Visukinttu 3.0

Näin sanoi rakas naapurini Marinadi noin kello kaksi yöllä puhelimessa, kun kieltäydyin kunniasta lähteä hänen kämpälleen tuntemattomien ihmisen seuraan jatkoille.
Ja ei, Marinadi ei ollut koko iltana seurassani, vaan jatkotarjous tuli ns. puun takaa, kun olin jo lopettelemassa iltaa Kallion iki-ihanassa Iltakoulussa, joka myös ampumavälikohtauksistaan tunnetaan. Kun vielä huomioidaan, että olin Oopan ja Oopan sydämenvalitun (jo kaksi viikkoa takana, juhlikaa!) seurassa lähes koko illan - ja huomisaamulla pitäisi klo 10 olla jo töissä, niin voimme hyvissä mielin herättää kysymyksen, että oliko päätökseni olla liittymättä Marinadin jatkoille Oopan kanssa a) hyvästä tai b) pahasta.
Niin ja Cistakin tuli nähtyä illan aikana. Olen selkeästi liian tunnistettava kaljuni kanssa. Ensi kerralla pukeudun peruukkiin.

Jos joku haluaa ostaa 9 hehtaarin tontin Leviltä (se on se hiihtokeskus tuhat kilsaa pohjoiseen), niin pankaas laittaen ilmoittaen. Lähtis halvalla.
Tai siis kaikkihan on suhteellista. Homma on kuitenkin neuvottelukysymys.

Tänään herätettiin aika hyvä kysymys, joka sai minut miettimään sitä, miksi ylipäätään olen äärettömän utelias. Kyseessä oli erään anonyymina kirjoittavan bloggaajan henkilöllisyys, koska olen varma, että tunnemme samoja ihmisiä. Uteliaisuuteni ei vain anna tällaisissa tapauksissa rauhaa. Kun tiedän jokun bloggaajan asuvan vaikkapa lähelläni, kerään tietoa automaattisesti kaikkialta, jopa rivien välistä, tietääkseni, missä hän tarkemmin asuu. Teenkö tiedolla jotakin? En todellakaan, mutta kunhan vain haluan tietää.
Erään anonyymibloggaajan identiteetin olen kerran selvittänyt ihan sattumalta saadun vinkin perusteella. Useimmat ovat kuitenkin jääneet rauhaan nuuskimiseltani, vaikka muutaman bloggaajan haluaisinkin tavata. Lähinnä siksi, että tajuaisin, miksi he kirjoittavat siten kuin tekevät. Oppisin senkin verran ihmisluonteesta. Ja tietenkin tyydyttäisin uteliaisuuteni.
Uteliaisuuteni esiintyy monissa muissakin paikoissa. Olen liian tiedonhaluinen asioissa, joissa ei pitäisi. Haluaisin tietää, missä kaikki muut ovat, vaikka se ei edes kuuluisi minulle. Olisi täydellistä, jos pystyisin kontrolloimaan koko ympäröivää maailmaani.
Olen tavallaan myös kontrollifriikki. Erityisesti työssä haluan tietää tarkalleen, missä mikäkin projekti etenee. Toisaalta sen ymmärtää, kun kuitenkin olen lopulta kaikesta vastuussa, mutta silti tuntuu, etten osaa luottaa ihmisiin ja luontainen uteliaisuuteni sekoittuu tarpeeseen pitää kaikki langat käsissä, on päänsärky-stressipommi valmis räjäytettäväksi.
Hauskinta tuossa kontrollitarpeessa on, että olen oikeastaan analysoinut sen johtuvan siitä, etten pohjimmiltani luota ihmisiin. Kyllä minulla sellainen naiivi perusluotto on, että kaikissa on hyviä puolia tai muuta sellaista Disney-paskaa, mutta minä en vain työasioissa osaa luottaa siihen, että joku muu pystyisi hoitaa asian kuin minä.
Onnekseni olen tiedostanut tuon jo pitkään ja pyrkinyt aktiivisesti pääsemään siitä eroon. “Delegoi, unohda ja keskity hetkeksi muualle” - on ollut varsin hyvä ohjenuora. Siinä tietysti auttaa, että työporukassa alkaa oikeasti olla niin pitkään tuntemia ihmisiä, että osaan jo luottaa siihen, että he osaavat asiansa.
Kyllä minä silti uteliaana (ja huolestuneena) välillä tarkistelen, että hoitavatko hekin tehtävänsä.

Eilen illalla venyttelin nukkumaanmenoa vahingossa tavallista myöhemmäksi ja kun vihdoin sänkyyn vääntäydyin, tipahdin unimaailmaan samantien kun pää koski tyynyyn.
Heräsin klo 8.56, katsahdin kännykän kelloa ja mietin, mitä tänään pitikään tehdä. Muistin puhuneeni Marinadin kanssa aamiaiselle lähdöstä, mutta ajattelin nukkuvani vielä vähän pidempään, jotta saisin univelat kuitattua. Klo 8.58 heräsin tekstiviestiin, jossa M.nadi ehdotti aamaispaikaksi TinTinTangoa tuntia myöhemmin.
Ja näin jälkikäteen asiaa tarkasteltuna, oli se hyvä juttu, että jaksoin vääntäytyä liikenteeseen. Nyt jo tuntuu siltä, että tänäänkin olisi saanut jotain järkevää aikaiseksi.

Eiliseen City-lehden haastattelua käsittelevään merkintään viitaten, jatketaan samoilla linjoilla. Kukaan tuttavistani ei ole vielä lähettänyt tekstiviestiä tai muutenkaan ihmetellyt, että minua on lainattu uusimmassa Cityssä.
Ja tätäkö se julkisuus sitten on? Fifteen minutes of lame?

Perjantai-aamu tuli pitkästä aikaa vietettyä radalla ihan suhteellisen mukavassa seurassa, sekä työympyröiden “pakottamana”. Samalla tuli rentouduttua edes vähäsen, opittua uutta ja purettua aggressioita.
Vähän edelleen edelliseen kirjoitukseeni viitaten, ihmettelen joskus, miten aseet ovat niin luonnollinen osa elämääni. Niille, jotka eivät vanhoja naputteluitani eivät muista, tai eivät jaksa/halua lukea, niin olen elänyt koko elämäni niiden parissa. Ihan pienestä pitäen ja minulle ase on ihan samanlainen esine kuin esimerkiksi vasara tai leivänpaahdin. Leivänpaahdin tosin toimii sähköllä, joka tekee siitä minulle jopa pelottavamman, kuin mitä ampuma-ase on. Ymmärrätte kuitenkin varmaan, mitä tarkoitan. Aseet ovat minulle arkipäivisiä työkaluja, joiden olemassaoloa ei tarvitse selitellä itselleen, koska niitä on aina ollut ja tulee olemaan.
Eräs seikka, johon olen toistuvasti törmännyt, on ihmisten ennakkoluulot. Kun kerron, mitä teen elääkseni - tai pelkästään edelläkirjoitetun tekstin perusteella - he asettavat minut johonkin muottiin. Heidän mielestään minä automaattisesti vihaan pasifisteja ja sivareita, olen sotahullu, joka hakee vain tekosyytä väkivaltaan tai joka ajattelee toisten ihmisten tappamista mahdollisuutena.
Minä en vihaa pasifisteja tai sivareita vaikken olekaan sellainen. En vihaa myöskään sotaa, koska en ole sellaista joutunut kokemaan, mutta en erityisesti haluaisikaan. Ajattelen joskus, mitä tekisin, jos joutuisin suuren kriisin keskelle ja sitä, jos joutuisin tappamaan toisen ihmisen ideologian tai henkeni eteen. Olen herättänyt myös työpiireissäni jonkin verran keskustelua sillä, että tuen Amnestyn kampanjaa sotilasaseiden vientiä vastaan avoimesti.
Its just life.
(lisäys klo 14.38: on ne aseet vähän vaarallisiakin, eikä veri ole näissä hommissa vieras juttu. Sain äsken syvän haavan erään huonosti viimeistellyn kiväärinosan osuessa kämmeneen.)

Olen miettinyt töiden vuoksi paljon väkivallan oikeutusta viimeisen viikon ajan. Missä vaiheessa yksilön käyttämä kuoleman tai pysyvän ruumiinvamman aiheuttava voima lasketaan oikeutetuksi ja missä vaiheessa siitä tulee rikos?
Joissakin tapauksissa en ole pystynyt oikein käsittämään oikeuslaitoksen käsityksiä aiheesta, vaikka ne ovat kyllä hyvin perusteltuja. Jonkinlainen oikeudentaju niistä vain puuttuu.
Itsensä puolustaminen väkivallalla on tottakai aina ikävää. Silloin jotain on jo mennyt vikaan, oli tapahtumaketju mikä tahansa. Ihmisellä on kuitenkin mielestäni aina oikeus puolustaa itsensä tai läheistensä koskemattomuutta ja sillä käytetäänkö uhan poistamiseen kirvestä, pesäpallomailaa, haulikkoa, pakastehernepussia tai vaikka sinkoa, ei ole merkitystä.

Siiri Nordin uusimmassa City-lehdessä.

Pojat eivät valita, heillä ei ole tapana analysoida asioita.

Tiesin, että mussa on jotain vikaa. Valitan aina (joskus jopa ääneen) ja analysoin kaiken. Jopa ravintolan pöytäliinojen värin.

Vaikka televisio suoltaa uutisia menneistä Tshernobyleistä ja Konginkankaista, tajusin juuri sen, että olen oikeastaan aika onnellinen. Mitään suurempia muutoksia elämässä ei ole tapahtunut, mutta tuntuu vaan, että kaikki mitä teen, onnistuu.
Yli viikkoon en ole ehtinyt oikein pysähtymään ja ajattelemaan tämänhetkistä elämäntilannettani ja siitä syystä oli varsin mukavaa huomata, että voin viettää tämän illan kotona. Rauhassa. Rojahtaa tähän sohvalle selälleni, lukea päivän lehdet ja surffata nettiä läpi lueskellen blogeja. Kun ympärillä on vielä eilen siivottu asunto, eikä mitään muitakaan velvollisuuksia ole, niin tätä parempaa ei voi olla.
Tällaiset hetket ovat mahtavia. Kello on yli seitsemän ja ikkunasta tulee valtavasti valoa. Se on varmastikin osasyyllinen tähän hymyyn. Toisaalla pitäisi kai kummitella sekin, että Täydellinen Parisuhde puuttuu edelleenkin. Alkuvuoden säädöt ovat oikeastaan ollutta ja mennyttä - viimeisinkin on jo karannut ajatuksista pois. Ajattelin olevani kuitenkin niin onnellinen yksinkin, että mihinkäs tässä vakinaista tarvitsisi.
Nämä ovat juuri näitä hetkiä, jolloin joku tuleva exä ilmestyy puuntakaa ja kääntää maailman ylösalaisin.