heinäkuu 2007 Archives

Syntymäpäivistä tuntuu olevan jo melkoisesti aikaa, mutta syy siihen taitaa löytyä perjantaina alkaneista polttareista, jotka olivat ensimmäiset unisex-polttarit, mistä olen kuullut. Toki kyse on erittäin hyvästä ystävästä ja niin edelleen, mutta silti vähän perinteet kutkuttivat takaraivossa. Eihän miesten pitäisi naispolttareihin osallistua. Paitsi mitä nyt stripparina.

Syy, miksi nuo polttarit ovat ajantajuani sekoittaneet, johtui siitä, että niissä vain oli niin paljon koettavaa. Kyseessä ei ollut mikään muutaman tunnin illanvietto, vaan yli vuorokauden mittainen varsin aktiivinen porukalla vietetty laatuaika. Olen ennenkin viettänyt aikaa naisporukassa ja aina niissä on hauskuutta riittänyt, vaikka puheenaiheet ovat olleetkin lähinnä tyttöjuttuja. Eikä siinä ole edes mitään omituista, kun tarkemmin ajattelee. Aina sitä on kuvitellut, että naisten polttareissa puhutaan kuitenkin peniksistä, eikä tämä kerta ollut poikkeus uskomuksesta. Ja mikäpä siinä keskustellessa kun paikallaolijoista olin yksi harvoista jotka ylipäätään omistivat sellaisen. Jos nyt jo naimisissa olleita naisia ei pidetä välillisesti sellaisina.

Yksinkertaistettuna, oli hemmetin mukava viikonloppu.

Jep. Takana yhdet polttarit, melkoinen määrä toimintaa, juotavaa, savunhajuista grillausta ja äksöniä. Ja nautinnollinen aamiainen merinäköalalla.

Nyt pitäisi löytää ajattelukyky uudelleen ja palautua takaisin arkeen. Tuntuu ihan sunnuntailta, mutta onneksi vasta lauantai. Huomenna voi nukkua pitkään ja tehdä muutamia rästihommia pois alta.

Ehkä siihen mennessä voin sitten päästä avautumaan aiheesta "avioliitto instituutiona" tai vaikka "työläisten helppo arki".

Siihen asti, pysykää kuulolla.

Olen vapaaehtoisesti liikkunut nahkapäänä jo kohta kymmenen vuotta ja oikeastaan ensimmäisen kerran aloin vakituisesti heittämään partavettä (!) päänahkaan sheivauksen jälkeen vasta viikko sitten. Siinä on kuulkaas aika miehekäs polte aivokuoressa kun vetäisee ensin gillettellä nahan mikronaarmuille ja sitten rykäisee siihen jotain huugo bossia.

Pitäisi varmaan jossain vaiheessa löytää itsestään se sisäinen metroseksuaali ja käydä ostamassa jotakin, mikä on oikeasti tarkoitettu pääsheivaukseen. Tai sitten ei. Miehekäs logiikkani nimittäin sanoo, että karva on karva on karva - ja se after shave kelpaa yhtälailla päähän kuin leukaankin.

Ziisus, että elinrytmit ovat taas persiillään.

Pallero oli lainassa viikonlopun ajan. Auto, joka on seurannut ammatillista kehitystäni jo monen vuoden ajan. Auto, joka on yksi pirun varma työkalu. Auto, jonka vaihtaminen joskus tulevaisuudessa sattuu ajatuksenakin sieluun.

Ei tässä oikeasti sen kummempaa ihmettelemistä ole, mutta satunnaisten tavaroiden - puhumattakaan autoista - lainailu on minulle aina ollut ihan perkeleellisen vaikeaa. En puhu nyt mistään leffa-DVD:istä tai kirjoista, vaan "vähän merkittävämmästä" tai kalliimmasta. Kirjojen ja vastaavien pikkutavaroiden kohdalla aina tuntuu ajattelevan, että puolet kuitenkin jää matkalle. Tietty hävikki on hyväksyttävissä, mutta sinänsä ainutlaatuisen materian kohdalla harmitus olisi ihan eri luokkaa.

Kyse ei ole oikein ole siitäkään, ettenkö luottaisi ihmisiin. Päinvastoin, luotan joskus jopa liian paljon. Pelkäänkö sitten sitä, että hyödyke kuluu tai menee jopa rikki? Kyllä varmaan. Onhan se ihan helvetin kallis paketti korjattavaksi - eikä kilometrit autonkaan suhteen ole ilmaisia.

En varmasti ole täydellinen, mutta silti syytän kaikesta lapsuuttani. Muistan joskus alle kouluikäisenä keskineeni systerin kanssa hyvän leikin. Kirjaston. Askarreltiin siinä sitten jokaisen sarjakuvakirjan sun muun opuksen selkämykseen lainauskortti ja alettiin pitämään huoneessamme kirjastoa koko naapuruston kakaroille. Siinä vaiheessa, kun vanhemmat sai tietää asiasta, niin alkoi se perinteinen älämölö. Ei sopinut, että vaivalla ja rahalla hankitut sarjakuvataiteen hedelmät liikkuivat ties missä ja kun älykkäinä olimme valinneet "kirjastoomme" myös paljon sellaista materiaalia, jota ei oikeasti pitäisi koskaan päästää käsistään - oli älämölö ihan aiheellinen.

Perheessämme on aina ollut myös pyhä lehmä ja se on ollut nimenomaan auto. Tai autot. Niiden lainaaminen on aina ollut perheen ulkopuolisille mahdotonta. Jos pakko on ollut, niin sitten mieluummin mennään itse ajamaan omaa autoa muuttokuormaan tai muuhun sellaiseen, kuin jätetään se "vieraiden" käsiin. Muistan myös ikuisesti sen, kun soitin kotiin kolarini jälkeen sairaalasta. Ensimmäiset sanat faijani suusta puhelimen toisessa päässä olivat:

"Missä auto on?".

No. Mitä sitä turhia kyselemään. Olihan se jo selvää, että meikäläinen oli hengissä. Muussa tapauksessa kotiin olisi soittanut joku muu.

Tänään aamupäivällä oli vähän nihkeä ylösnousun paikka. Heräsin joskus johonkin aikaan aamusta kun aurinko paistoi verhon raosta suoraan silmäkulmaani. Tiedostin asian, vaihdoin kylkeä ja nukahdin uudestaan. Useampi tunti myöhemmin (ilmeisesti, koska ajankuluminen oli vähän hakusessa) isäpappa (a.k.a. käpy) soitti ja kyseli kaikenlaista, joihin unenpöpperössä vastailin ilmeisen sujuvasti. Päätä särki eilisen jäljiltä ihan helvetisti, mutta pakko oli nousta ja vaivaantua suihkuun.

Veden alla ajatuksetkin kulkivat jo paremmin. Päässä pyöri kaikenlaista eilisillalta ja sitten se kolahti:

Miten hemmetissä koiria on niin monenlaisia?

Juu juu. Koira on kesytetty sudesta ja sitärataa, mutta miten millään jalostusmuodolla saadaan aikaiseksi esimerkiksi chihuahua? Juuri se mulkosilmäinen rotan kokoinen otus. Jos joku väittää kirkkain silmin, että se on saatu jalostamalla suoraan alenevassa polvessa sudesta, niin puhuu varmaan jätkä paskaa. Meksikolainen tai ei, niin jossain vaiheessa sen rodun kehityskaarta joku mikkihiiri on kyllä päässyt vetäisemään väliin.

Sunnuntaiset ajatuspierut ovat niin mukavia.

No niin. Tähän postaukseen piti tulla kuvakin, mutta kännykkä jäi keittiöön, enkä jaksa sitä tähän hätään tänne hakea, joten joudutte odottamaan kuvamateriaalia vähän pidempään. Ehkä jo huomenna. Tai sitten ei. Sitä voi toki pyytää vaikka kommenttiosastolla, jos välttämättä haluaa nähdä, missä maisemissa tämän blogin pitäjä on lauantai-iltansa viettänyt. Lupaan kymmenennen pyynnön kohdalla postata kännykkäkameran kuvan...

Enivei. Iltahan meni vallan mainiosti ex-naapurin kanssa humaltuessa. Vielä joskus klo 2200 aikoihin koko illanvietossa oli vielä filosofisen väittelyn makua, mutta klo 0000 maissa alkoi tilanteessa olla lähinnä kännisen elvistelyn fiilistä. Siitä huolimatta, taisin ihastua. Ihan pikkaisen.

Mutta jotkut naiset ovat vain sen verran älykkäitä humalassa.

Tämä torstai-ilta oli kyllä ihan mukava paketti Puistolassa. Eikun Kumpulassa. Tai siis siinä noista kahdesta kaupunginosasta, joka on Arabian vieressä. Melkein siis tuossa naapurissa, muttei kuitenkaan ihan kovin pienen kävelymatkan päässä.

Jotenkin kaiken kiireen keskellä on ihan mukava välillä istua alas ja olla ajattelematta työasioita. Sitä jotenkin on välillä unohtanut, miten sosiaalinen entiteetti voikaan olla, vaikka sosiaalisuus ei ole ikinä ollut vahvimpia puoliani. Enemmänkin olen ollut - pieniä poikkeuksia lukuunottamatta - kuuntelijatyyppiä.

Eniten tässä illassa otti pattiin se, että samantein kun nousin autosta makkarasäkin ja grillipussin kanssa, ei auringonsädettä ollut näkyvissäkään. Olisi enemmänkin ollut tyypillistä, jos olisi vähän vielä sadettakin roiskaissut, mutta ehkä onnea oli vielä edes sen verran mukana.

Kiitos vaan seurasta niille, jotka paikalla olivat. Tunnistatte tästä kyllä itsenne. Uskokaa pois. Pahoittelen vielä hiukan aikaista kotiinlähtöä, mutta tiedättehän te meidät työläisihmiset. Aina on lähdettävä.

Ennemmin tai myöhemmin.

Siellähän taas paukkuu siellä Manhattanilla. Väittävät, että kyse on jostain muuntajaräjähdyksestä, mutta salaliittoteoriat lähtevät takuuvarmasti käyntiin jossain internetin syövereissä vielä parhaillaan.

Etukäteishuhut olivat tosin melkoisia. Väitettiin, että joku rakennus olisi romahtanut ja vaikka mitä.

Saa nähdä, minkälaiseen maailmaan aamulla herään. Toivottavasti muuntaja ei ollut kanadalaista valmistetta, sillä viikon päästä Bush rynnii Winnipegiin etsimään kiellettyjä transistoreita.

Eilen kulkiessani ohi paikallisen kiinalaisravintolan, sen edessä oli pahasti turpiinsa saanut rampa pulu. Ei pystynyt nousemaan siivilleen, jaloista puhumattakaan.

Kymmenen minuuttia myöhemmin sitä ei siinä kuulemma ollut.

Sitävastoin tänään paikassa on lounastarjouksessa kana-aurajuusto -pizza. Mitä tästä pitäisi päätellä?

Käsi ylös, ketä myös ärsyttää joka DVD-leffan alussa tulevat miljuunat varoitustekstit, joissa muistutetaan, että kopiointi on rikos, kukaan leffan oikeuksia omistavista ei vastaa ekstroissa puhuvien ihmisten mielipiteistä ja jos joku leffaa katsovista tekee väärin yhtiöitä kohtaan, maailma tuhoutuu?

Jos minä maksan DVD:stä, niin mielelläni haluaisin päästä suoraan asiaan, kulkematta miljuunan varoitustekstin läpi joka VITUN kerta, kun haluan katsoa leffan.

Tämä viikonloppu meni sitten lentäen läpi. Jotenkin vielä unensekaista, että eilen koin taas niin paljon puhtaita onnenhetkiä, etten koko alkuvuoden arkipäivinä ole samaa vertaa kerryttänyt itselleni elämäpisteitä. Vielä kun koko päivä päättyi siihen, että ajelin Pökötillä rauhallisia maalaisteitä pitkin auringonlaskussa katto alhaalla. Ihan hemmetin rauhoittavaa. Vaikkei kesä ole koskaan ollut mikään mielivuodenaikani, niin eilen toivoin asuvani ympärivuotisessa kesässä. Pitäisi muuttaa kai talveksi etelään. Pieni kommuunielämä vaikka ranskan rivieralla kyllä kiehtoisi...

Jotain aiheutuneista univeloista kertoo kai se, että nukuin viime yönä 13 tuntia kuin tukki. Muistan heränneeni joskus aamulla tai aamuyöstä siihen, kun heinänuha iski päälle oikein kunnolla. Silmät turvoksissa kävelin keittiöön etsimään allergialääkettä, nappasin sen naamaani, niistin nenäni ja vaivuin takaisin sänkyyn etsimään syvistä syvintä unta.

Tästä viikonlopusta opin aika paljon. Yksi tärkeimmistä valaistumisista oli se, että vihdoin tajusin todella, mistä menneet epäonnistumiset ihmissuhteissa oikeasti johtuivat. Typerintä siinä oli se, että en koskaan aiemmin oikein tajunnut tietäväni sitä - vaan se aina jäi typerän itsekeskeisyyden taakse piiloon. Luulin päässeeni samasta vaivasta eroon jo joskus parikymppisenä hoidettujen säätöjen myötä, mutta että tässä iässä oppii itsestään näinkin tärkeitä asioita, on kai jonkinlainen saavutus. Nyt vain pitää vielä soveltaa sitä käytäntöön ja vaikka se varmasti tulee tekemään todella tiukkaa, niin päätös on kai pakko pitää.

Sillä eihän tästä muuten tule yhtään mitään. Perkele.

Joskus sitä vaan tuntee onnistuneensa. Oli sitten kyse työstä tai harrastuksesta. Rakkauselämästä tai urheilusta. Mahaolympialaisista tai grillimakkaran valinnasta. Tänään kyse oli ihan harrastuksesta, jos sitä harrastukseksi voi kutsua. Mutta on se ainakin lähimpänä sitä minulle.

Tänään viimeksi joku ihminen kysyi, mitä teen työkseni. En osannut taaskaan vastata. Pitäisi kehittää joku vakiovastaus, mutta valehtelisin edelleen, koska ei tätä työtä pysty oikein kuvailemaan millään järkevällä tittelillä. Niitä tarvitsisi ainakin neljä.

Ehkä pitää tyytyä olemaan vain päätoiminen hörhö.

Siinä mä ainakin olen hyvä.

Kuka arvasi oikein ne jatkoon pääsevät sinkkuäiteet? Kuka?

Raaka totuus, mutta mitä enemmän on jaloissa pyörimässä sitä toukka-armeijaa, niin sitä vähemmän on markkinoilla kiinnostusta.

Huoh. Siinä se viikonloppukin sitten meni heilahtaen. Vielä perjantai-iltana ei ollut hajuakaan siitä, mitä viikonloppuna tekisi. Ajattelin vain nekin pari päivää käyttää rästissä olevien töiden tekemiseen, mutta sitten menin baariin.

Pienessä sievässä kuulin Osama bin Ladenin näköisen tyypin (no oikeasti se oli nimeltään Samppa) kertovan, että Joutsassa järjestettäisiin Chopper-näyttely. Ja olisi siellä jotkut joutopäivätkin. Ja kun en ikinä ollut käynyt, niin pakkohan sitä oli lupautua mukaan. Ja sitten otettiin taas.

Kymmenen tuntia myöhemmin heräsin herätysääneen ja noin neljä minuuttia sen jälkeen soi puhelin, jonka toisessa päässä oli Sami kyselemässä ilmiselvän epätietoisena siitä, että olinko ihan tosissani edellisenä iltana lupautunut mukaan. Valehtelin sujuvasti olevani melkein valmis ja etsin samalla housujani. Löytyivät nekin pesukoneesta.

Astianpesukoneesta.

Lauantain aktiiviurheilu koostui siis lähinnä moottoriurheilusta. Vaikka pari kuukautta sitten vasta ajelin Joutsan läpi, en missään vaiheessa osannut oikein sijoittaa paikkakuntaa kartalle. Ajo-ohjeet kuuluivat lähinnä siten, että "ajetaan nelostietä blah blah blah blah....".

Eikä kukaan ollut koskaan kertonut, mikä hitto on nelostie. Hämeenlinnantie? Lahdentie? Porvoontie? (oikea vastaus oli keskimmäinen).

Eksyimme silti Joutsaan epämääräisen 2-3 tunnin ajon jälkeen. Matkalla se 0-1 tuntia tuli kulutettua maaseutukahvilassa, jossa takapihan "kotieläinpuiston" näkeminen olisi maksanut 5 euroa per nokka. Emme maksaneet ja sitävastoin kuikimme aidanraosta tiedustellaksemme, millainen valikoima eläviä siellä olisi ollut meidän iloksemme vangittuina. Poni, kanoja ja jotain muita lintuja, jotka pitävät rääkättyinä paljon ärsyttävämpää ääntä kuin kanat. Lähtiäisiksi kävin jättämässä muiston palvelulaitoksen perinteiseen ulkohuussiin. Jotain vireystilasta kertoo, että etsin valmistuttuani noin 20 sekuntia kahvaa, mistä se pitikään huuhtoa.

Joutsassa oli moottoripyöriä. Paljon, mutta silti alle sen määrän, minkä tarkastaminen kestäisi yli 20 minuuttia. Paikallisessa ravinteliyksikössä nautitun pihviaamiaisen jälkeen, kävimme kaupassa ostamassa lisää pihvejä ja eksyimme vielä paikalliseen supernähtävyyteen, eli villisikafarmiin, josta ostimme vielä kilon verran pihviaineksia. Ja makkaraa.

Ajo kohti Jämsää alkoi, jossa meitä odotti mökki, josta kukaan ei tuntunut muistavan mitään, vaikka kaikki paitsi minä oli siellä joskus aiemmin vieraillut. Epäilin kanssamatkustajissani jonkinlaista myrkytystä, mutta päättelin sen olevan lähinnä alkoholijohdannainen.

Pienen suunnistuksen, kärrypolkuperuutteluiden ja offroad-ajeluiden jälkeen pääsimme käsittämättömän vaikeakulkuisen auto"tien" päässä olevalle mökille. Kotiuduimme, nostelimme tavarat ulos autosta, ihastelimme luontoa - ja päätimme tehdä pihvit. Ja avata oluet.

Arviolta seuraavat 58 tuntia menivätkin luonnon helmassa nauttien liharuokaa ja juomatuotteita. Jostain syystä heräsin välillä mökin sohvalta, kävin ulkona tarpeilla ja näin unta skorpioneista. Lopulta heräsin sitten, eikä tarpeilla tarvinnut enää käydä. Söimme pekoniaamiaisen.

Oli vasta sunnuntai-aamu.

Tunti aamiaisen jälkeen suunnittelimme lounasta. Johon toki kuului pihvejä, kanaa, makkaraa ja pekonia. Seuraavan kerran ruokaa sai sitten vasta kotona.

Tänään kotimatkalla vastaan käveli salaperäisesti hymyilevä tyttö nauravien silmien kanssa. Vahvan katsekontaktin kera.

Ja ihan takuulla lukee tätä blogia.

Rakkauden määritteleminen - tai sen yrittäminen - on turhaa, koska loppujenlopuksi rakkaus määrittelee itse itsensä.

Oh crap. Näin juuri ehkä siirappisimman ohjelman ikinä, eli Poikamies Pariisissa -realityshown. Ei liene ole mikään salaisuus, että diggaan jostain syystä realityohjelmista, mutta tsiisus sentään, jossakin se raja menee. Eikä bimboarmeija miehen perässä ole ihan parasta mahdollista viihdettä.

Tai no okei. Who am I kidding? On se silti viihdyttävää. Ei välttämättä olisi, jos televiisorissa vilistäisi tusinan verran nelikymppisiä Mirjameita miehen perässä.

Kaikken parastahan on katsella tuota ohjelmaa siksi, että siellä viljellään jotain monologeja toisille siitä, kuinka omat motivaatiot pariutumiseen liikkuvat jossain sikiämisen ja pakkoavioliiton välimaastossa - ja sitten mietitään jälkikäteen, että tulikohan toiselle väärä kuva siitä, mitä haluaisi parisuhteelta? Että oikeasti sitä tarkoitti vaan, että joskus olisi kiva perustaa perhe ja kuinka haluaisi vähän saada toiselta turvaa ja rakkautta.

Tuli hetkittäinen romahdus sitten viihdearvoon, kun tajusin, että samankaltaisia virheviestejä on tullut itsekin möhläiltyä joskus. Sitä on ihan oikeasti selittänyt joskus muka torjuvasti sä-olet-ihan-kiva-mutku -puhetta, mutta jälkikäteen tajunnut, että se on varmasti toisesta kuulostanut enks-mä-saisi-kuitenkin-susta-vaikka-fuckbuddya -vinkumiselta. Ja näitä samanlaisia esimerkkejä on muitakin.