Mulla on hetki aikaa blogata! Töiden keskellä on aukko, jossa juuri sain artikkelin valmiiksi enkä ole aloittanut toisen kirjoittamista ja kukaan ei juuri nyt häiritse messengerissä, ircissä, puhelimitse tai sähköpostilla. Ihanaa.
Mitäköhän sitä kertoisi? Ummm…..
…mulla ei ole elämää?
Takas töihin vain. Vittuako minä täällä teen, kun ei ole mitään sanottavaakaan.
Viimeksi paneuduin maanantaikutoseen vasta viikko sitten. Koko ajan teemme uusia ennätyksiä viikon elinajan tuhlaamisessa töiden parissa, mutta koska 1980-luku oli omalta osaltani hyvin huoletonta ja virkistävää aikaa teiniksi kasvamisen jalossa taidossa (jossa jokainen pelaa, mutta kukaan ei kasva mestariksi), tämänkertainen maanantaikutosen tekijä haluaa välttämättä murskata tyytyväisyyteni tämänhetkiseen olotilaani muistuttamalla minua menneisyydestä.
1. Missä olit vuonna syyskuussa 1985, kun ensimmäinen MacGyver -jakso sai ensiesityksensä televiossa?
Syyskuussa 1985 olin juuri aloittanut kuudennen luokan ja vuoden luokkakuvassa näytän aivan karvanakilta jolla on korvat. Sen syksyn aikana sain oikeastaan viimeisen kerran olla koulun sosiaalisissa piireissä vielä lapsi, enkä teini-ikäinen.
2. WASP vai Mötley Crüe?
Suuremmin ei musiikki kiinnostanut ilmaisumuotona tai muutenkaan. Johtui varmaankin siitä, että kotona ei ollut varaa stereoihin. Joskus 1988 hankin omilla rahoilla ensimmäiset korvalappusterot (Walkmanit of course) ja sen myötä tuli oikeastaan ensimmäinen kokemus henkilökohtaisesta musiikista. Myöhemmin tuli tutustuttua tukkaheviin ja kyllä Wasp jyrää.
3. Suurin saavutus vuosikymmenen aikana?
Eiköhän se ole se, että selvisin yläasteesta hengissä, järjissäni ja ilman syytteitä.
4. Suurin pettymys vuosikymmenen ajalta?
Se, että Madonnan toinen levy Like a Virgin (1984) ei jäänyt Madonnan viimeiseksi levyksi.
5. Mitä haluaisit palauttaa nykyaikaan vuodesta 1981?
Leonid Brezhnevin. Se oli niin ryppyinen ukko. Toinen vaihtoehto on tietysti, että markan hintaiset bensa-alennukset, mutta se taitaisi olla toiveajattelua.
Tosin se tarkemmin ajatellen voisi olla helpompaa ottaen huomioon, että Brezhnev on ollut kuollut jo 20 vuotta.
6. Saitko 1980-luvulla?
Sain. Kahdesti.
Täältä alunperin lähteneen ja nyt viime aikoina kukoistukseen nousseeseen soundtrack-meemiin lupauduin osallistumaan jo ennenkuin se oli meemi. Tässä se siis vihdoin tulee. Visukintun soundtrack.
Mikko Alatalo - Viivy Vielä Hetki
Britney Spears - Oops! I Did it Again
Cliff Richard - We Dont Talk Anymore
Hanna Ekola - Vieläkö On Villihevosia
La Bouche - Be My Lover
Weird Al Yankovic - Another One Rides the Bus
Frankie goes to Hollywood - Relax
Paula Koivuniemi - Aikuinen Nainen
Scooter - I Was Made For Lovin You
Abba Teens - Voulez-Vous
Tony Halme - Viikinki
Matti Nykänen - Vain Mäkimies Voi Tietää Sen
Toybox - Tarzan & Jane
Kikka - Tartu Tiukasti Hanuriin
David Hasselhoff - Looking For Freedom
Kai te kaikki tajusitte, että soundtrack on koottu niistä kaikkein paskimmista biiseistä, jotka ihan vahingossa tulevat kuunneltavaksi vain soitto-ohjelman sekoittamina?
Tajusittehan?
Kumma kyllä, ei tuota pääsiäistä ole huomannut. Tänään on tullut lähinnä tehtyä (jälleen) töitä ja kohta alkaakin materiaalia siinä määrin olla kasassa, että aamulla voisi nukkua pitempään. Kellokin on jo kolme.
Tosin eilenkin ajattelin samoin ja mitenkäs kävi. Heräilin automaattisesti yhdeksältä viiden tunnin yöunien jälkeen. Siinä ei paljoa päätökset auta, kun ei vain voi nukkua. Vastuu painaa.
Ja paskan marjat. Vastuu my ass. Rahan vuoksihan tätä duunia tulee tehtyä, niinkuin sitäkin, jos pitäisi vaikka nakkikioskia tai valmistaisi puolijohdepiirejä (mitä ikinä ne sitten ovatkaan).
Oletan, että tänään oli/on perjantai. Päivät tuppaavat olemaan melkoisen sekaisin. Huomenissa olisi ihan kivaa päästä vähän viettämään vapaatakin, mutta pelkään pahoin sen olevan melkolailla utopistinen ajatus. Yritän kuitenkin, sillä inspiraatiota pitäisi olla vielä kahden ison artikkelin tekemiseen. Kahdessa päivässä. Hyvin menee siis, mutta menkööt. Ensi viikolla voi sitten viimeistellä niitä pienempiä. Maanantaiksi olisi kiva saada vähän remppaakin tehtyä. Eteisen seinälle voisi vääntää vaate- ja avainnaulakot ja keittiöstä pitäisi vihdoin kanniskella pois remonttikamat. Olisi se varmaan ihan mukavaa muutenkin siivota se huone tästä kämpästä. Näyttää enemmän studiolta kuin keittiöltä.
Olen varmaan ainoa yksinasuva heteromies, joka omistaa puoli vuotta vanhan ruokapöydän, eikä ole koskaan syönyt sen ääressä.
En muista, mitä viimeisten vuorokausien aikana on tullut tehtyä. Maanantaista tuntuu olevan pari viikkoa aikaa, joten on kai ihan ok, ettei heti näin ole hajuakaan, mikä päivä on nyt. Keskiviikko? Lauantai? Seestai?
Eilen illalla duunien “jälkeen” (tai pikemminkin niiden välissä) kävin Design Forumissa katsomassa kettunäyttelyä. Ruumis oli jo sinne mennessä huutamassa tuskasta, että jäisin kotiin, mutta mieli tahtoi paitsi nähdä sen näyttelyn, myös olisi herättänyt omatunnon jostain pääkopan sopukoista vittuilemaan loppuelämäksi, että olisin missannut taas yhden Mintun kutsuista.
Olihan se sitäpaitsi ihan siisti. Se näyttely siis.
Nyt pitäisi vaan pystyä pitämään homma kuosissa vielä 1,5 viikon ajan. Ja itsensä järjissään. Sitten taas helpottaa hetkeksi. Tai ei. Kovin aktiivista bloggausta on kai silti turha odottaa.
Mies tajuaa tekevänsä liikaa töitä kun huomaa istuvansa paskallakin mediatiedote kädessä.
Voisin kulkee väsymättä maailman ääriin,
voisin tulla takaisin ja hengähtää.
Mutta sinä kun oot mennyt, ei henkeäkään mulle jää.
Viimeisimmästä maanantaikutosesta ei koskaan ole ollut näin vähän aikaa, joka aiheuttaa harmaan aivomassan parissa pyöriville pikku-ukoille varteenotettavaa stressiä.
Tälläkerralla kuitenkin paneudumme ns. “seiskajournalismin” pauloihin ja kerromme niistä elämän kaikkein merkittävimmistä arvoista ja saavutuksista. Eli julkisuuden henkilöistä.
1. No onko se oma pärstä ollut koskaan telkkarissa?
Jos omat laskut pitävät paikkaansa, niin kolme kertaa. Julistin MTV3:lle työharjoitteluun päästyäni, että luokkakavereitteni pitäisi katsoa aamutelevisiota tarkasti - koska joku aamu aion tunkea itseni kuvaan. Vihdoin sitten suikahdin uutishuoneeseen palloilemaan uutislähetyksen ajaksi sinne takana olevalle alueelle - ja kukaan ei jälkikäteen tunnustanut nähneensä.
Toinen kerta oli haastattelu pari vuotta sitten talousuutisiin ja kolmas kerta vastikään Nelosen uutisissa, mutta vain “ruutukasvona”.
2. Reseptisi julkisuuteen pyrkiville?
Hässi kyläkauppiasta ja kadu sitä sen jälkeen Seiskassa.
3. Kenen julkkiksen tapaaminen on jäänyt parhaiten mieleen ja miksi?
Ei oikeastaan kenenkään. Mitään “yhtä ylitse muiden” kokemusta ei ole tullut vastaan. Kun luin ensimmäisen kerran kysymyksen, tuli ihan muut ihmiset mieleen kuin julkkikset.
4. Kenet julkisuuden henkilön haluaisit tavata?
Ensimmäisenä tuli mieleen, että Matti Nykänen sen vuoksi, että esittäisin juhlallisen vetoomuksen siitä, että Masa alkaisi formulakuskiksi ja opettaisi Raeikkoeselle oikeita tapoja.
Jos kuitenkin vakavasti asiaa ajattelee, niin Dalai Lama voisi olla aika veikeä jäppinen.
5. Kenen julkisuuden henkilön huuliin liimautuneena haluaisit löytyä Seiskan sivuilta?
Ha. Helppo. Karita Tuomola tietysti.
6. Oletko löytynyt jonkun huuliin liimautuneena Seiskan sivuilta?
En valitettavasti. (koska Karita ei vastaa soittopyyntöihin)
(Seiskan markkinoinnista vastaavalle tiedoksi: puffaamisesta palkkioksi lähetettävälle ilmaiselle vuosikerralle saatte osoitetiedot sähköpostitse)
Eilen tuli käytyä Torstin ja Ninnin tupareissa. Iso kämppä, muutama rotta ja yksi iso tilanjakaja. Kivaa oli, mutta jokin tämänkaltaisissa tilanteissa käytetyssä alkoholissa aiheuttaa sellaisen pakenemisreaktion loppuillasta.
Kävelin sitten pienen lenkin yhden jälkeen yöllä. Vallila, Sörnäinen, Kallio. Raikas ulkoilma yleensä selkiyttää aivotoimintaa ja niin tälläkin kertaa. Tuli tehtyä päätös paristakin asiasta, jotka liittyivät vahvasti jokapäiväiseen elämään ja ihmissuhteisiin.
Kunnon yöunien jälkeen en muista niistä kuin yhden.
Tira “valitteli” jotain hyvälaatuisesta kiireestä. Totta tyttö törisee, sanon minä. Kiirettä pitää, silti ei tunnu olevan mitään kovin supernegatiivista stressiä päällä. Kun hommat sujuvat, niinkuin niiden pitääkin, niin sellaiset pahat ajatuksetkin pitäytyvät poissa. Työ on sanalla sanoen silloin kivaa, vaikka sitä olisikin 14h päivässä.
Tänään oli vähän heikkoa tosin nähdä auto. Viime viikolla vasta pesin auton ja tänään katuaura oli heittänyt vasemman puolen täyteen sohjoa, joka tietysti oli jäätynyt paikalleen. Ja sanomattakin on selvää, että sohjon mukana tuli paljon kaikkea sellaista pikkukivaa, mitä sairaaloiden leikkaussaleissa ei haluaisi nähdä. Eikä omalla lattiallaan. Tai auton kyljessä. Tai oikeastaan missään muuallakaan.
Tänään myös huomasin, mikä on tosimiehen neliapila. Se on se, kun löytää HK:n sinisen lenkkipakkauksen, jossa ne lenkinpuolikkaat eivät ole toisesta päästä kiinni toisissaan.
Joko HK on alkanut leikkaamaan ne valmiiksi irti toisistaan ennen pakkausta tai sitten kävi vain hyvä tuuri.
Tosi upeata tämä meikäläisenkin elämä nykyään.