…ja samantien naapurin kanssa baariin.
Kyllä elämä Kalliossa on sitten hienoa. Pitää vain varoa vähän, ettei tule tehtyä ns. “Mick Jaggereita“. Tilannehan oli täsmälleen samanlainen silloin kauan sitten. Joulunvietosta paluu takaisin kotiin ja samantien baariin. Toisaalta taidan olla sen verran vanhempi (viisaampi?) ja “yhdelle lähteminen” voi tosiaan tarkoittaa sitä, mitä sanotaankin.
No niin. Nyt on sitten joulu vietetty. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, sillä tämä reaaliruumiini leijailee vielä täällä jossakin lahden takana, mutta palaudun takaisin Kallion tienoille noin 24 tunnin sisällä. Silläaikaa yritän saada kicksejä tämän 1990-luvun alkupuolen mieliintuovan modeemiyhteyden (nopeus noin 19.200bps) käytöstä. Retroilu on ihan kivaa, mutta please MTV - pimp this connection?
Kaiken lisäksi myös puhelimeni on ollut mykkänä koko viikon. Eihän se kiltti DNA:n setä tajunnut kertoa, että kun liittymänvaihdossa vaihdetaan SIM-kortti, niin se kannattaa tehdä jo Suomen puolella jos vain mahdollista (ts. jotta puhelin toimisi). Eikä se tietenkään tullut omaankaan kaaliin mieleen.
Ylihuomenna pääsee taas töihin. Jippii.
Tottapuhuen vituttaa taas kuin pientä eläintä, enkä edes tiedä, miksi.
Pitäisi kai pitää jonkinlaista taukoa elämänsä esittelystä. En minä tiedä, mitä tälläkään on merkitystä. Tuntuu, kun ei olisi mitään sanottavaa.
Jotkut kuvat ne tuo miehelle kuin miehelle vibaa punttiin.
Ei sille vaan voi mitään.
Vähän aikaa sitten heräsi taas ajatus siitä, että ei ole ehtinyt edes bloggaamaan. Tähän istuttuani aloin sitten miettimään syitä:
- työt
- ylimääräiset työt
- seksintäyteinen viikonloppu
- akuutin nestehukan aiheuttama heikko olo
Nyt sitten tajusin, ettei niitä syitä niin montaa ollutkaan.
….lataamani Firefox 1.5 päivitys teki selaimesta varsin epäluotettavan. Kyllähän se itse selain aukeaa ja pysyy auki, mutta aika suuri osa nettisivuista on melkoista huttua - jos aukeavat ollenkaan. Yläpalkin linkit eivät toimi ja niin edelleen.
Kyllähän sitä tietää, että lahjahevosen suuhun ei saisi katsoa, mutta vähän ahdistaa. Pitäisikö sitä alkaa käyttämään Operaa?
Koko aikuiselämäni jatkunut naistenymmärtämisprojekti sai tänään kohdata erään merkkipaalunsa, kun raahauduin elämäni ensimmäistä kertaa kasvohoitoon. Toinen, syy siihen on se, että kärsin (ihan suunnattomasti ja infernaalisten tuskien kera) kuivasta ihosta.
Ensivaikutelmat paikasta olivat kerrassaan kammottavat. Kun ovesta astui sisään, oli joka paikassa aivan liian naisellista. Siinä vähän äijämmällä miehellä lurahtaa löysät pöksyyn, kun tajuaa oikeasti tulevan sellaiseen paikkaan syyn vuoksi.
Suunnilleen himalajankokoisin ennakkoluuloin astuin rohkeasti peremmälle, ilmoitin varanneeni ajan ja omaavani myös kohtuullisen määrän ennakkoluuloja, joita pitäisi parantaa. Täti ohjasi siitä sitten takahuoneeseen riisuuntumaan, joka oli aika yllätys. Kasvojahan siinä vaan hoidettiin, eikä koko yläkroppaa. Jatkoa seurasi sitten muutamalla eri tökötillä, ultraäänilaitteella ja hieronnalla, enkä oikeasti laittanut yhtään pahakseni sitä, että sen tunnin ajan puhelin oli kiinni ja sai rauhassa makoilla harvinaisen hyväntuntuisessa tuolissa lämpimän peiton alla. Keskellä päivää vieläpä.
Ylipäätään itse prosessista jäi käteen siis erittäin miellyttävä olo. Mikäpä siinä, kun todella pääsi rentoutumaan hetkeksi. Suosittelen nyt ainakin kokeilemaan. Mikään ihmeparantuminen naamavärkille tuo nyt ei tietenkään ollut, mutta pitänee raportoida parin kuukauden päästä uudelleen, että auttoiko homma jotakin.
Toisaalta koko käynnissä oli yksi sellainen asia, joka tuntuu täysin järjettömältä. Nimittäin hinta. Tottahan toki ammatti-ihmiselle pitää aina palkka maksaa ja muutenkin tuo itse kasvohoito tuntui jopa edulliselta 85 euron hintaisena tunnista, mutta ne jälkikulut…
Heti kun alkupuheissa päästiin siihen asti, että naamavärkissä työtä riittää ja että pitäisi nyt jotain muutakin tehdä kuin käydä kerran kuussa naamaa näyttämässä, niin ilmoitin heti, että kovin monimutkaisia ohjeita ei tälle päälle kannata työntää. Että jos aineita on enemmän kuin kaksi, niin pyrin tehokkaasti unohtamaan niiden käytön viimeistään ensi viikolla.
Niinpä loppujenlopuksi poistuinkin paikalta kahden putelin kanssa. Toisessa puhdistusaine, toisessa joku kosteuttava voide. Hintaa yhteensä 93 euroa.
Siis hetkinen? Yhdeksänkymmentäkolme euroa.
Juu. Ysi ja kolmonen. Euroina. Yli viisi sataa mummonmarkkaa.
En juurikaan hätkähtänyt paikanpäällä, koska olin jo alunperin varautunut mittavaankin menoerään ja siihen, että hemmoittelen nyt itseäni, maksoi mitä maksoi. Jälkikäteen tuli vain mieleen, että tämä jos joku selvitti minulle, että minkä helvetin vuoksi naiset tuntuvat olevan aina persaukisia. Tai, no, ainakin ei-uranaiset. Naisillahan menee aina kaikki raha erilaisiin hoitoaineisiin ja kosmetiikkaan. Pelkästään, jos näitä kahta purkkiani käytettäisiin vertailukohteena tyypillisen naisen wc-kaapin sisältöön, niin sieltä löytyisi taatusti pienen afrikkalaisen valtion sosiaalibudjetin verran pätäkkää.
On tää elämä joskus jännää. Olenkohan mäkin nyt metrosekxuaali?
Siinä, missä 1980-luvulla syntyneet ovat kasvaneet tietokoneiden ja muiden nykyaikaan kuuluneiden asioiden keskellä, on meikäläisellä lapsuusiästä jäänyt vahvempi side niitä edeltävään aikaan. Edeltävällä vuosikymmenellä kun ei ollut kotitietokoneita, playstationeita, edes VHS-videoita. Silloin, kun elokuvatkin oli elokuvia.
Yksi näistä lapsuusiän muistoista tuli tänään televisiosta. Risto Jarvan ohjaama Mies joka ei osannut sanoa ei.
Muistan nähneeni leffan joskus skidinä perheemme ainoasta (mustavalkoisesta) televisiosta. Ei se ensimmäisiä näkemiäni elokuvia ollut, mutta vaikutti sen verran, että siitä jäi muistikuvia nykypäiväänkin. Voimakkaampi muistikuva kuitenkin tuli saman miehen leffasta Loma, jossa Antti Litja nousee uimasta hiihtopiposta tehdyissä uimahousuissa.
Tuon Puu-Vallilassa kuvatun elokuvan näkeminen toi vaan nostalgisia muistoja mieleen. Se oli joskus sitä aikaa, kun autoja oli perheissä vain korkeintaan yksi ja räikeät paitakuosit aiheuttivat epilepsiakohtauksia. Suurin leffan ajankohtainen viestihän oli 1970-luvun muutokset, joissa lähiöt nousivat kaupunkeihin. Siitä ei omakohtaista kokemusta ole ollut, mutta elin oman lapsuuteni elokuvan esittämien ääripäiden välimuodossa - pakkautuneessa, mutta suhteellisen tuttavallisessa yhteisössä.
Ylipäätään leffasta tuli mieleen, että olisipa taas kesä. Pääsisi kävelemään auringonpaisteessa pitkin katuja ja nauttimaan kaupunkikesästä.
Se on hienoa, kun jälkikäteen saa tiliä tarkistellessa huomata, että missä kaikissa paikoissa sitä onkaan käynyt “yhdellä” edellisenä viikonloppuna - ja kuinka ne “yhdet” ovatkin olleet neljät tai viidet.
On tämä teknologia ihmeellistä.
Eilisen piti mennä ihan vain muutamalla käyntiin Weeruskassa. Kumma kyllä, tie vei sitten Kuikkaan ja lopulta Kolaan, jossa Verneri ja joku ihan tuntematon bloggaaja viettivät synttäreitään.
Oli kovin kivaa, vaikka ilta loppuikin sitten väsymykseen. Aamu tuli varsin aikaisin - ja näytti aamupäivästä kadonneen muutamia tunteja. Heräilin vasta yhdentoista maissa ja lähdin lopulta Anun kanssa syömään ja ostoksille.
Näissä sunnuntaissa on se hyvä puoli, että voi rauhassa tukea kapitalismia ja markkinataloutta tuhlaamalla mahdollisimman paljon rahaa melko turhiin ostoksiin. Tai turhahan on vähän suhteellinen käsite, mutta en minä noitakaan oikeasti olisi tarvinnut.
Onneksi verottaja muisti 1004,75 euron veronpalautuksella. Olen ollut ilmeisen kiltti poika.