Tänään kuulin uutisen Tony Halmeen kuolemasta, joka tietyllä tavalla ei tullut mitenkään yllättävästi. Totuus varmasti on, että miehen elintavat eivät olleet sinänsä mitenkään erityisen terveelliset ja sitä varmasti tuli läträttyä erilaisten aineiden kanssa jo nuoresta pitäen.

En tiedä, mitä uutisesta nyt odottaisi sen enempää kuin kenenkään muunkaan kuolemasta, mutta yksi asia on melko varmaa, että jokaisella oli miehestä jonkinlainen mielipide. Tämä ei myöskään voi olla näkymättä kommentoinnissa mitä uutiseen tulee ja sitä varmasti netti on jo pullollaan.

Totuus on, että vaikka olen empatiakyvytön paskiainen, en aiheesta ole ainakaan tyytyväinen. Kenties jopa päinvastoin, sillä vaikka miehestä en sinänäsä pitänytkään, enkä varsinkaan hänen ajamastaan mieskuvasta (vaikka tietyt hyvätkin periaatteet Halme ajoi omalla käytöksellään lokaan), niin omasta mielestäni hän sai hyvääkin aikaan. Ei tosin kovin paljoa, mutta kuitenkin.

(Tässä kohdassa haluan käyttää Hitler-korttini ja sanoa, että samanlaisia vertauksia voisi vetää Aadolfistakin. Hyvääkin tuli tehtyä, muttei niin paljoa että sillä oltaisiin jotenkin maagisesti korjattu ne munaukset.)

Asia, josta olin vilpittömästi iloinen Halmeen toiminnassa oli se, että asioista taas keskusteltiin. Ei, en tarkoita tällä niitä keskusteluita, joissa oikeasti oltaisiin saatu jotain muutosta aikaiseksi, vaan niitä keskusteluita, että ihmisiä taas kiinnosti. Edes jokin. Politiikka rämpi ennen Halmetta kiinnostavuuden pohjamudissa ja samaa vaikutusta on havaittavissa tänäkin päivänä. Sitä ei tietenkään Halmeet sen enempää kuin Veltto Virtasetkaan tai Matti Nykäset pelasta, mutta on virkistävää kuulla arkadianmäeltä edes joskus kantaaottavia kommentteja - olivat ne sitten kuinka idiootteja tahansa.

Toisaalta, kuten jo mainitsin, liikkui Halmeen persoona siellä idiotismin horisontin toisella puolen. Tärkeisiin kysymyksiin löytyi vastaus jostain 1960-luvun machomiehen oppikirjoista, jossa usein ilmenivät sanat vittu, täällä, pitäis, vetää, jotakuta ja turpaan. Samalla naisia nimiteltiin akoiksi ja oikein maalailtiin sitä kuvaa, että ollaan sitä ainoaa oikeaa mieltä - ja jos joku on eri mieltä tosimiehen kanssa, niin sopii tulla väittelemään kehään. Eli ei suinkaan sivistyneesti keskustelemaan eriävistä mielipiteistä kahvikupin äärelle, vaan kehään. Rakenna tuollaisilla kommenteilla sitten uutta parempaa huomista, sanon vaan…

Yhdestä asiasta olen kuitenkin harmissani ja se on yleinen kommentteihin suhtautuminen. Kun Halme sanoo akkojen kuuluvan siivoamaan, on se automaattisesti sata kertaa pahempi juttu, kun Oksanen pamauttaa julkisesti suomalaisten miesten olevan väkivaltaisia. Ainakin tietyissä piireissä.

No, kaikesta huolimatta, kepeät mullat.

Vihannut. Olen tuntenut vihaa viime aikoina paljon useammin kuin joskus aiemmin. Ennen viha oli minulle absoluuttista, pyhää vihaa, joka heräsi kerran vuosikymmenessä jostain koetusta vääryydestä itseäni kohtaan. Nyt voin huomata vihaavani jotain (usein omia ominaisuuksiani) lähes viikottain. Eikä kyse ole pienestä angstista - vaan brutaalista, läpitunkevasta vihasta.

Rakastanut. Kahta täysin toisistaan erilaista naista yhtäaikaa. Ja täysin eri syistä. Jälkikäteen asiaa tarkasteltuna en voi sanoa näkeväni tapahtuneessa mitään väärää. Voin rehellisesti sanoa välittäväni molemmista enemmän kuin vain elämässä ohikulkevina henkilöinä ja murtuisin, jos näkisin heille tapahtuvan jotain. Toisaalta myös murtuisin, jos näkisin heidän rakastuvan johonkuhun muuhun. Tästäkin syystä tulevaisuudesta tulee vähintään mielenkiintoista. Ja raastavaa.

Tuntenut. Yksi merkittävimmistä puutteistani on aina ollut lähes täydellinen empatianpuute. Aiheesta on taitettu peistä aiemminkin lukemattomissa keskusteluissa asiantilan sen kummemmin muuttumatta, mutta tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa tuntenut edes jotain. Asiaan liittyy erään ystäväni lapsen syntyminen ja se tunnetila, joka tuoreelta isältä voi välittyä.

Pettynyt. Itseeni ja kenties muihinkin. Olen edelleen ajoittain täysi kusipää, enkä tästä syystä herätä automaattisesti ympärilläni olevissa ihmisissä positiivisia tunteita. Olen silti luullut, että lähimmät ystäväni osaavat suhtautua tähän ominaisuuteeni. Kuten kaikilla, on minullakin ympärilläni erilaisia sektoreita, joille pääsee vain läpäisemällä sen ympärillä olevan suojamuurin. Eräs ihminen oli jo sisimmällä renkaalla ja annoin hänelle syyn kadota kokonaan. En tiedä, olenko enemmän pettynyt siihen, että annoin tilaisuuden vai että hän käytti sen.

Välinpitämättömyys. Vaikka vuoden aikana onkin tapahtunut paljon eri asioita, en silti ole pystynyt suuntaamaan energiaani mihinkään merkitsevään. Teen töitä elääkseni, pitääkseni edes jollakin tavalla otteen muutoin liiallisen vapaa-ajan kurissa ja kaiken pohjalla mikään ei tunnu miltään.

Miksi en yhtään ihmettele, että tämä keskustelu käytiin täällä päin kaupunkia.

Olen työelämässä monilla tavoin erilainen kuin kapeassa yksityiselämässäni, mutta yhden ominaisuuden itsessäni tunnistan molemmilla puolilla. En aktiivisesti ala tonkimaan ihmisten pään sisälle, mutta ainakin pyrin auttajan rooliin kun jotain on selvästi vialla. Absoluuttinen hiljaisuus on kohdallani siis viestintäkeinoista ehdottomasti huonoin - se tarkoittaa, että kaikki on hyvin tai menetetty. Vähänkuin laiva merellä. Jos viestiä ei tule, niin siellä ei ole mitään hätää tai sitten se on uponnut.

Pohdin tätä näin keskellä yötä ja tajusin, että minussa on perkeleellisen paljon sellaisia ominaisuuksia jotka kaipaisivat parantamista. En ole kovinkaan aktiivinen sosiaalisissa suhteissani ja se näkyy monissa asioissani. Kadehdin niitä ihmisiä, joilla sosiaalinen verkosto on puolta pienempi, mutta siitä huolimatta he tuntuvat löytävän yhteistä tekemistä joka illalle tai ainakin joka viikonlopulle jonkun kanssa. Minä, enemmän passiivisena, katselen kalenterin täyttyvän helposti työasiosta.

Toisaalta on turha valittaa yksinäisyydestä, koska viihdyn yksin varsin hyvin. Ehkä kyse on kuitenkin vaan tasapainosta. Tunnen joidenkin ihmisten tarjoavan minulle itselleni riittävästi vastapainoa tai muuta tyytyväisyyteen päättyvää virikettä, kun taas toisista ihmisistä en tunnu saavan tarpeekseni. Enkä edes tiedä, miksi.

Näin hetken mietittyäni, pystyn kahden ihmisen osalta kartoittamaan syytkin. Toisen kohdalla on olemassa selvä ja vahva tunneside, kun taas toisen kohdalla henkinen stimulaatiopiste on melkoisen matalalla. Kun tilanne tulee jossa kaipaan heidän aiheuttamaansa reaktiota, sen puuttuminen saa minut yksinkertaisesti masentumaan. Tuntemaan sitä yksinäisyyttä, joka tuntuu olevan olemattomissa aina kun he ovat lähettyvillä.

Kaikkein syvimmälle pimeyteen on silti helppo vajota, kun kaikilla muilla tuntuu menevän myös huonosti. Sitä mieluusti yrittää tarjota itseään auttajaksi, mutta samalla itsekeskeisyydessään velloo ajatuksessa, mitä tapahtuisi jos joku joskus tekisi samoin.

Tänä kesänä on kuitenkin tapahtunut paljon muuta. Olen pitkästä aikaa innostunut piirtämäänkin, lukemaan, tutkimaan asioita ja periaatteessa kaikki näistä on tapahtunut erään henkilön tahtomattaan/huomaamattaan antamallaan esimerkillä. En tiedä, mistä pikainen itsensä sivistämisen pakko on tullut, mutta pakotan selvästi itseni entistä enemmän ja useammin tarttumaan kirjaan kuin esimerkiksi television kaukosäätimeen (jos tähän ei lasketa Fallout 3:n pelaamista).

Kävin myös matkailemassa, josta yritän parhaillani editoida matkakumppaneideni iloksi pitkästyttäviä lomavideoita. Helvetillinen duuni niissäkin on, mutta yritän toimia nopeammin kuin viime vuoden Japani-videoiden kanssa, joiden ilmestyminen Facebookiin kesti kahdeksan kuukautta.

Olen myös pohtinut tämän blogin pitämisen mielekkyyttä taasen. Harmittaisi pirun paljon heittää pois nämä monet kirjoitetut vuodet, mutta toisaalta - haircutille on niin parempiakin tapoja toteuttaa (facebook, anyone?), vaikkakaan ei niin pysyviä ja “päiväkirjanomaisia” kuin tämä. Yksi syyhän tämän pitämiselle on ollut koska kirjeitä ei enää nykypäivänä kirjoiteta, niin mahdollisille jälkipolville jäisi jotain konkreettista luettavaa isän tai isänisän inhimillisyydestä.

Ehkä pitäisi siirtää tämä satunnaisten ajatusten kirjoitusalustaksi ja todella lopullisesti haudata tarve raportoida elämästään pysyvästi.

Olihan se hauska muutamassa kohdassa, mutta jos se olisi ollut “old-skool” Sacha Baron Cohenia, eli puhdasta sketsiviihdettä - olisi se ollut parempi. Sketsiviihteen muuttaminen pakolla elokuvaformaattiin pilaa sen turhalla käsikirjoittamisella ja vitsien väliin kuvatuilla pakollisilla aasinsilloilla.

Olin saanut itselleni joskus käsityksen, että Mr. Manson on sen verran vakavanoloinen häröpallo, että asiantila on saavutettu varmasti jonkinlaisin kemiallisin apukeinoin ja kuten minut hyvin tuntevat ihmiset tietävät, pidän tietyssä määrin jo aspiriinin nappailua osoituksena henkisestä kyvyttömyydestä hallita itseään.

Ensimmäinen kerta, kun aloin muuttamaan käsitystäni aiheesta, oli Marilyn Mansonin haastattelu Michael Mooren muutoin vähän surkuhupaisen alleviivaavassa “dokumentissa”. Muistan ajatelleeni, että miehen ajatukset kulkevat kaikesta huolimatta varsin rationaalisilla poluilla ja nokkavasta rock-asenteesta ei ollut jälkeäkään. Ei ollut sitä itseään jumaloivaa tähtimeininkiä, tai absoluuttisia totuuksia laukovia latteuksia. Oli vain tavalliselta ihmiseltä vaikuttava tyyppi, joka kertoi muille oman mielipiteensä.

Olen ihminen, joka ihannoi älykkyyttä ja kykyä muuttaa se viisaudeksi. Olen myös henkeen ja vereen sanan- ja ilmaisuvapauden puolustajia, joka toki on monesti myös harmaita alueita käsittävä alue. Tästä huolimatta - tai ehkä juuri tästä syystä tunnen tietynlaista yhteenkuuluvaisuutta Marilyn Mansonin kaltaisten - tai siis hänen julkisuuskuvansa (oli se tarkentunut ajan myötä sitten todelliseen suuntaan tai ei) kanssa.

Kirja itsessään vahvisti käsitystäni henkilöstä ilmiön takana aika voimakkaasti. Toki, jätän skeptikkona aina tilaa sille ajatukselle, että kaikesta näennäisestä rehellisyydestä huolimatta koko käsitys on vain taidokkaasti manipuloitu julkisuusprojekti. Mutta jos näin asia todellisuudessa on, toivotan sen vaikutuksen itseeni tervetulleena. Koulukiusatut sanovat usein, että muiden kiusattujen kokemukset auttavat heitä ymmärtämään ja käsittelemään myös omaa kohtaloaan - ja tämän kirjan myötä on helppo arvioida myös omia tuntemuksiaan. Ei tämä mikään parannuskeino mihinkään ole, mutta kummasti lohduttaa tietää, että maailmassa on muitakin ihmisiä, jotka tuntevat absoluuttisina totuuksina annetun viestinnän jo lähtökohtaisesti ahdistavana. Minä, joka en koskaan ole pystynyt omaksumaan yhdenkään auktoriteetin kunnioittamista - ja Marilyn Manson, joka taasen pitää kristinuskoa pelon instrumenttina.

Kristinuskosta voisin avautua vielä oman osansa verran, mutten siten, miten suurin osa teistä kuvittelisi minun sen tekevän. Ehkä siis on hyvä lopettaa tämä jaaritteleminen tähän tältä illalta. En edes pidä Marilyn Mansonin musiikista, vaikka cover Soft Shellin Tainted Love -biisistä onkin omalla tavallaan loistava.

Peace out. Rakastakaa itseänne, koska kukaan muu ei sitä välttämättä tee puolestanne.

Ensin kurotin automaattisesti ottamaan silti sen “suomalaisen” Valion maidon, kunnes huomasin hinnan. Arlan maito oli 20% halvempaa, kuin Valion, eikä selitystä oikein löytynyt mistään muualta kuin tuotteiden imagosta - eli siitä, että ihmiset ovat valmiita maksamaan perinteisestä suomalaisesta merkistä sen 15-20 senttiä enemmän litralta.

Tosiasiahan on, että juon/käytän niin vähän maitoa, että tuolla hinnalla ei ole mitään merkitystä, mutta periaatteestakin sylettää, että monien tuotteiden kohdalla on niin paljon halvempaa tuottaa sitä ulkomailla kuin Suomessa. Vaikka se tuote tuotaisiin puolen maapallon päästä, niin sen kuluttajahinta on silti selkeästi halvempi kuin “lähiruoan”.

Tuossa maidon kohdalla ei voida edes eroa selittää halvemmilla tuotantokustannuksilla, koska molemmat ovat suomalaista maitoa. Olisi oikeasti hienoa tietää, kuinka paljon ruoan kalleus johtuu siitä, että olemme valmiita vain maksamaan siitä sen mitä pyydetään ja siksi, koska Suomi on lähes täydellisesti S- ja K-ryhmien oligopolin alaisuudessa. Niin kauan kun näillä kahdella yrityksellä “kilpailu” tarkoittaa vain sitä, kumpi rakentaa isompia automarketteja (ja myy siellä silti ala-arvoista paskaa kalliilla), on ainoa häviäjä suomalainen kuluttaja.

- Hei homo! Hyvää syntymäpäivää.
- Kiitti runkkari!

On ihanaa olla mies.

Laitoin pahimmat kasat kyseiseen laatikkoon eilen ja nyt vasta ajatuksella kävin laatikon sisällön läpi, miettien, mitä muistoja näennäisesti turhiin roskiin sisältyykään. Laitoin tuohon oheiseen kuvaankin muutaman muiston.

Kuvasta voidaan käydä ne vaikka läpikin. Eli vasemmalla on El Alameinin sotilasmuseon pääsylippu. Ei mikään tavoiteltava paikka varmasti monellekkaan, mutta itse olin varsin pähkinöinä käydessäni siellä vuonna 2000. Olen lapsesta asti lukenut kaikki kirjat El Alameinista ja kun kerrankin pääsin paikanpäällä käymään, oli se kokemus sinänsä.

Toisena on DBTL:n pääsylippu vuodelta 1998. Kaverin kanssa päätettiin ex-tempore lähteä ensimmäiselle (!) festarireissulle koskaan ja luulen sen olevan myös viimeinen. Ei ollut meidän kummankaan juttu se.

Sen alapuolella on ensimmäinen käyntikorttini, eli kyseessä on myös ensimmäinen vakavasti otettava työpaikkani - perheyritys, joka sijaitsi Kirkkonummella. Sijaitsee toki edelleen, mutta eri omistuksessa.

Sen alapuolella on taas Joulutähti-tapahtuman henkilökunta-kortti (v. 1990). Kyseessä oli Riihimäen kauppaoppilaitoksen järjestämä jokavuotinen tapahtuma, jossa opiskelijat järjestivät marraskuussa koululla “joulumessut”, johon paikalliset yritykset osallistuivat. Itse jouduin halveksittavan tekijänoikeusvarkauden uhriksi, kun tein ohimennen luonnoksen tapahtuman logosta, eli nauravasta jouluhattuisesta tähdestä, joka sitten varastettiin ja vasta myöhemmin muistettiin kysyä myös minulta, että “olihan tämä ok?”.

Mukana on myös pieni ruutupaperin pala, jossa on muutama kirjoitusmerkki ja hieno piirros höyryveturista. Kyseisellä lappusella on selittetty yhteisen kielen puuttuessa v. 1998 kiinalaiselle taksikuskille Taianissa, että tarttis saada kyyti rautatieasemalle. Ja kyyti onnistui.

Sitten on KOP:in pankkikirja. Kävin joskus yläasteella avaamassa tilin kyseisessä pankissa, koska äitini Postipankin virkailijana tiesi aina, mitä omalla tililläni siellä tapahtui. En minä mitään uutta tiliä tarvinnut, mutta halusin vain kapinoida. Myöhemmin tili “sveitsiläistyi” ja keräsin sinne kaikki rahat, jotka olin saanut äidiltäni salaa. Lopulta vetäisin tilin tyhjäksi kuukauden reppureissua varten Kiinassa ja Japanissa, enkä enää tiliä sen jälkeen käyttänyt.

Sen takana on Storyvillen lasku (yli 200 markkaa) eräästä illasta vuonna 1999, jota olen kuvaillut surkeimmiksi treffeiksi koskaan.

Sen etupuolella on taas Tilleyn vakuutuskortti. Tilley siis on legendaarinen hattuvalmistaja, joka on tunnettu tosimiesten hatuistaan. Antavat hatuille melkoisen takuun, joka myös periytyy jälkipolville.

Ja isoin härpäke on matkalippu Shanghaista Osakaan. Kaksipäiväinen laivamatka yli keltaisen meren lähes trooppisissa tunnelmissa toi pientä epäuskoa orientaalisten kansojen soveltumuttomuudesta merenkävijöiksi, mutta myös pahimmat palohaavat ikinä mitä olen saanut.

Että sellaista. Noiden muistojen lisäksi laatikosta löytyy paljon muutakin ja jos laatikko nyt seuraa mukana pidempäänkin, niin niitä ehkä sinne kasaantuu entistä enemmän. Katsotaan nyt.