähnyt. Kaulasta roikkui ketjunpätkä ja ajattelin sen karanneen jostain.
Sen jälkeen mielessä käväisi, kuinka pukkeja joskus pidettiin jonkinlaisina saatanan kätyreinä ja helvetinkoirien maanpäällisinä versioina. Uhrimenoissahan niitä on käytetty pakanoiden toimesta jo ammoisista ajoista lähtien, joten oli vähän pelottavaakin törmätä sellaiseen pimeällä.
Kuvatessani tilan pihamaata kaikessa rauhassa, huomasin eräässä valottamassani ruudussa sitten jotain suttuista. Ensin ajattelin, että kameran linssiin oli tullut tippa vettä, sen osoittauduttua vääräksi, ajattelin kameran kennolle eksyneen taas jonkun roskan - ihanaa - taas yksi lisää puhdistettavaksi…
Luulo osoittautui vääräksi kun zoomasin kameran ruudulta kuvaa lähemmäksi. Kuvan osasuurennoksesta näkyy, että pihamaalla näyttäisi istuvan koiranpentu, joka ei takuuvarmasti siinä kuvattaessa istunut.
Näytin kuvaa maatilan omistajalle ja kävi sitten ilmi, että kahta viikkoa aiemmin tilan emännän lemmikkisnautseri oli jäänyt pihalla auton alle ja jouduttiin lopettamaan.
Arvatkaa värisyttikö? Arvatkaa, värisyttääkö vieläkin? Tänä yönä täällä pidetään valot päällä, nukutti tai ei.
Tämä kuuluu vähän niihin asioihin, joita on nähnyt varmasti tänään monissa blogeissa, mutta en itse jätä tätä aihetta käsittelemättä pelkästään sen vuoksi, että Juicella on ollut itselleni varsin suuri merkitys nimenomaan musiikin saralla.
En ole kasvanut kovin musiikkipainotteisessa perheessä. Kotona oli toki ne 1970-luvun Sonyn kasettistereot, eikä niiltä C-kaseteilta löytynyt juuri muuta kuin vanhempien kopioimaa suomalaista iskelmää (huomioikaa tämä, Teosto - kopiointia on ollut jo niistä ajoista asti). Ei puhettakaan ajan rankemmasta tarjonnasta. Tottakai, kaikenlaista kuuli sattumalta radiosoiton kautta, joka sekin oli hyvin vähäistä, mutta muuten musiikkipuoli oli lapsuudessani äärettömän köyhää.
Jossain 13-vuotiaana lainasin tädiltäni Philipsin kasettimankan ja samalla tuli pakottava tarve kehittää jotain hyvää musiikkia. Kirjastosta ensimmäisenä käsiin tarttui useita Juicen kasetteja, joista tärkeimpänä oli Yölento. Siltä levyltä (tai siis kasetilta) tarttui tärkeimpänä tämän tärykalvoille tietenkin Kaksoiselämää, mutta teini-iän alkumetreillä juokseva kaveri iskeytyi myös Rakkauden Ammattilaiseen ja Heavydiggarin Vuorisaarnaan.
Ajan mittaan tuli sitten paljon muutakin musiikkia soittolistalle, mutta Juice oli se, joka aloitti kaiken. Kiinnostus suomalaista musiikkia kohtaan laajeni ensin MTV-popin puolella ulkomaille, josta klassikkorockin kautta tie vei rankempaan kamaan.
Viimeisin keikka jossa koin Juicen oli Tikkurilassa lähes kaksi vuotta sitten. Kyseisenä iltana tapahtui kaikenlaista muuta muistelemisen arvoista (ja arvotonta), mutta jo silloin jäi mieleen, että joskus pitäisi nähdä Juice paremmin, paremmilla mestoilla, pelkkään musiikkiin keskittyen.
Nyt on vähän liian myöhäistä.
Eilinen perjantai meni täysin hutaisemalla läpi. Aamukymmeneltä ei odottanut normaaliin tapaan lähtö toimistolle, vaan luvassa oli virkistyspäivä pienen ammuskelun parissa ja tuli siinä katsottua uusin Bondikin. Siinä, missä esimerkiksi oikea 007, Sean Connery, näytti pääpahiksen kiduttamanakin tosi sankarimaisen coolilta, vaikuttaa tämä Craig Vaimikäsenytolikaan vastaavassa tilanteessa lähinnä krapulaiselta alkoholistilta.
Enivei. Kun aikaisin päivällä alkoi sitten viettää iltaa alkoholin merkeissä, niin sitä ehti hyvin jo ennen yhdeksää päästä eroon laskuhumalasta. Siinä yhdeksän jälkeen tuli vielä Minttu ja Kari käymään, niin pidettiin porukalla vähän iltaa zombie-pelin parissa. Eikä niitä quesadillojakaan kannattaisi unohtaa. Hyvä ruoka, parempi mieli koko porukalla. Loppuillasta, eli siinä yhden maissa alkoi vaan nukkumatti pikkuhiljaa pilkahtamaan kun edellisenä yönä oli nukkunut neljä tuntia.
Taas yhden levottoman yön jälkeen oli mukavaa tehdä aamiaista hyvissä ajoin ja tehdä vielä palvelus ystävälle työpaikan studiota lainaamalla. Sen jälkeen olikin aika lähteä Oopan kanssa lentokentän suuntaan. Yhtään hyvää kuvaa ei saatu lentokoneista, mutta paljon tuli ajeltua, kiipeiltyä kallioilla, “poltettua filmiä” ja puhuttua paskaa Tuusulantien varressa.
Mikäpä sen hauskempaa. Opin vieläpä taas vähän lisää kuvaamisesta, joka on aina hyvä asia. Ehkä jatkossa näkyy täälläkin taas vähän parempia kuvia.
[afterlife: diggaan tuosta Oopan ottamasta kuvasta hetki hetkeltä enemmän]
Jepjep. Nyt olen koko illan miettinyt, minkä väristä maalia pitäisi käydä ostamassa kaupasta. Huomenna tulee remonttimies töihin kämpälleni päiväksi tai pariksi ja pitäisi päättää, minkä väriseksi haluan eteiseni. Ennestään siinä on ruskea puupenkki ja harmaa teräksinen Ikean kaappi.
Vaihtoehtona on joko yhdistelmät grafiitinharmaa-valkoinen, vaaleanharmaa-oliviinvihreä tai limenvihreä-valkoinen.
Ota näistä nyt sitten selvää. Sisustaminen ei ole heteromiehen hommaa - varsinkin kun on siunattu näin huonolla värisilmällä.
Tottakai, heti kun tänään vihdoin ulos ovesta kävelin, kaikki alkoi mennä pieleen. Joku v-tun mulkero oli taas ajanut autonsa blokkaamaan pääsyn firman paikkipaikalle, rautakaupassa oli kaikki lopussa, palvelu ei toiminut lainkaan, käsineet kastuivat sateessa, vakiopöytä oli varattu ravintolassa ja niin edelleen. Ei voisi paljoa pahemmaksi taas tämä päivä mennä.
Vituttaa saatana.
Ostin eilen hetken mielijohteesta kameraan uuden kivan objektiivin, joka paikkasi mukavasti sen välin, mitä aiemmilla 100-400:lla ja 17-45:lla jäi väliin. Nyt repussa kulkee mukavasti mukana Canonin 24-105, kompakti, mutta ah niin laadukas putki. Ainoa ongelmaksi laskettava seikka tässä suorituksessa on se, että siihen kuului tonnin arvoinen rahallinen suoritus.
En nyt tiedä, pystyykö sen laskemaan materialismiksi, että oikeasti tuntisi tarvitsevansa jotain niin kallista (sanoinko jo, että se on aika laadukas?) pelkästään harrastaakseen sillä. Kyllähän se kirpaisi, ja perkeleesti kirpaisikin, mutta totuus on, että tänä aamuna se ei enää tuntunut yhtään pahalta. Siinä se möllöttää nyt kiinni kamerarungossa ja huutaa melkein ääneen, että pitäisi päästä osoiteltavaksi jotakin kuvauskohdetta kohti.
Ylipäätäänkin, olen aika impulsiivi-ostaja. Jos näen jotain mistä pidän/tarvitsen, niin ostan sen - jos vain rahat riittää. Ja se nyt valitettavasti tarkoittaa sitä, että harvemmin lasken, jääkö tilille pennin hyrrää muuhun tarpeelliseen, kuten ruokaan. Tälläkin kertaa ostos tapahtui siksi, että satuin olemaan käymässä samassa talossa kuin kameraliike.
Kaikissa heräteostoksissa omatunnon vaimentajana toimii loistavasti muoviraha. Sitä vain lainaa hetkeksi myyjälle, niin - plim! - sitä saa kortin mukana takaisin myös kaikenlaista tarpeellista tavaraa! Eikä lompakko edes keventynyt lainkaan! Raha lähtee vain salakavalasti tililtä pois ilman että siihen silmä edes osuu ja sitähän nyt sitten tulee lisää, kun vain töitä tekee.
Eli miksipä sitä murehtimaan. Sehän on melkein uusiutuva luonnonvara se raha.
Jaahas. Tällä kertaa unet sitten vain jatkuvat. Valitettavasti vähän kylmemmissä merkeissä. Sain unessa tekstiviestin Styltä Jaappaniasta ja hupsista vain, olinkin jo jonkun japanilaisen tutkimuskeskuksen tiloissa ihastelemassa paikallisia oloja, kuinka oleskelutilan pöydillä pelattiin Mindballia ja kuinka paikan kellariravintolassa oli yksi seinä lasia, avautuen mahtavaan meriakvaarioon. Ulkopihalle päästyämme, samaisessa pikku lammessa oli myös oma sukellusvene.
Tarinaan jotenkin oleellisena osana kuului myös se, että asuin pilvenpiirtäjässä, seinänaapurina sokea mies.