Visukinttu 3.0

Pyörin äsken tunnin verran viileiden satiinilakanoiden välissä muuttaen hiljalleen niitä lämpöisemmiksi. Samaan aikaan tuntui, että aivoissa käy varsinainen kuhina. En nyt satu olemaan aivotutkija, mutta tuntuu että siellä olisi pyöröovi, joka heittää nyt jatkuvalla syötöllä uuden huolenaiheen ajateltavaksi vaikka vastikään aiempikin tuli mieleen. Pimeässä huoneessa kun sulkee silmät, niin ajatukset kulkee pikakelauksella eteenpäin.
Olikosenytsielläjasekanssiellätaitäälläkunsesittentaasoli…
Ei helvetti.
Päässä on liian levotonta. Työ tietysti aiheuttaa oman stressinpoikasensa, joka laukeaa noin 7 päivän ja 16 tunnin päästä loppuvuoden suhteelliseksi vapaa-ajaksi. Silti muitakin huolenaiheita on. Kaipaan ainakin jaappaninmatkailijoita Stytä ja Yoea. Samaten ahdistun ajatuksesta, että olen nähnyt parasta ystävääni tänä vuonna ehkä kymmenen kertaa. Samoin erään ystäväni kiireet huolettavat. Samoin toisen parisuhde - tai pikemminkin sen jälkimainingit. Tai se, että en usko mihinkään. Tai ehkä en halua uskoa ja vaikka uskoisinkin, niin en myönnä uskovani. Enkä tiedä mitään, vaikka tiedänkin, että tiedän, mutten halua tietää.
Tuntuu taas, että pitäisi tehdä jotain järkevää. Parantaa maailmaa. Ihan konkreettisesti.

Eiliset kuvaukset meni vallan loistavasti. Onnistuin välttelemään kaikkien kovien äänien kuuntelemisen ja iltapalaverissa nautittu rasvainen kebab oli voidellut muut aistit vähän kestävämmiksi. Jo eilen tuli tosin jo mieleen, että kaikki ei jatku ikuisesti.
Aamulla oli taas paha olo. Vääntäydyin ylös sängystä jo pari tuntia sitten enkä ole silti saanut mitään aikaiseksi. Tiedät, että olet jo liian vanha, kun krapula kestää neljä kertaa kauemmin kuin humalatila.
Töihin sitä pitäisi alkaa silti. En tiedä, mitä täälläkin kirjoittelen jaarituksia juuri nyt tänne, kun niitä pitäisi kirjoittaa toisaalle. Kuvittelen kai tämän olevan pienempi paha.
Tai. No. Ajatusvirtaa on helpompi kirjoittaa kuin faktaa.
Ei tartte yksityiskohdat olla niin tarkkaan hallussa.

Tänään on käynyt tavallista suurempi trafiikki näillä sivuilla. Itsekeskeinen pieni lehmä sisälläni tolkuttaa sen johtuvan siitä, että kaikki haluavat kilvan tietää, mitä tupareissa oikeasti tapahtui.
Hähä!
(Lisäys: Naapurin huomiota jälleen lukiessani yritin todella miettiä, kenen rintsikoiden avaamista harjoittelin käyttäen vain vasenta kättäni. Anu se ei ollut, mutta oliko se Taina, Tia, Katja, Julle, Tiina tai joku muu? Ilmoittakaa nyt joku, kuka se oli.)

Kaikki ohi. VIhdoin. Tuparit on takana ja viimeiset vieraat ovat lähteneet. Paitsi muutamat, jotka nukkuvat olohuoneen puolella. Ne pitkänmatkalaiset siis. Saa nähdä, millainen krapula niille huomiseksi kehkeytyy.
Tupareiden järjestäminen sujui mallikkaasti. Alkukankeuden jälkeen paikalle vaivautui yllättävän paljon ihmisiä. Muutamia tosin jäin kaipaamaan, mutta sitä se taitaa olla aina. Kuten eräs viisas ihminen sanoi aiemmin: “ei kannata surra niitä, jotka jäivät tulematta, vaan iloita niistä, jotka tulivat“.
Ainoa illan ja yön pimeä puoli oli se, että pari lokkia jotka tulivat paikalle, päättivät jatkojen loputtua suoraan sanottuna nyysiä “ilmaista” olutta jääkaapistani. Se on ihan eri asia, jos järjestän tuparit, kutsun paikalle tuttuja ja ystäviäni - ja vaikka hekin kutsuvat muutamia ystäviäni, mutta jos maksan melkein kolmesataa euroa juomista, ruuista ja ylipäätään koko illasta kaikkien muiden iloksi, niin pitäisivät perkele edes kotimatkaansa omakustanteisena.
Vittuako sitä eväitä matkaan laittamaan saatana.
Mutta kavereita on aina kiva nähdä. Siitä kiitokset heille.

Arviointivirhe. Boolia tuli litra / vieras. Muissa olosuhteissa voisi olla ihan siedettävää, muttakun sekoitussuhteesta 1/4 on vodkaa.

Täyttelin viimeisiä naulanreikiä keittiön seinässä ja koko ajan mieliala tuntui nousevan sitä mukaa kun seinää sain tasaisemmaksi. Kuinka palkitsevaa omin käsin tekeminen onkaan! -ajattelin, ja jatkoin vielä parikymmentä minuuttia, kun tarvitsin lisää tasoitetta. Puserrin tasoitetuubista lisää tasoitemassaa palettina käyttämälleni Anttilan postimyyntikuvastolle ja hymyilin aina vain typerämmin. Vilkaisin tuubia kiertäessäni korkkia takaisin kiinni.
“Muista tuulettaa työskentelyn aikana”.
Ai niin.

Tänään oli taas varsin heikonlainen työpäivä. Aamuisen karkeloinnin jälkeen, mikä tahansa näytti paremmalta ulkoilmassa ja kävin blogilounaalla Kallion Kettusessa. Ahdisti, kun takaraivossa kolkutti huomiset tuparit. Olenkohan mä nyt tarpeeksi varannut viinaa ja onkohan nyt kaikki varmasti ok. Onko kaikki ihmiset kutsuttu ja mitenköhän tästä sitten taas eteenpäin.
Iltapäivällä soitti sitten eräs yhteistyökumppani ja keskustelun lomassa sitten sivuttiin asiaa, joka sai mielen virkistymään. Viimeisen viikon ajan olen stressannut ihan simona eräästä jutusta, jonka tuo asia korjasi täydellisesti. Elämä oli siis ihanaa. Ainoa huono puoli oli se, että jouduin ajamaan Järvenpäähän.
Ongelmat alkoivat jo heti autoon noustuani. Joku vesipää oli tietysti ajanut auton eteen omansa. Välimatkaa puskurista puskuriin noin 10 senttiä. Takana oleva oli taas tehnyt samat omalla pikkukinderillään. Vekslasin autoa noin 18 kertaa edestakaisin, kunnes sain sen ulos paikaltaan.
Sen jälkeen 50 metriä ajettuani käännyin kapealle yksisuuntaiselle kadulle, jonka joku pyroforkki oli tukkinut autollaan. Kuskia ei näkynyt mailla halmeilla. Kun huivipäinen juippi sitten saapui parin torventöräytyksen jälkeen autolleen, sain tyydyttävän mielikuvan siitä, kun nousisin autosta ja opettaisin tuplaparkkeerausta kundin päähän. Pesäpallomailalla.
Siitä 20 metriä eteenpäin, niin johan joku helvetin makaki ajoi yksisuuntaista väärään suuntaan. Tukki kotterollaan kadun oikein tehokkaasti. Ohi ei päässyt ennenkuin karva-apina osasi peruuttaa jalkakäytävälle.
Nyt jo, jälleen kotona, käy mielessä, että entäs jos koko hommalla olikin tarkoitus. Ensimmäisen 100 metrin ajamiseen kotiovelta lähdettyäni kului varmaan 20 minuuttia. Entäs jos siihen olisikin kulunut vain tavalliset 5 minuuttia, niin olisinko törmännyt hirveen lahdentiellä? Tai johonkin muuhun?
Jokatapauksessa, muutama päivä sitten Mikkelin reissulla avauduin pelkääjän paikalla istuvalle tuttavalleni siitä, kuinka ajoin 18-vuotiaana pahan kolarin. Kolme päivää ennen joulua ja kaksi päivää kortin saamisen jälkeen. Melkein yhdeksänkympin nopeuden ja auton kallioon törmäämisen jälkeen oli ihme, että kaivauduin autonromusta lähes vammoitta.
Siitä jäi pysyvät muistot. Tapahtumahetkellä oli ollut totaalinen pääkallokeli, mutta silti assosioin tapahtuneen voimakkaasti juuri talvikeleihin. Muutaman seruaavan vuoden ajan talvisin hikoilin kuin pieni sika autonratissa ollessani. Moottoritielle ei ollut mitään asiaa. Hyvä, jos pystyin ajelemaan kuuttakymppiä jos maassa oli hiutaleenkaan verran lunta.
Siitä se pelko hiljalleen heikkeni. Kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen pystyin nousemaan auton rattiin säästä riippumatta. Silti tilannenopeudet pysyivät aina alhaisina.
Viimeisen viikon aikana olen huomannut jo pystyväni parempaan. Lumisade ei haittaa ja vähän märältäkin näyttävällä tiellä voin ajaa. Silti välillä iskee päiväpainajaiset päälle ja varsinkin pikkuteillä tulee todellisia adrenaliinipurkauksia, kun tie hiukan kallistuu. Aivot väittävät heti auton joutuvan sivuluisuun ja löytävän tiensä taas kalliota vasten.
Fobian kanssa on sitten hienoa elää.

Heräsin juuri ja maailma näytti hetken sumeammalta kuin se onkaan. Pystyynnoussessani olin vielä umpiunessa ja pystyin vaivoin suorittamaan aamurutiinit. Tietokone päälle, vessaan urealle, takaisin katsomaan onko tullut jotain tärkeääkin sähköpostia, pyyhe kainaloon, takaisin kylpyhuoneeseen, bokserit pois jalasta, niiden heitto pyykkiin ja puolitoista askelta suihkun alle.
Juuri kun olin koskemassa suihkuhanaan, pienissä aivoissani kävi jonkinlainen sähkönpurkaus. Tajusin, että pyykkikoneeni luukku on vieläkin kiinni. Samantien tajusin myös, etten ole edes koskenut siihen tänä aamuna ja että nyt on jotakin vialla.
Bokserini löytyivät vessanpöntöstä.

Näin viime yönä kaksi erilaista unijaksoa. Ensimmäisessä omistin mersun, jonka onnistuin parkkeeraamaan asuttamani tornitalon sisäpihalle. Tajusin vasta kotona sisällä olevani tolkuttomassa humalassa joutuen paniikkiin, jonka jälkeen hätäpäissäni hyppäsin 6. kerroksen ikkunasta laskeutuen supersankarimaisesti lumiselle pihalle, loikkasin rattiin edelleen humalassa, naarmutin naapurin autoa lähtiessäni - ja jäin kiinni rattijuopumuksesta.
Toisessa joku oli selostanut, että bambutikun käyttäminen kasvo-akupunktiossa on terveellistä. Siinä sitten kaksikymmentäsenttistä grillitikkua työnnettiin nenän vierestä ties minne pään sisälle, kunnes se 15cm kuljettuaan katkesi jääden ihon alle.
Tiedättekö sen tunteen kun tuntisitte olevan unessa hereillä ja toivoisitte sen olevan vain unta?
Se on muuten joskus tosi ikävä tunne.