elokuu 2007 Archives

Taas yksi päivä takana ja vähän seuraavaakin. Sinänsä pelottavaa, että edessä on taas yksi viikonloppu ja tätäkään viikkoa ei oikein ole rekisteröitynyt jonnekkin aivokalvon sisäpuolelle. Aika vain juoksee ohitse ilman, että sillä on suurempaa vaikutusta.

Kävin töiden vuoksi, tai pitäisikö sanoa ansiosta, katsomassa leffan 28 viikkoa myöhemmin. Kyseessä on hyvä leffa, kieltämättä, jos siis piti ykkösosasta. Ja minähän pidin, vaikka asia kostautuu kuitenkin takaa-ajounilla tänä yönä.

Vaikka näitä rauhallisia työpäiviä on nykyään enemmän kuin ennen, olen silti aivan pirun huolissani. Lähinnä siitä, että missä vaiheessa huomaan kehittyneeni ammatillisesti siten, että se ei enää hyödytäkään vain minua, vaan jotain muuta entiteettiä. Missä vaiheessa töiden asettamista vastuista tulee itsensä syöviä, jossa huomaa polttavansa itsensä verille vain huomatakseen, että on koko ajan tehnyt jotain, mikä loppujenlopuksi ei merkitse mitään. Epäjohdonmukaista jaarittelua, tiedän, mutta noissa arkipäivissä minua vaivaa jokin, mitä en osaa selittää. Ehkä se on vain sitä, että tarvitsisin lisää uusia osaavia ihmisiä ympärilleni. Pelkään palavani loppuun ilman että huomaan sitä itse.

Juttelin tänään erään kaverin kanssa ja olimme yhtä mieltä siitä, että kun minkä tahansa työpaikan hierarkiassa kapuaa tarpeeksi korkealle, alkaa kaivata yksinkertaisia, ns. "aivottomia" tehtäviä. Tuo hierarkialla kipuaminen tarkoittaa suoraan tietysti sitä, että vastuu kasvaa myös muiden kuin omasta onnistumisesta - ja kun sellaisten stressigeneraattorien jälkeen usein tekee mieli paneutua vain siihen tyydyttyneisyyden tilaan, jota ne aivottomat työt aiheuttavat.

Tilanne on vähän sama kun aikuisiällä kaipaisi takaisin lapsuuteen. Silloin, kun elämässä ei tuntunut olevan mitään huolenaiheita. Silloin, kun suurimmat ongelmat liikkuivat nukkumaanmenoajan ja epämiellyttävän päivällisruoan paikkeilla. Nyt, samasta autuudesta suostuisi maksamaan.

Tottakai, ratkaisuhan tuohon olisi varsin yksinkertainen. Sitä voisi vain lopettaa työt ja tuudittautua jälleen siihen apatiaan, joka odottaa virikkeettömässä elämässä. Ei ole enää niitä todellisia haasteita mitä kohtaa päivittäisessä työelämässä, mutta osaisiko niitä edes kaivata kunhan sitä vain tottuisi täysin vastuuvapaaseen elämäntapaan? Olisiko sitä edelleen huolissaan entisistä alaisistaan, miten heidän elämänsä on jatkunut?

Ehkä vain kyse on siitä, että osaa päästää irti. Tajuaa, että milloin olisi syytä luovuttaa ajoissa ja ajatella pelkästään itseään.

Parisen viikkoa sitten sisko kävi kylässä ja ihmetteli puhtaiden pyykkieni pinoa. Kunnollisena, huolehtivaisena isosiskona tietysti lajitteli ne samantein ja kiinnitti huomiota alushousujeni vähän heikkoon valikoimaan.

Sen jälkeen iso-S on vähän väliä muistuttanut, että "käy ostamassa lisää kalsareita".

Nämä kehoitukset eivät hirveästi ole osuneet hedelmälliseen maaperään näissä kiireissä, mutta tänään ne löysivät lopulta päätepisteensä.

Aamusuihkun jälkeen alkoi olla jo kiire päivän ensimmäiseen palaveriin, joten kehitin pukeutumisen aika nopeasti. Paita, housut ja sukat valitsin normaalin päivän mukaisesti, mutta kun katsahdin sitten alushousuhyllylle, haki käsi tyhjää. Kommandopäivältä pelasti ainoastaan se, että hyllyn takareunasta, ihan siis sieltä hyllylaudan ja takaseinän välistä löysin ammoin lahjaksi saamani elefanttikuvioiset silkkibokserit.

Kenelle tahansa kypsän iän (yli 16 vee) saavuttaneille mieslukijoilleni ei varmastikaan tule yllätyksenä, että tällaiset vaatekappaleet ovat etsiytyneet vaatekaappiini naisten käsien kautta. Tyypillisintä on, että äidit ostavat tällaisia lahjaksi (tai rangaistukseksi?) pojilleen lopun ikää, mutta näitä lahjuksia on tullut myös siskoilta, tyttöystäviltä kuin muilta naisiltakin.

Kaikesta voidaan siis vetää sellainen johtopäätös, että mukahauskalla kuosilla olevat silkkiset alushousut ovat erityisesti naisten perversio. Tästä syystä otankin tilaisuudesta vaarin ja koulutan nyt ketä tahansa naislukijaani, joka juuri nyt - tahi tulevaisuudessa - ajattelee ostavansa kenelle tahansa miespuoliselle munankannattimelle minkäänlaisia alusvaatteita.

1.) Silkkiset alushousut eivät ole mukavia. Ne ovat sitä toki, jos haluat miehellä olevan VAIN ne päällä, mutta housujen kanssa ne ovat kuin nivusissa olisi kestorasvaus päällä. Tavara liikkuu vähän liian vilkkaasti, if you know what I mean. Jättäkää silkki suosiolla aamutakkeihin ja solmioihin.

2.) Myöskin väljät bokserit ovat huono valinta. Toki, jos kantaja erityisesti sellaisia syystä tai toisesta käyttää, on valinta toki aiheellinen. Mutta jos et mitenkään saa selville lahjan saajan preferenssiä, niin hanki tiukat bokserit. Ne pitävät paketit siellä missä pitääkin ja puuvillaisina (tai sekoitekankaalla) mukavuus on taattu.

Lopuksi, kun samalla muistelen saaneeni fanttikalsarit erään vuosientakaisen tapahtuman seurauksena (kyllä, siihen sisältyi alushousut ja nainen) - haluaisin päättää nämä totuudensanat erään kuuluisan sovinistin lausahdukseen:

Miesten seksikkäin alusvaate on lattialla olevat kalsarit. Vielä seksikkäämpää on, kun joku nainen siivoaa ne siitä pois.

Ikinä ei enää alkoholia. Luulin lähteneeni illalla ihan autolla liikenteeseen, mutta kävelin kotiin. Nyt pitäisi löytää ensin ruumiin elossapysymisjärjestelmän toiminnot ja sen jälkeen etsiä avaimet - ja lopulta myös se auto.

Ja sitten tänään olisi vielä joku grillimöötte. Paskat. Pysyttelen takuuvarmasti makkarassa.

[edit: kas, olinkin jo blogannut aiheesta yöllä - tosin ehkä hiukan eloisammissa fiiliksissä]

Kävelin juuri kotiin. Tunnin päässä lähtöpaikasta, johon jäi myös auto ja epämääräinen määrä eriaisia sosiaalisen elämän välttämättömyyksiä.

Olipa perjantai-ilta. Olipa tosiaankin.

Viikko mennyt taas äärettömän nopeasti. Tosin siihen oleellisena osana kuuluu myös paljon tekemistä, joka on osasyy siihen, että bloggaaminen on jäänyt vähiin. Viikonloppu on yhtälailla kiireinen ja joskus ensi viikon torstain kohdalla on kalenterista ensimmäinen vapaa päivä.

Kiireestä huolimatta, jonkinlaista moraalinkohotusta on havaittavissa. Paitsi että ammatillisesti kaikki tuntuu taas paljon selkeämmältä, mitä haluan ja mitä aion tehdä, niin myös ruumiillisesti on varsin ok olo. Johtuneeko sitten siitä syystä, että viime syksyisestä on tullut aika paljon muutoksia kroppaan. Paino pudonnut melkein 7 kiloa ja vyötärö kaventunut 107 senttimetristä 99:ään. Painon kanssa ei hirveästi kannata pelleillä, kun se kuitenkin välillä jopa nousee läskistä riippumatta. Sitävastoin vyötärön suhteen 95 senttiä on hyvä seuraava tavoite.

...vaikeaa on saada naiselta kiihkoton, rehellinen vastaus kysymykseen: ooksä vähän lihonut?

Televisiossa vilahti elokuvan lopuksi suomentajan krediitit. Sadasosasekunnissa mietin, että onkohan noilla tekstitysten tekijöillä samanlainen paskanakki-käytäntö, kuin muissakin työyhteisöissä?

Eli se, että firman nuorin joutuu kääntämään ne Eddie Murphyn leffat?

Olen onnellinen. Enkä tiedä, miksi.

Johtunee ehkä säästä, ihanteellisista avoautokeleistä. Johtunee ehkä taannoisesta lomamatkasta. Johtunee ehkä ihanista ystävistä. Ehkä jostain, mitä joku on lisännyt juomaveteen. Missään tapauksessa en ole ihastunut/rakastunut, jos joku sellaista on päähänsä saanut.

Jokatapauksessa, on vaikea lopettaa hymyilemistä siinä määrin, että alan itsekin pitämään itseäni typeryksenä.

Viikonloppu. Mikä ihana tekosyy.

Donnerwetter. Alkuviikon loma Berliinissä meni sitten odotetulla tavalla. Maanantai-aamuna pikainen järjestely kaikkien tarvittavien asioiden kanssa, taksi lentokentälle ja hyppy koneeseen. Kentällä tuli vielä törmättyä viime viikonlopun hääpariin matkalla Prahaan.

Oli muuten lähellä, että ei oltaisi oltu samalla lennolla. Jossain vaiheessa Prahakin vaikutti potentiaaliselta vaihtoehdolta kaupunkilomaa silmälläpitäen.

Enivei, kaksi päivää Berliinissä tuli ihan tarpeeseen. Kaupunki oli hieno, ilma oli kuin varsin kuuma morsian ja vaikka välillä väsymys meinasi iskeä, niin nuo päivät ovat taas niitä, joita varsin mielellään muistelee jälkikäteen. Ja vaikka etukäteen kaavailtiinkin, niin kaupunki ei ollut tyhjä saksalaisista. Kyllä niitä turisteja tulee siellä maan rajojen sisäpuoleltakin. Ja voi pojat, että olivatkin rasittavia.

Yhtenä retken kohokohdista pitää tietysti mainita ruoka. Vaikka systeri ei matkaseurana paljoa käristetyistä possunsorkista pitänytkään, niin muutoin paikallinen ruoka on ihan huippua. Ja olut tietysti, mutta olen ollut aiemmilla saksanreissuilla sokea, kun en ole huomannut ilmeisintä villitystä siellämain. Nimittäin olutta, joka on blandattu virvoitusjuomalla.

Juu. Ihan oikeasti. Jopa kaupassa oli valmiiksi pulloitettuna olutta johon oli sekoitettu coca-colaa, spriteä tai fantaa.

"Siis WTF!"

Pelottavinta on, että se maistui tavallaan ihan hyvältä. Kokeilin tosin vain yhden, eli Berlinerin Spritellä.

Jes. Ihan oikea loma odottaa. Huomenaamulla on lähtö, mutten kerro minne. Tiedätte vasta sitten, kun tulen takaisin. Arvailla toki saa aiemminkin.

Saatte sitten tietää, kun palaan muutaman päivän päästä keskiviikkona. Ei nyt ole aikaa pidemmälle kesälomalle, mutta ehkä tuokin riittää. Toivottavasti ei ehdi tulemaan kovin pahoja vieroitusoireita siitä, ettei pääse lukemaan sähköpostia.

Arrivederchi - tai jotain muuta sensellaista.

Tumma puku - check.
Ranskalainen kravattisolmu - check.
Aurinkolasit ja antiperspirantti - check.
Neljätoista kiloa painava kamerakalusto - check.

Eli häihin olisi matka ja jännittää maan perkeleellisesti. Dokumentaristina olen vastuussa häiden - öö - jälkipolville säilömisestä. Nyt pitää vain yrittää seuraavat 14 tuntia olla jokseenkin pirteänä, vaikka olen siinä onnellisessa asemassa, että voin etiketin häiriintymättä poistua jonnekkin "(kameran) akkuja lataamaan".

Eilisen kokkailujen (hirvipaistia, nam) jälkeen keittiössä sijaitsi aamulla hävityksen kauhistus. Kaikki työtasot olivat täynnä pannuja, purkkeja, purnukoita ja lautasia. Useimmat käsityskyvyn (ja astianpesukoneen suorituskyvyn) ylittävän likaisia.

Aamulla ajattelin, että mitä väliä. Siivoan sitten töistä tultuani.

Nyt, 12 tuntia myöhemmin ei töistä tullessani ollut enää yhtään hinku siivota niitä.

Siivoan huomenna. Viimeistään töistä tullessani.

Ihan hemmetin väsynyt olo. Sänky ei ole koskaan tuntunut näin houkuttelevalta, mutta pitää pakottaa itsensä pysymään valveilla. Ihan pakko, ettei tulevasta viikosta tule yhtä helvettiä hajonneiden unirytmien vuoksi.

Perjantai oli varsinainen nollausilta. Enkä edes riekkunut ulkona, vaan pysyin kiltisti neljän seinän sisällä, kotona. Eikä oikeastaan ollut edes mihinkään menoa, vaikka olisin halunnutkin, mutta aamulla oli herätys klo 0600 työtehtäviin tuonne länsi-uudellemaalle. Oletuksena oli, että kyseinen keikka olisi kestänyt melkein koko päivän, mutta toisin kävi. Pääsin kuin pääsinkin irti sieltä selvästi aiottua nopeammin ja siispä tie vei systerin kesäjuhliin Porvoon taakse merenrannalle.

Mikään keikka, jossa pääsen posottelemaan Pökötillä pitkin maaseututeitä auringon paahtaessa suoraan kuuppaan, ei ole tietystikään mikään pettymys, mutta silti Porvoon keikasta päällimmäisenä jäi mieleen vitutus.

Olen varmaan tullut vanhaksi, mutta alan vihaamaan nimenomaan vanhempia humalaisia ihmisiä. Kyse ei ole pelkästään omista vanhemmistani, mutta jostain syystä lauantai-iltana ärähdin muutamaankin kertaan viattomille, koska vitutusmittari näytti punaista. Väsymys (18 tuntia putkeen viiden tunnin yöunilla) oli tietysti yksi selitys, mutta faijan päänaukominen alkoi vain kyllästyttää.

Pienestä pitäen, olen aina ollut sanomattoman ylpeä siitä, etten koskaan nuoruusvuosinani nähnyt isääni humalassa. Pientä hiprakkaa tottakai saattoi joskus olla, mutta me lapset ei sitä taatusti edes huomanneet. Tosin olisi ollut totaalikontrollin pettämisen kanssa, joka olisi varmasti jo tarvinnut jonkinlaista selitystä hauraissa lapsenmielissämme. Lapsena alkoholi oli vain ja ainoastaan nautintoaine tietyssä mittakaavassa. Olut saunan jälkeen oli täysin normaalia tai konjakkitömpsyt ennen nukkumaanmenoa. Humala oli aika tuntematon sana omassa lapsuudessani, johon syyllistyivät aina vain tuntemattomat ihmiset.

Tähänkin perustaen, herättää ihan helvetinmoista ärtymystä nähdä oma isänsä, nyt vanhana ja arvokkaampana (?) humalassa. Eikä kyse ole vieläkään mistään konttailevasta älykääpiöstä, vaan juuri niitä tyhmiä vitsejä suulaasti toistavasta humalahakuisesta herrasta, joka tosin näyttää alkoholikulutuksensa mitalla vieläkin rippikoululaiselta minkä tahansa steissillä hengaavan teinin rinnalla.

Eikä se ole pelkästään ne tyhmät vitsit, mutta luoja auttakoon niiltä sotajutuilta - ja varsinkin niiden toistamiselta.

Subbarilta tulee parhaillaan Lomakuumetta -töllöohjelma. Kuten niin monta kertaa aiemminkin, niin kyseessä on realitypätkä, joka on yllättäen brittituotantoa. Koko konseptin voi pukea yhteen ajatukseen ja se kuuluu:

Laitetaan kaksi täysin erilaista perhettä kokemaan toistensa lomat ja katsotaan kärpäsenä katosta, kuinka vendettat syntyvät.

Sen vähän, mitä olen pätkää nähnyt, olen huomannut ohjelman myös täyttävän muutamia kriteerejä aina jaksosta toiseen. Ensinnäkin toinen perhe on peribrittiläinen, jossa äiti näyttää puunatulta kotiäidiltä, lapset kilttejä nätteihin mekkoihin ja merimiespukuihin puettuja pikkuaikuisia ja isä tietenkin sen seipään niellyt jäykkis, joka puhuu Jeeves-aksentilla. Sitten se toinen perhe onkin sitä toista ääripäätä, eli valkoista roskasakkia, jossa äiti näyttää maitovalaalta, lapset ovat kurittomia jästipäitä ja isä näyttää (ja kuulostaa) lähinnä pubissa aikaansa kuluttavalta gangsterilta.

Sittenkun nuo kaksi ääripäätä isketään vaikka telttailemaan Bristoliin JA kulttuurilomalle Firenzeen, niin jo vot. Sekoitetaan vähän, niin meillä on viihdettä.

Olohuoneen mattoni uusiutui tänään ja vanha, vuosia hyvin palvellut matto lähti kellariin muovikääreessä. Ikäänkuin sitä ikinä tulisi sieltä käyttöön kaivettua. Takuuvarmasti se on siellä haudattuna, kunnes muutan ja se joutuu käymään läpi valintaprosessin. Prosessissa aivosolut käsittelevät yksinkertaisen valinnan, joudunko sen heittämään pois vai jatkaako se elämäänsä seuraavan kämppäni säilytystiloissa.

No. Muutos on hyvästä ja kai tuo uusi mattokin tulee näyttämään tottumisen jälkeen ihan hyvältä. Ainakin siinä on vähän ylimääräinen juju, joka jääköön salaisuudeksi.

Silti vähän harmittaa. Mietin tuossa, johtuuko kenties siitä, että entinen matto oli oikeastaan viimeinen konkreettinen muisto eräästä suhteestani. En vain sellaisena ollut sitä tajunnut moneen, moneen vuoteen. Nyt kun se herätti vanhat muistot, niin tuntuu ihankuin eiliseltä, kun mattoa valittiin yhdessä Ikean läpijuoksussa. Samana päivänä tapahtui paljon muutakin ja kaikki nuo muistot kulminoituvat nyt tuohon mattoon.

Mattoon, jonka hautasin tänään.

Aika hienoa. Sinänsä.

Tänään meni pitkään pokerin parissa, mutta olipahan ihan mukava ilta. Kilpailuhenkisenä mukavuutta kohotti kummasti se, että voitin kaksi peliä kolmesta ja palkinto, tai kaikki kuusikymmentä sellaista, ovat nyt taskussa. Onneksi emme pelanneet rahasta, sillä sehän olisi ollut laitonta.

Muistan joskus lukeneeni ensimmäisen kerran pokerin uudesta tulemisesta Yhdysvalloissa nimenomaan televisiolajina ja hymähdin kylmästi. Ei kortinpeluu voi olla nyt niin hirvittävän mielenkiintoista ja addiktoivaa, mutta kun täälläkin alkoi SubTV:llä näkyä pokeriturnauksia, niin tottavieköön - on se vain addiktoiva peli niin katsojana kuin pelaajanakin. Ja kun meikäläisen kilpailuvietti on sitä mitä se on, niin se on juuri täydellinen peli. Eihän mulla mitään pokerinaamaa ole, mutta kai siinä pärjää tuurillakin.

Huomenissa on luvassa kaikenlaista. Lähinnä ostosten tekemistä eri paikoista, mutta töitäkin pitäisi ehtiä tekemään. Jossakin välissä, jossakin välissä.