Säätilatutkimukseen olen aiemminkin käyttänyt webbikameroita, mutta juuri äsken oli ensimmäinen kerta kun käytin sellaista selvittääkseni, millainen sää ikkunan ulkopuolella saattaisi vallita.
Ei lunta. Vieläkään.
Nyt kun molemmat kärryt olivat jossain muualla, niin kotimatka töistä taittui jalkaisin. Sää oli sen verran masentava, että matkalle osunut Makuuni herätti himoja sopivasti vuokratakseni sieltä kauan hakemani leffan, eli 9. komppanian.
Kyseessähän on venäläisin voimin tehty leffa Afganistanin sodasta. Lähtökohdat ovat ihan tutut niin monesta muusta sotaleffasta. Joukko nuoria miehiä kokoontuu yhteen pakosta armeijan alaisuuteen ja lopulta sotaan. Alkumetreillä on jopa jo kliseenomainen parturikohtaus. Se kun tuntuu kuuluvan jokaiseen tämän lajityypin elokuvaan.
Leffa oli ihan mukiinmenevä paketti vähän tavanomaisesta poikkeavaa dialogia, mutta eniten se herätti ajattelemaan ylipäätään Afganistanin kaltaisten vanhojen valtioiden tilaa maailmanpolitiikassa. Sama tilanne on ihan kaikissa kokoonpanoissa. Oli se sitten maapallollinen valtioita tai koululuokallinen 15-vuotiaita. Jotkut ovat niitä isoja, rikkaita, vahvoja tai valikoituja kokoonpanoja kaikista edellämainituista - ja jotkut ovat niitä pieniä, päähänpotkittuja ja köyhiä.
Maailmanpoliisi, oli se sitten YK tai USA tai joku muu kiva kirjainkokoelma, on sitten se päällispuolisin hyvää tarkoittava opettaja. Se joka sekaantuu asioihin haluten tehdä oppilaiden elämästä parempaa, mutta onnistuu vain laajentamaan konfliktia tai syventämään eritasoisuutta.
Ehkä joskus vielä. Jossakin.
Pökötti lähti sitten talviunille päivää etukäteen. Soittelin parkkihallifirmaan, että “sopisko niinq millään et voisin tuoda sen kärryn jo nyt ku taivaalta sataa kaikkea muuta paitsi nisäkkäitä”. Sopi kuulemma ja kiitin samalla luojaani, että lämmin talviparkki löytyi nyt alle 200 metrin päästä. Täyttä ihanuutta.
Samassa bunkkerissa on nyt monta muutakin kärryä. Bongasin ainakin neljä vanhaa Chevroletia, kaksi Buickia, lukuisia Corvetteja ja Camaroita, pari avokuplaa, 90-luvun Mustangin, sekä lajitelman muita euro-avoautoja.
Nyt on yksi huoli taas vähemmän viiden kuukauden ajan. Pitää sitä silti välillä käydä moikkaamassa tässä talven mittaankin. Keväällä sitten taas se näkee päivänvaloa ja meikäläinen antaa tuulen tuivertaa tukassa pitkin moottoriteitä.
Ei voi muuta kuin odottaa. Sillävälin pitää sietää tuota ulkona riehuvaa talvea. Se on tullu ny.
Marinadi ylitti 200 tilaajan maagisen rajan. Onnea vaan. Milloinkohan itse siihen pääsen. Alle kolmekymmentä vielä puuttuisi. Ei kukaan haluais niinku tilata tätä?
Tuntuu vähän olevan ilmassa senkaltaista tarinaa, että vähän jokaisella on ollut pahoja aamuja tänä viikonloppuna. Tästä syystä, koska olen niin äärettömän empaattinen ja solidaarinen luonne (hah!), jaan kaikkien kanssa ne kolme pimeintä kokemusta, jota on elämässäni tapahtunut joku aamu, jota edeltävänä iltana on tullut läträttyä Kuningas Alkoholin kanssa.
1.) Saksa
Joskus vuonna 1-ja-2 olin Saksassa työmatkalla ja illalla tuli otettua pidemmän kaavan mukaan. Kaikki muistipalikat olivat kohdallaan aina hotellihuoneeseen pääsyyn asti, josta eteenpäin onkin muistissa ihan musta aukko - kunnes öistä amok-juoksua ennen säädetty herätyskello oli pärähtänyt soimaan. Eli alle kolme tuntia myöhemmin. Hotellihuoneessa oli aivan pimeää ja kunnes tajusin, että en ole tullut sokeaksi, hoipuin olohuoneeseen avaamaan raskaat pimennysverhot. Hapuiltuani niiden kohdalle, repäistyäni ne auki ja käännyttyäni kirkkaasta, pään läpi porautuvasta valotulvasta poispäin, näin hiljalleen palautuvalla näkökyvylläni näyn, joka herätti pääkopassa täysin viattoman kysymyksen: “kuka helvetti on oksentanut olohuoneen pöydälle?”. Myöhemmin tajusin, että sehän olen tietysti minä ja tähän vinkkinä oli myös se, että olin oksentanut myös makuuhuoneen lattialle.
2.) Story Neverheard
19-vuotiaana olimme muutaman kaverin kanssa mökillä, kun meno tuppasi menemään vähän rajuksi. Sattumalta naapurissa oli isompi porukka viettämässä samanlaista viikonloppua ja lopulta seurueet olivat lievästi sanottuna sekoittuneet toisiinsa ja kuka ikinä nyt sattuikin missäkin olemaan, myös lepäsi niillä sijoillaan. Itse heräsin leikkimökin patjattomalta hetekalta kahden muun ja avatun nakkipaketin kanssa.
3.) Asuntolaelämää
Samoihin aikoihin, kun tuo edellinen tapahtui, olin koulumme illanvietossa, jossa oli myös Karaoke. Tähän mennessä olin kehittänyt ihan normaalin suomalaisen miehen fobian yleistä esiintymistä kohtaan, eikä tarkoitus ollut lainkaan esiintyä.
Seuraavana aamuna kouluun päästyäni sain tosin vastaani paljon ihmetteleviä katseita ja vähän hymyileviäkin. Joku heitti jotain Juice Leskisen tuotannosta lainattuja säkeitäkin. Lopulta sain kuulla, että olin tullut soluasuntoomme kolmen jälkeen yöllä ja mekastanut eteisessä varttitunnin kenkiäni riisuen (joka tarinan mukaan kesti sen varttitunnin) ja laulaen samalla satunnaisen hikan rytmittämänä Juicen Viidettätoista yötä. Huonosti.
Ja muiden vahvistettujen tarinanlähteiden mukaan olin laulanut saman biisin myös koulun illanvietossa. Huonosti. Mutta ilman hikkaa.
(ja te perheen pienimmät, muistakaa tämä luettuanne, että alkoholi aiheuttaa juuri tämänkaltaisia ongelmia ja ne eivät ole yhtään hauskoja. Visukinttu-setä vahvasti suosittelee alkoholin käytön aloittamatta jättämistä - tahi lopettamista.)
Koska Hurinakin postasi tänään koirakuvia, niin miksipäs sitä huonommaksi jäämään. Koira ei tosin ole oma, mutta kamera on.
On se sitten söötti.
Tänään piti vuorossa olla matka Turkuun, mutta inhottavat yhteensattumat muuttivat harmikseni päivän suunnitelmia. Takaisku ei muuten olisi ollut niin kova, mutta kun olisin niin halunnut käydä vihdoin CCC:ssä. Sitä kun on kehuttu kovin paljon. Ja seurakin olisi ollut lupaavan laadukasta.
Sitävastoin olen nyt aamupäivän ajan nauttinut kauniista säästä ulkoilemalla oikein urakaksi asti ja kiertänyt kaikki Helsinginniemen rannat kameran kanssa ja voin sanoa, että siellä on ihan pirun kylmä. Vaikka pakkaa kaikki syksyyn varaamansa vaatteet päällekkäin, niin silti jotakin kohtaa aina palelee. Pitänee suosiolla siirtyä talvigarderoobiin.
Epäilen, että tämä päivä on vuoden viimeinen oikeasti kaunis ja ulkoilukelpoinen päivä. Säätiedotus lupaa huomisesta lähtien vettä ja kaikkea eloperäistä taivaalta putoavaksi ja lämpötilatkin alkavat vauhdilla laskea. Pessimistisempi julistaisi, että syksy alkaa olla historiaa ja on talven vuoro. Saattanee sekin pitää paikkaansa, joka on tietysti realiteetti ennemmin tai myöhemmin. Yhtään vähempää se ei silti vituta, kun olen itse kevätihmisiä. Syksykin menettelee, ainakin tällaisina päivinä. Talven pakkaset ovat taasen helvetistä, vieläpä syvemmältä kuin kesän hellepäivät.
Ikinä ei ole mikään hyvin.
Nyt olisi kova tarkoitus lähteä vielä ulos joksikin aikaa. Jos saisi jotain seuraa matkaan, niin olisi joku jota osoitella kameralla ja leikkiä ammattikuvaajaa. Tai sitten vain lounaalle.
Ihminen oppii monella eri tavalla asioita, mutta kaikkein katkerimmin oman kantapään kautta asioita. Kuten vain, näin akateemisen esimerkin kautta, itse tyhjennän tuopin neljässä sekunnissa, mutta mikä on todennäköisyys sille, että samasta pöydästä löytyy kolme muuta ihmistä, jotka tyhjentävät sen kolmessa? Ilmeisen suuri, jos pyörii peliteollisuuden parissa työskentelevien ihmisten kanssa. Those fuckers.
Ikinä en enää lähde ottamaan minkäänlaisia riskejä heidän kanssaan.
Nyt jossain pyörii minusta epäilyttäviä kuvia ja nännini ovat kipeät. Ainoa lohdutus asiassa on, että eräiden nisäkkäiden aivolohkot ovat myös kipeitä aamulla. Ja toivottavasti koko päivän.
Hävettää. Ja ihan aiheesta.
Nyt sitten vähän uteliaille taustatietoa siitä, mitä eilen tapahtui ja mihin eilinen merkintä viittasi. Eli firmamme kuvauksissa tuli paikalle mallitoimiston listoilla oleva tyttö, sellainen parikymppinen tyttö. Mukana seurasi lähes viisikymppinen mies, pukeutuneena pukuun ja kantaen salkkua. Esitteli itsensä ihan ok ja muutenkin tuntui ihan asialliselta, vaikkakin innokkaalta. Tyttö mukana ei vaikuttanut kovin innokkaalta miehen mukanaolosta, mutta en siihen kiinnittänyt sen kummemmin huomiota. Usein kun toimistoista esiliina laitetaan mallien mukaan, varsinkin jos on tuntemattomasta yrityksestä kyse.
Kuvausten alkuvaiheessa tyttö vaikutti silminnähden hermostuneelta esiliinan paikallaolosta. Erehdyin luulemaan asennetta lähinnä sellaiseksi teini-iän “kyllä mä pärjäisin itsekin” -asenteeksi ja kun miehen odottelu kuvaustilan ulkopuolellakin oli ihan rauhallista lehdenlukua, en sen kummemmin kiinnittänyt siihen huomiota. Kuvausten päästyä alkuun, alkoi mallikin rentoutua ja lopputulokset olivat melkoisen hyviä - odotettua parempia, sanoisinkos.
Kuvausten loppuvaiheessa alkoikin sitten kuohua. Siinä lopussa oli tarkoitus ottaa vielä kasvokuvia mallista perus-portfoliota varten, mutta “esiliina” sitten ryntäsi studion puolelle tytön takkia käsissään roikottaen ja käytännössä heitti sen tytölle sanoen vihaisesti, että “nyt pitäisi jo mennä”. Sanoin sitten, että tässä nyt otetaan muutama kuva. Pääsette ihan kohta lähtemään, jolloin kaveri painui takaisin toiselle puolelle odottamaan tuhahdellen. Kun kuvat saatiin otettua ja malli vaihtoi vaatteet, niin kaveri olikin kehittänyt siinä ajassa jo ihan toisen asenteen - vielä kiukkuisemman. Vaati mallilta muiden nähden allekirjoituksen matkalaskuun (jonka loppusumman kätevästi pimitti taittaen paperin), soitti puhelun mutisten toiseen päähän jotain ja käytännössä raahasi itseään 20 cm lyhyemmän ja 30 kiloa kevyemmän tytön ulos käsipuolesta sanoen, että “esimiehellä” on hänelle puhelimessa asiaa. Kaikki paikallaolevat olivat vähän puulla päähän lyötyjä, että mitäs nyt tapahtui?
Minuuttia myöhemmin tyttö tuli takaisin sisään, itku kurkussa. Tämä “mallitoimiston” isipappa oli heti ulos päästyään huutanut puhelimeen ilmeisesti toimiston johtajalle, kuinka tyttö oli muka yrittänyt iskeä kuvaajaamme ja kuinka “he eivät ylläpidä huorapalvelua”. Kävimme siinä sitten toimituspäällikön kanssa ulkona lähes samantien vähän keskustelemassa miehen kanssa, mutta oli jo ehtinyt häipyä.
Takaisin sisällä tyttö soitti “toimiston” johtaja-naiselle. Ilmeisesti juttu oli yrityksen “myyntipäällikön” tarinan mukaan, koska kun tyttö sanoi puhelimessa johtajalle, että “nyt se hullu alkoi syyttämään mua siitä, että yritin iskeä kuvaajan”, niin johtaja kysyi “yrititkö sä sitten?” ja saatuaan kieltävän vastauksen, oli kiinnostuneempi siitä, että saako toimisto illalla otetun kuvamateriaalin käyttöönsä, kuin siitä, että miten tyttö pääsee kotiinsa tai mitä oikeasti oli tapahtunut.
Anteeksi, mutta missä vaiheessa tässä jollakulla on kadonnut realiteetit? Luulin aina, että tällaiset stereotypiat ihmisiä hyväkseen käyttävistä huijaritoimistoista ovat urbaanilegenda, mutta yhtäkkiä sellainen tapaus sitten heitettiin syliin. Jälkikäteen, kun tytön kanssa juteltiin porukalla, niin ilmeni, että tytön mukaan samainen mallipappa oli jo pitkään ehdotellut vaikka mitä, ei niin “painokelpoista” tavaraa (ja tässä blogissa rima painokelpoiselle on aika matalalla).
Siinä, kun varttitunnin verran oli kaikesta kuullut, niin oli hyväkin, että kaveri lähti pois. Alkoi olla ilmapiiri nimittäin sitä luokkaa, että rusina-reijo olisi löytänyt päänsä lihamyllystä. Tiedän, että edellisessä lauseessa olisi pitänyt kirjoittaa tuo pilkkanimi kieliopin mukaan isolla, mutta se olisi voinut antaa virhekäsityksen lukijalle siitä, että jollain anaalitasolla voisin kunnioittaa kyseistä ektoplasman alhaisinta muotoa.
Sinänsä, enhän minä tiedä, mitä on tapahtunut aiemmin. Tiedän vain sen, että pelkästään sen perusteella, mitä itse paikalla näin varsinkin viimeisen kymmenen sekunnin aikana, kaveri tarvitsisi todella ammattiapua. Jos murto-osakin tarinasta, joka on siis oman käsitykseni mukaan täysin uskottava, pitää paikkaansa, ansaitsisi kyseinen kermaperse kastraation ruokalusikalla. Jos näin pääsee kaikkien maailman jumalten armosta tapahtumaan, lupaan itse olla “teroittamassa” kyseistä lusikkaa vasten katukivetystä ennen operaatiota.
Nyt menee paatokseksi ja tottapuhuen täällä ruudun takana alkaa veri kiehua, kun pelkästään ajattelenkin tapausta - joka nyt on kuitenkin jo yli vuorokauden vanha. Perkele, että kiehuttaakin. Harvoin suutun, mutta nämä mulkerot saavat verenpaineen nousuun kuin kuuraketin. Tavallaan se raivostuttaa, että antaa näiden oman elämänsä ritareiden (ja muiden elämien paskiaisten) vaikuttaa toiminnallaan näin vahvasti omaan ajattelumaailmaansa, mutta tavallaan se lohduttaa, että ne ajatelmat pyörivät lähinnä maksimaalisen tuskan aiheuttamisessa ja kuolemanrangaistuksen palauttamisesta lakitekstiin.
V***u, v***u, v***u.
Anteeksi vain, te naiset, jotka joskus törmäätte kertomiini kuvatuksiin. Olen oikeasti, sydämeni pohjasta pahoillani, että maailmalla on tarjota sellaisia yksilöitä, jotka on pakko kategorioida kanssani samaan luokkaan “urospuoliset”.
Häpeän sitä itsekin.
En kerro (vielä) koko tarinaa, koska olen liian väsynyt kirjoittaakseni järkevää tekstiä yhtään tämän pidempää, mutta sanonpahan vain, että jeesusperkelesentään - maailmassa on ihan järkyttäviä valopääidiootteja. Vittu että sylettää. Tekisi mieli puristaa erään yksilön pää ruuvipenkissä tuhannen €&”(!!##” “#&%#&%%#”!!!!