Olen vahvasti sitä mieltä, että TV1:llä esitettävä “Hymy Pyllyyn” -ohjelma on surkein koskaan esitetty suomalainen viihdeohjelma.
“Suomalainen irtisanomissuoja on hälyttävän alhaisella tasolla!”
Anteeksi mitä? Tuliko tämä oikeasti YLE:n kanavalla esiintyvän poliitikon suusta? Ah, niinpä tietysti. Tyyppihän oli vasemmistolainen.
Luuleeko joku valopää oikeasti, että työllistämisestä tehdään houkuttelevampaa tai edes helpompaa sillä, että yrityksiltä tehdään mahdollisista resurssinvähennyksistä vielä vaikeampaa? Kuka helvetin possu kuvittelee ammattiliittojen valopäiden ulkopuolella, että nykytilanne olisi jotenkin houkuttelevampaa yrityksille? Siinä se vasta soppa isketään, kun liittojen valta kasvaa, vinkumiset palkankorotuksista yms. lisääntyvät ja valtiokin vielä lähtee suojaamaan vain ja ainoastaan työntekijää.
Kyllä, voidaan idealisti-idioottien toimesta hehkuttaa vaikka kuinka yritysten sosiaalista vastuuta. Tosiasia on, että kun työllistämisestä tehdään kalliimpaa JA vaikeampaa (ml. ei-joustavaa yrityksen kulloisiinkin tarpeisiin soveltuvaksi), niin suomalaista teollisuutta ei ole. On ihan turha itkeä teollisuuden leikkauksia, irtisanomisia ja muita sensellaisia, kun se sama teollisuus siirtyy helpomman/halvemman ja yleisesti kilpailukykyisemmän toiminnan maihin. Siirtymä ei edes enää tarkoita mitään Nokian kännykkälaturitehtaita Kiinassa, vaan jopa keskikokoisten yritysten ulkoistaminen lähialueille Eestiin ja Venäjälle on entistä helpompaa. Ja houkuttelevampaa.
Vittu, ulkoistetaan kaikki ulkomaille. Duunarit kyykkyyn.
Katainenkin heitti kunnon valopallon taivaalle. Että julkinen sektori ei saa viedä kuulemma kaikkia koulutettuja ihmisiä, vaan että yksityisellekkin puolelle pitää jättää porukkaa.
Heh. Anteeksi, mutta kertokaa minulle joku julkisen sektorin työpaikka, joka on houkuttelevampi kuin yksityisellä.
Ihan oikeasti. Kertokaa. On niitä varmaan, mutta ei tule yhtään mieleen. Ei, edes vaikka mietin hetken.
Tässä pitäisi olla kaljakorin kuva. Miksi, saatte itse miettiä. Ne, jotka tiedätte vastauksen, voitte pitää itseänne onnekkaana/onnettomina, riippuen näkökulmasta.
Kohta on kuukausi taas vierähtänyt ja Japaninmatkastakin tuntuu olevan jo ikuisuus. Marraskuu on esiintynyt minulle lähinnä sängystä käsin, eikä valitettavasti kyseessä ole ollut John Lennonmainen rakkauden kuukausi. Alkukuusta oikea jalka sai nimittäin niveltulehduksen, enkä kahteen viikkoon pystynyt laittamaan yhtään painoa jalalle. Kolmas viikko meni kepeillä ja nyt alkaa pikkuhiljaa kotioloissa selviämään ilman kyynärsauvoja. Ehkä ensi viikolla jo vähän muuallakin. Siitä huolimatta, esimerkiksi kaupassa käynti on aikalailla turhaa. Kahdesta syystä: en kuitenkaan jaksa kantaa ostoksia kotiin ja toisekseen olen menettänyt ruokahaluni. Japanissa laihduin jo 3-4 kiloa, enkä uskalla käydä vaa´alle tämän toipumisen jälkeen.
Lumisateet ottavat pattiin urakalla. Eivät vähiten siksi, kun klinkuttaminen keppien kanssa olisi muutenkin vielä vähän hankalaa, niin hanget ja laiskat talonmiehet/kiinteistönhuoltohenkilöt aiheuttavat vain lisäongelmia.
Ajattelin ostaa auton. Pökötti meni talviteloille naapurivaltioon ja kun lopetin työt elokuussa, niin myös firman auto poistui käytöstä. Olen ns. julkisten käyttäjä tällä hetkellä ja sekin ahdistaa. Toisaalta se on helpotus, kun ei ole alhaalla kadulla autoa, jonka perään pitäisi katsella, mutta kaikki pienimmätkin asiat pitää hoitaa julkisilla. Omalla autolla pankkiin menisi 10 minuuttia, nyt siihen pitää varata puoli tuntia. Tai vähän yli.
Selviäisiköhän tästä marraskuusta hengissä. Ahdistuminen on ehkä vähän väärä sana, ylimitoitettu, mutta synkkä harmistuminen on ehkä parempi termi. Kaikki tuntuu vituttavan, paitsi tiettyjen ihmisten läheisyys. Muut tuntuvat yhdentekeviltä ja koko ajan kauemmaksi vetäytyviltä. Kaiken lisäksi, olen vielä ihastunut. Ihmiseen, joka on mahdoton monella tavalla.
Niinpä niin. Marraskuu.
