Visukinttu 3.0

Viime aikojen kiireet ovat nyt saaneet sen verran stressiä aikaiseksi, että jotenkin maanantaikutosen aiheeksi valikoitui itsemurha. Nuff said. Lets get to business:
(I): Oletko koskaan harkinnut itsemurhaa?
Olen. En koskaan mielestäni oikeasti vakavissani. Aina ne ajatukset joskus tuntuvat juuri lopullisilta, muttakun aikaa menee eteenpäin ja pään ajatukset kirkastuu, niin sitten sitä vasta tajuaa asiat oikeassa perspektiivissä ja myös sen, ettei sitä tosissaan ollut. Onneksi.
(II): Miksi itsemurhaa kannattaa harkita?
Todennäköisesti itsemurha itsessään todellakin lopettaa kaiken. Se on raaka tapa ratkaista omia näennäisiä ongelmia, mutta aiheuttaa 99,9% ihmisistä kohdalla enemmän kärsimystä kuin oman elämänsä kestäminen. Se kärsimys nyt sattuu vain kohdistumaan itsemurhan tehneiden omaisiin ja läheisiin, joka on harvinaisen raukkamainen teko. Jos kuitenkin olet orpo ja todellakin sinulla ei ole yhtään ystäviä, läheisiä, työkavereita, koulukavereita, säännöllistä yhteyttä ulkomaailmaan tai nisäkkäitä näköetäisyyden päässä, niin itsemurha voi olla ratkaisu.
Olettaen, että et usko helvettiin.
(III): Miksi itsemurhaa ei kannata harkita?
Lähinnä edellämainituista syistä, mutta myös siitä, että oikeastaan täällä ollaan vain kerran, joten on vähän turhaa ennenaikaistaa omaa kuolemaansa. Okei - en itse usko jälleensyntymiseen, joten jos joku ajattelee itsemurhaa elämän resetnappulana, niin be my guest.
(IV): Onko kukaan läheisesi tai muu tuntemasi ihminen tehnyt itsemurhaa?
Kyllä. Sen kautta onkin tullut nähtyä, millainen vaikutus itsemurhalla on lähimpiin ihmisiin. Kukaan ei voi olla niin kusipää, infantiili sadisti, että haluaa tuntemilleen ihmisille sellaista tuskaa.
(V): Miten tappaisit itsesi jos olisit päättänyt tehdä itsemurhan?
Olen nössö, joten on vähän vaikea keksiä täydellistä keinoa. Pelkään korkeita paikkoja, joten hyppääminen ei olisi kovin hyvä ratkaisu. Itsensä ampuminen olisi varmaankin varsin sottaista. Lääkkeet ovat niin hidas tapa. Autolla kolarointi niin epävarmaa ja inhottavaa muita tielläliikkujia kohtaan. Jos kovin suuri kiire ei olisi, niin ehkä aloittaisin tupakanpolton.
(VI): Jos joku tappaa itsensä tämän luettuaan, niin mitä sitten sanot?
Olipa siinä vitun idiootti, kun ei tajunnut koko homman merkitystä.

Viikonloppu on - luojan kiitos - mennyt sitten melkein kokonaan ohitse ja huomenna saa taas jatkaa täysitehoisesti töitä. Ihanaa. Melkein paratiisinomaista. Lomaan on enää viikko aikaa ja pitäisi pinnistellä duunit siihen malliin, että kehtaa - ja haluaa - lähteä lomalle. Ei haluaisi jättää mitään kesken, kun viikon poissaolon jälkeen pitäisi pystyä luottamaan siihen, että joku muu saisi ne hommat valmiiksi. Ja minähän en sellaiseen luota. Ehei.
Kontrollifriikki.

Viikonloppu on (onneksi) vietetty naisten seurassa. Lauantaina feminiinistä seurasta huolehti Pauliina ja sunnuntaina Ninni, joka onnistui luultua paremmin kuvissaan. Naisten kyky piiskata itseään itsekritiikillä se vaan tuntuu joka kerta yllättävän.
Kuuden aikoihin kotiinajellessani sain taas lisää verenpainetta, kun Kulttuuritalolla oli ilmeisesti jonkinlaiset pippalot. Tottakai, koko Alppiharjun alueella kaikki parkkipaikat olivat käytännössä täynnä - ja luonnollisesti myös asukkaiden itsensä avustamana parkkipaikka on varsin kiven alla. Jos en olisi niin laiska(*), niin hankkisin taloyhtiön autohallista paikan autolle ja unohtaisin parkkiongelmat.
Aiemminkin olen urputtanut siitä, että parkkeeraaminen on muutenkin tarpeeksi vaikeaa, kun kaupungissa sattuu olemaan kusipäämotoristeja tai viikonlopuksi työt kotiin tuovia rekkakuskeja.
Juuri tällaiset hetket saavat ajattelemaan, että kehäykköselle pitäisi rakentaa tietullit kaikille sen sisäpuolella asumattomille. Kun tulli olisi vaikka kympin kerta, niin jo helpottuisi liikenneongelmat ja parkkipaikkojakin olisi varsin hyvin.
(*) = autohallin oven avaaminen/sulkeminen vaatii autosta nousemista.

Stana. Naapuri se sitten sai houkuteltua* pahoille teille. Nyt nukuttaa, joten menen sänkyyn todennäköisesti nukkumaan.
(*)=houkuttelu ei ollut nyt kovin aktiivista ja oikeastaan koostui lauseesta “miten olisi tänään baariin?”

Aamu alkoi tänään kuudelta, kun heräsin viisituntisten yöunien jälkeen. Tarkoitus oli lähteä työasioille Tampereen suunnalle ja hoidella useita eri asioita saman retken aikana.
Kilometrejä päivän aikana tuli vähintäänkin riittävästi ja stressiä suunnilleen saman verran. Tiellä kukaan ei tunnu ikinä käyttäytyvän niinkuin pitäisi. Onneksi Pallerossa on ilmastointi, niin road rage ei iske niin helposti.
Yksi parhaista kohtaamisista oli kylllä Orivedellä, jossa paikallisella bensa-asemalla tuli huomattua sekin, miksi suuri osa menestyneistä yrityksistä käyttää mainostoimistopalveluja. Meistä tavallisista tallaajista monilla ei vaan ole käsitystä oikean kohderyhmän tavoittamisesta. Millään muulla ei voi selittää tätä ilmoitusta, joka siis on tarkennettu kuva tuossa oikealla näkyvästä oranssista lapusta pumppukatoksen tolpassa.
Kuvitteleekohan paikallinen römpsänräplääjä, että naisille tulee autoa tankatessa, että pitäisi juu se kierukka saada tai muutenvaan käydä tarkistuttamassa alapäänsä. Vai tietääkö kaveri asiasta enemmän ja uskoo vienon bensiininhajun houkuttelevan naisia palvelujen käyttäjiksi?
Onnea vaan, mutta jotenkin tuntuu, että parempaankin paikkaan voisi mainoksen laittaa. Mutta eihän se minua haittaa. Gynekologit ovat vaan aina tuntuneet vähän epäilyttävältä ammattikunnalta.
Ai niin juu. Äsken kun makoilin puolikuolleena sohvalla, niin televisiosta tuli joku kokkiohjelma, jossa metsästettiin kaurista Saksan vuoristoalueella ja sitten tehtiin siitä ruokaa. Tuli heti mielihalu tappaa jotakin ja syödä se.
Tarvitsen ulkoilua. Ehkä huomenna. Tänään on liian väsy olo edes yhdelle.

Tänään raahasin takamukseni Eiraan Canonin sopimushuoltofirmaan. Syy oli yksinkertainen, eli viime viikolla jossain välissä rikkomani LCD-näyttö pikkuruisesta Ixuksestani. Koska syy oli varmasti (ilmeisesti) kokonaan minun, eikä takuuseen tuollaista iskemästä hajonnutta näyttöä voi korjata, varauduin tietysti maksamaan kyseisestä palvelusta. Marssin kamera kourassa tiskille, esitin asiani varsin asiallisen oloiselle myyjälle ja pyysin hinta-arviota.

Satakolmekymppiä.

Anteeksi mitä?

Satakolmekymppiä. Toi LCD maksaa 80 euroa ja työt viiskymppiä.

Kamera maksoi muutama kuukausi sitten jokseenkin 220 euroa. Nyt siihen sitten laitettaisiin uusi näyttö rikkoutuneen tilalle ja maksaisin siitä reilusti yli puolet uuden kameran hinnasta. Jokin mättää.
Työvoimakustannukset ne eivät ole. Viiskymppiä on mielestäni vielä suhteellisesti järkevän rajoilla oleva korvaus tuollaisesta työstä. Tosin jos lasketaan elektroniikka-asentajan tuntipalkan olevan parinkympin luokkaa, niin tuolla kustannuksella Canonin huolto asentaa yhtä LCD:tä 2,5 tuntia. Siksi ei kai mikään suuri ihme, että kyseisessä lafkassa on kahden viikon odotusaika.
Enemmänkin ihmetytti 80 euron hinta parituumaisesta LCD-näytöstä. Gimme a f******g break! Ei tarvitse kuin pari sataa laittaa siihen lisää, niin saan 20 tuumaisen LCD-television samalla hintaa. Se ei tietenkään ole niin kompakti mukanakuljetettava, mutta kuvastaa hyvin hinnan naurettavuutta. Vastaavia LCD-yksiköitä kun saa “vapailta markkinoilta” parinkympin hintaan.
Kyseessähän on tietysti oma hinnoittelupolitiikkansa, eli koska kuluttajan on käytännössä pakko maksaa, niin laitetaan sitten niin kova hinta osalle, että vaihtoehtona aletaan arvostamaan jo uuden kameran ostamista. Ja tadaa - kulutuskierre on valmis. Samalla varaosia ei tarvitse pitää varastossa lähelläkään niin paljoa ja logistiikka kevenee.
Milloinkohan kulutuselektroniikkaan löytyy sellainen merkki, jonka huolto pelaa moitteettomasti ja ennenkaikkea nopeasti/edullisesti ja pysyvää asiakkuutta arvostetaan? Tähän mennessä olen syvästi pettynyt mm. JVC:n ja Panasonicin jälkihoitoon. Canon taitaa olla seuraavaksi vuorossa.

Jotenkin tuli syyllinen olo kun naurahdin ääneen ajatellessani Anun merkintää.

Kukaan tuskin ymmärtää, että sijoitan otuksen prioriteettilistallani vessapaperia ylemmäs

Tuli vain mieleen vanha vitsi, jossa karhu pyyhki oravaan perseensä.

Maailma on vuosituhansien aikana vain pienentynyt, joten tällä kertaa käsittelemme juuri sitä, minne kaikkialle olemme oman jälkemme jättäneet.

(I): Luettele maat joissa olet käynyt - tai kymmenen viimeisintä. Alle viikon läpikulkumatkaa ei lasketa.
Kypros, Egypti, Neuvostoliitto, Espanja, Yhdysvallat, Saksa, Kiina, Japani, Unkari ja Norja. Plokkasin pois itsestäänselvyydet, kuten Ruotsi ja Eesti.
(II): Mikä paikallinen erikoisuus on saanut parhaita tai pitkäikäisimpiä muistoja aikaan?
Tekisi mieli valehdella, että Münchenin bordellikorttelit, mutta pakko kai sanoa, että Kiina ja sen maaseutu.
(III): Mikä on taas saanut veret kiehumaan tehokkaimmin?
Espanjalaiset sisäänheittäjät. Yksi syy, miksi sitä maata ei vain tunnu sietävän. Toinen on tietysti arabikauppiaat, mutta sikäläisten kauppiaiden päällekäyvyys juontaa juurensa tukevammin menneisyydestä.
(IV): Vaarallisin tapaus, mihin olet törmännyt?
Siinailla skorpiooniin ja kiinassa myrkylliseen tuhatjalkaiseen. Vaikkei kumpikaan ole sinänsä tappava, niin varsinkin tuhatjalkainen on harvinaisen ilkeä(nnäköinen) ötökkä.
(V): Mikä maailmanmatkailussa saisi jäädä tekemättä/tapahtumatta?
Massaturismi. Erityisesti kulttuuririkkaissa maissa itse kulttuuri, arkkitehtuuri ja perinteet jäävät aivan liian helposti puuhapuisto-mentaliteetin jalkoihin. Hyvä esimerkki on mm. Kiinan muuri, jossa en suosittele kenenkään käyvän suosituimmissa kohdissa, jos haluaa arvostaa paikkaa kansan menneiden sukupolvien taidonnäytteinä, eikä kitchmäisenä yrityksenä rahastaa menneisyydellä. Valitettavasti myös pyramidit osuvat tähän kategoriaan, mutta eivät lähelläkään niin voimakkaasti.
(VI): Jos saisit jonkin rakennuksen, paikan tai maiseman maailmalta siirtää kotikortteliisi, niin mikä se olisi?
Tai´shan -vuoren ja sen maisemat. Raapustin sen rinteellä olevan vesiputouksen luona erään kiven pohjaan nimikirjaimeni ja ajattelin vielä joskus palaavani katsomaan, onko se tallella.

Viime päivinä on tullut sitten vastaan enemmänkin ihmisiä, joille jossain vaiheessa vastaan aina, mitä teen leipäni eteen. Jokainenhan tekee nyt jotain, mutta itselleni työni kuvaamiseen ei riitä titteli. Se ei vain yksinkertaisesti kuvaa työtä kuin osittain. Pitäisi olla varmaan joku yhdistelmätitteli, niinkuin Päätoimittaja - TJ - valokuvaaja - toimituspäällikkö - yrittäjä - sijoittaja - rahoittaja. Tai jotain.
Törmäsin sitten EG:n kirjoittamaan merkintään siitä, mitä kaikkea duuneja on joskus tullut harkittua. Päätin kopioida idean:
- Poliisi
- Ammattisotilas
- Arkkitehti
- Metsuri
- Merikapteeni
Ei niitä oikeasti tuon enempää ole. Poliisiksi nyt kaikki pikkupojat haluavat ennemmin tai myöhemmin. Sotilaaksi ryhtyminen on ihan lapsuuden asuinpaikkani ja erityisesti isäni työn vaikutusta. Arkkitehti oli ihan validi vaihtoehto hiukan myöhemmin, minkä jätin, kun teoreettinen opiskelu ei vain kiinnostanut. Metsuriksi ryhtyminen oli lapsuuden näitä ihanneammatteja. Metsässä rymyäminen moottorisahan kanssa ei vain tuntunut olevan kovin paha vaihtoehto. Samaten kuin merikapteeni. Lapsena vietin kaiken ajan merellä tai rannoilla - nykyään taas olen muuttunut niin maakravuksi, ettei tosikaan.
Noiden lapsuuden ammatti-unelmien (pl. arkkitehti) jälkeen tuli se kausi sitten, milloin oikeasti piti alkaa ajattelemaan, mitä elämällään tekee. Tulin yläasteen aikoihin siihen päätökseen, että tarvitsen jotain yleispätevää, mutten aikonut todellakaan mennä lukioon. Siispä vaihtoehtona oli kauppaoppilaitoksen markkinointipuoli. Sen koulun jälkeen töitä kuolemankauppiaana riitti useampia vuosia, jonka jälkeen lähdin uudelleen opiskelemaan ja kokeilin tutkimuspuoltakin siinä välillä. Lopulta harhaannuin sitten median pariin ja siellä on tullut sitten pysyttyä.
Katunut sitä päätöstä? Tottavieköön. Joskus jokainen katuu jotain, mutta mitä työn mielekkyyteen tulee, niin en uskoisi paljoa haastavampaa tai palkitsevampaa olevankaan. Minulle siis.
Eilistä leffaa ajatellen: en tässäkään olisi, jos museovirasto ei olisi etsinyt järkevää käyttöä Kallbådan majakalle.

Aika mielenkiintoinen päivä. Osittain tuntuu melko pitkältä varmaan siksi, että tuli herättyä niin aikaisin - jo kahdeksalta. Kyllä edelleenkin ymmärrän sen, että se on muille ihmisille ihan tavallinen, normaali heräämisaika, mutta meikäläisen elinrytmille se on kuin pissisi bensaa helvetin liekkimereen.
Kirpparilla tuli siis tosiaan oltua. Molemmat vaimot kainalossa. Taas tuli nähtyä miesten ylivoimainen taito kaupankäynnissä. Siinä missä tytöt yritti myydä harlekiinikirjojaan epätoivoisesti (siinä vaivoin viime hetkillä onnistuen), myi tosimies omat vhs-leffansa alle kahdessa tunnissa loppuun ja lähti rentoutumaan Ekbergille shamppanjakorkin ja jääteen pariin.
No olihan siellä ihan kivaa. Vähänniinkuin boonusta päästä eroon vanhoista leffoista, vaikka muutamaa klassikkoa jään kaipaamaan. DVD:lle niiden löytymistä on kai turha toivoa.
Aurinko paistoi koko päivän. Taidettiin palaa oikeastaan kaikki. Myös Kobaian lisävahvistus.
Katsoin tänään muuten pitkästä aikaa hienon elokuvan. Laittoi ajattelemaan.
Hetken biisi: 69 Eyes - Dance D´amour
Baby, won’t you dance with me into the night
to the serious moonlight
Brighter than the stars above you shine
And the loving feels alright

Eilinen meni tosiaan vähän vilkkaasti. Ihan tarkkaa muistikuvaa kotiintuloajasta ei ole, mutta kai se ennen tuota viimeistä merkintää on ollut.
Aamulla heräsin 6:30 megalomaaniseen rakkopaineeseen. Koko maailma tuntui pyörivän kun nousin sängystä, kävin tyhjennyksellä ja muistaakseni mietin, pitäisikö tehdä jotain aamiaista. Onneksi palasin sänkyyn neljäksi tunniksi ja näin unta miinakentistä.
Heräsin sitten neljä tuntia myöhemmin. Maailma pyöri edelleen, mutta nyt päinvastaiseen suuntaan. Uutuutena oli pääkipu, jonka esittäytyminen johtui varmaan siitä pyörimissuunnan vaihdoksesta. Vitutus kasvoi, kun muistin, että digikamerasta oli hajonnut jossain välissä eilen LCD-näyttö. Sitten muistin lähettäneeni viime yönä sähköpostia Canonin takuukorjaukseen.
Ja voi pojat, olipa siinä sähköpostia kerrakseen.