Visukinttu 3.0

Oopan kanssa tuli tänään vietettyä päivä raveissa. Ei niissä, missä tanssitaan pimeässä amfetamiinin voimin, vaan ihan sellaisissa perinteikkäimmissä, missä ennenvanhaan kuoltiin useammin teräaseisiin kuin yliannostuksiin.
Hevosvoimiahan paikassa riitti ja kun allerginen niille olen, antoi aamupalaksi nautitut antihistamiinit mahdollisuuden jopa nauttia niiden nisäkkäiden juoksemisesta ympäri rataa.
Koska olin elämäni ensimmäistä (ja kenties viimeistä?) kertaa raveissa, niin tottakai asiaan kuului myös vedonlyönti. Ei missään Las Vegasmaisessa mittakaavassa, mutta pari kymppiä siihenkin piti polttaa. Kaksareita aina neljä kerrallaan. Niille, jotka eivät tiedä, niin kaksarit tarkoittavat sitä, että n. 12 juoksevasta hevosesta valitaan (=arvataan) kaksi, jotka tulevat maaliin ensimmäisenä. Järjestyksellä ei ole väliä. Jos arvaat oikean parin, niin voitat jonkinlaisen summan, jota ei ilmoiteta etukäteen.
Eli ei muuta kuin lippu vetämään. Taisi ensimmäinen voitto tulla abouttiarallaa 2,25 voittokertoimella. Voitonriemu vaihtui vähän typertyneeksi turparullaksi, kun tajusin, että tuon voiton haarukointiin meni neljä kertaa se rahamäärä, minkä tulin voittaneeksi. Ja jotta typeryys toistuisi, tein sen vielä uudelleen. Paitsi ilman voittoa, joka tekee muutenkin typerästä teosta vieläkin typerämmän. Tosin niiden meetwurstien katselunautinto nousi potenssiin kymmenen kun oli rahaa jonkun puolesta liossa.
On se taitolaji. Ei tuollaista millään arvaamalla viitsi pelailla. Kertoimetkin on niin naurettavan pieniä, ettei tosikaan. Käytännössä kannattaa vain valita yksi ja puristella sitten radanvierellä muniaan, että ne kaikki muut radalla olevat käryävät dopingista, pudottavat kengän - tai luoja paratkoon - erehtyvät laukkaamaan, joka ei missään, missään nimessä kuulu hevosen tehtäviin.

Tajusin juuri, että viimeisin pullo shampoota on kestänyt lähes neljä vuotta. Ja sitä on vielä jäljellä.
Pitäisiköhän katsoa, onko siinä viimeinen myyntipäivä?

Tsiisus-tun-kristus, että osaa olla humalainen olo. Eikä kukaan edes tiennyt, että mulla oli tänään (=eilen) synttärit. Äh. Osaa olla paha olo. Ja vähän heikko tai heikohtava. Huomenna on vielä heikompi. Mutta töihin on pakko mennä.
No joo. Ehkä arvioin tilanteen uudestaan huomenna kello 08.00.
Pervilä: niin se Diili on parasta sitten löytyä jostain. Muut: Jos Pervilä ei löydä, niin eilisillan jaksoa etsitään kuumeisesti.

Jaa että tällainenkin on tullut. Aika päheetä.

Jostain lapsuusajoilta on muistona äiteen valmistelemat aamupalat. Yleensä ne olivat jonkinlaista perusmuroa. Riisimurot kai oli sitä yleisintä hiilihydraattien lähdettä ja hyvänä kakkosena tuli Weetabixit. Jos oikein hyvin oli asiat, niin saatiin oikein sokerihuurrettuja muroja.
Näistä huolimatta yksi aamiaismurosuositus on jäänyt takaraivoon koputtelemaan yli 20 vuoden ajaksi. Sellaiset tyynymäiset kauramurot, joihin aina tuli laitettua mansikoita ja sokeria.
Tänään tsekkailin Alepan käytäviä kävellessäni myös murohyllyn ja törmäsin kaupassa Elovena kauramuroihin, niin niitä oli täysin pakko ostaa ja heti. Ei sillä, että niitä olisi tässä välissä mitenkään erityisesti kaivannut, mutta sen paketin näkeminen nosti ne vanhat makumuistot esiin. Jos tämä innostus niiden maistelemiseen jatkuu jatkossakin, niin pitänee siirtää ne “pakko saada” -ostoslistalleni. Ongelma vain on, että murojen kanssa aina pitäisi olla maitoakin. Ja yksi niistä monista asioista, joita minulla on kaapissani useammin kuin tölkillinen tuoretta maitoa - on tölkillinen vanhentunutta maitoa.

On se sitten ollut kiirettä viime aikoina taas oikein urakalla. Kolmisen viikkoa on kadonnut kuin tuhka tuuleen - muutamia yksittäisiä päiviä lukuunottamatta. Nytkin olisi vaihtoehtona tuhlata aikaa lähtemällä ruoka- tai sohvakauppaan, tahi matkustaa apteekkiin hakemaan jotain, joka parantaisi kurkkua vähän puhuttavampaan kuntoon.
Teen kai kaikki kolme vaihtoehtoa.
Ja illalla sitten baariin. Ehkä. Tuletteko mukaan?

Ostin sitten uuden telkkarin kun vanha kannettiin alas ostajan pikkufiestan takapenkille. Uuden pitäis olla parasta mahdollista laatua ja omata “kehittyneet liitännät”.
Ja kyllähän se omasikin. Heti kun laittoi pistokkeen seinään, niin kävi vain napsahdus, kun eteisessä paloi sähkötaulussa sulakkeet. Aika kehittynyttä.
Kun kerran sulakkeenvaihto on varsin ripeä operaatio (jota Sony itse ei tehnyt kehittyneisyydestään huolimatta), niin kokeiluhan piti toistaa. Kaikki muut sähkölaitteet pois seinistä ja pelkkä telkkari samalla jatkojohdolla seinään. *Naps* Sitten eri pistokkeessa. *Naps* Sitten ilman jatkojohtoa. *Naps* Sitten vielä kokonaan eri pistorasiaan toisella puolella huonetta.
*Naps*
Huomenna soitan aamusta liikkeeseen, jos toisivat yhtä laadukkaan ja kehittyneen Sonyn, sekä paketin uusia sulakkeita.
Jos näette parvekkeellani jonkun vuoleskelemassa päreitä puukon kanssa, niin en ole polttanut niitä lopullisesti. Se tarkoittaa vaan, että nettiyhteytenikin on katkennut (olisi tuurilleni tyypillistä) ja olisin palannut takaisin 1800-luvulle. Iltapuhteiden tekeminen on aina ollut vähän aliarvostettua sähkön keksimisen jälkeen.
Mutta arvatkaa vaan, ahdistaako?
Ei. Vituttaa.

Joku viikko sitten laitoin vanhan televisioni vihdoin myyntiin. Tarkoitus kun on “sijoittaa” rahaa uuteen televisioon. Sellaiseen littanaan, kevyempään ja muutenkin vähemmän tilaavievään. Ja tietenkin isompiruutuiseen.
Mutta nyt sitten tuli dilemma. Ostajaehdokas tarjosi televisiosta 300e ja vaikka se on aika paljon rahaa, niin se on aika vähän tuollaisesta viimeisintä (ja viimeistä) teknologiaa edustavasta kuvaputkitelevisiosta. Tämä epäsuhta vähän harmittaa, jos annan täysin kunnossa olevan telkkarin kadota kämpästäni sillä hintaa. Sen vuoksi pitääkin nyt käyttää viimeinen ohjenkorsi ja kilauttaa siitä plokiin pienoinen myynti-ilmoitus.
Eli annetaan rahaa vastaan hyvään kotiin täydellisen hyvä, loistava ja upea Panasonic Quintrix 100MHz laajakuvatelevisio (TX-32M22D). Mukana tulee kaukosäädin, jossa tuoreet patterit. Täysin toimintakuntoinen 3 vuotta vanha televisio, virheetön, pölyt pyyhitty päältä joka toinen viikko ja siitä ei ole koskaan katsottu pornoa, eikä uutisia.
Kaikki tarjoukset, jotka ylittävät 300 euroa ja jossa ostajat tulevat hakemaan sen heti pois, huomioidaan.
Osta! Nyt! Heti! (subliminaalisia viestejä)

Järjestellessäni edelleen muutosmylläkän kourisssa olevan asuntoni vaatekasoja huoneesta toiseen, kuulin aukiolevasta televisiosta Okna -talkshown mainoksen. Sen lopussa tuli sitten sponsori, Rakennusliitto.
Hetken mietin, että mistä hemmetistä tuollainen liitto on tuollaisen ohjelman löytänyt sponsoroitavaksi. Eikö parempaa olisi löytynyt? Mutta sitten ymmärsin, että suuri osa siirtolaisista ja siirtotyöläisistä itärajan takaahan ovat juuri rakennusalalla. Tai siis tekevät jos jonkinlaista viraabeliduunia raksoilla - ja siinä sivussa (kenties?) ovat varsin aktiivisia myös harmaan talouden puolella.
Se, että mitä Liitto ajattelee saavuttavansa tällä mainonnalla, on vähän epäselvää allekirjoittaneelle, mutta yhtäkaikki, varsin mielenkiintoinen ratkaisu.

Tsiisus friggin´kraist! Että osaa isoa miestä heikottaa. On vähän vaikea mennä sanomaan, mihin tämäkin ilta sitten perinteisessä baarivisassa päättyi. Jokatapauksessa jalat melkein lähti alta, eikä syynä ollut baarin miestenvessan lattian pinta.
Ilmassa on varmaan jotain. Jos ei muuta, niin lämpöä ja kosteutta.
Muuten onkin kiirettä. Tai sitten vain Writers block.