Pallero oli lainassa viikonlopun ajan. Auto, joka on seurannut ammatillista kehitystäni jo monen vuoden ajan. Auto, joka on yksi pirun varma työkalu. Auto, jonka vaihtaminen joskus tulevaisuudessa sattuu ajatuksenakin sieluun.
Ei tässä oikeasti sen kummempaa ihmettelemistä ole, mutta satunnaisten tavaroiden - puhumattakaan autoista - lainailu on minulle aina ollut ihan perkeleellisen vaikeaa. En puhu nyt mistään leffa-DVD:istä tai kirjoista, vaan "vähän merkittävämmästä" tai kalliimmasta. Kirjojen ja vastaavien pikkutavaroiden kohdalla aina tuntuu ajattelevan, että puolet kuitenkin jää matkalle. Tietty hävikki on hyväksyttävissä, mutta sinänsä ainutlaatuisen materian kohdalla harmitus olisi ihan eri luokkaa.
Kyse ei ole oikein ole siitäkään, ettenkö luottaisi ihmisiin. Päinvastoin, luotan joskus jopa liian paljon. Pelkäänkö sitten sitä, että hyödyke kuluu tai menee jopa rikki? Kyllä varmaan. Onhan se ihan helvetin kallis paketti korjattavaksi - eikä kilometrit autonkaan suhteen ole ilmaisia.
En varmasti ole täydellinen, mutta silti syytän kaikesta lapsuuttani. Muistan joskus alle kouluikäisenä keskineeni systerin kanssa hyvän leikin. Kirjaston. Askarreltiin siinä sitten jokaisen sarjakuvakirjan sun muun opuksen selkämykseen lainauskortti ja alettiin pitämään huoneessamme kirjastoa koko naapuruston kakaroille. Siinä vaiheessa, kun vanhemmat sai tietää asiasta, niin alkoi se perinteinen älämölö. Ei sopinut, että vaivalla ja rahalla hankitut sarjakuvataiteen hedelmät liikkuivat ties missä ja kun älykkäinä olimme valinneet "kirjastoomme" myös paljon sellaista materiaalia, jota ei oikeasti pitäisi koskaan päästää käsistään - oli älämölö ihan aiheellinen.
Perheessämme on aina ollut myös pyhä lehmä ja se on ollut nimenomaan auto. Tai autot. Niiden lainaaminen on aina ollut perheen ulkopuolisille mahdotonta. Jos pakko on ollut, niin sitten mieluummin mennään itse ajamaan omaa autoa muuttokuormaan tai muuhun sellaiseen, kuin jätetään se "vieraiden" käsiin. Muistan myös ikuisesti sen, kun soitin kotiin kolarini jälkeen sairaalasta. Ensimmäiset sanat faijani suusta puhelimen toisessa päässä olivat:
"Missä auto on?".
No. Mitä sitä turhia kyselemään. Olihan se jo selvää, että meikäläinen oli hengissä. Muussa tapauksessa kotiin olisi soittanut joku muu.
Meidän perheessä aloitettiin lainavihon pitäminen, nyt tiedetään missä mikäkin lainattu cd/dvd/sarjis/kirja on.
Kiitos lainasta kuitenkin ja hyvinhän siinä kävi: auto tuli ehjänä JA siivottuna takaisin :D