Päivä alkoi ihan normaalisti kuin aina ennenkin, mitä nyt heräsin yli tuntia aiemmin kuin normaalisti. Siihen aikaan, kun olisin kiltisti kävellyt työpöytäni ääreen tarkistamaan sähköpostini, olin kuitenkin auton ratissa, ajamassa kohti pohjoista.
Mitä pohjoisemmaksi pääsin, sitä kapeammaksi maantiet muuttuivat ja sitä enemmän teillä oli saksalaisia. Ei, yhtään saksalaista rekisterikilpeä ei autoissa näkynyt. Schumacherin sukua oli varmasti teillä, sillä sen verran oli autobahneilta haettu ajo-oppia. Jossain Äänekosken korkeudella tajusin, että kukaan ei enää ajanut nopeusrajoitusten mukaisesti.
Etelässä oli lähtiessäni kovin aurinkoista, mutta Jyväskylästä x-minuuttia pohjoiseen alkoi taivaalle kasautua melko pimeitä pilviä ja satunnainen vesitippakin putosi. Auton polttoaine alkoi olla lopussa, joten kaarsin ensimmäiselle pitkän tyhjän valtatien jälkeen löytämälleni huoltoasemalle. Asema näytti hiukan nuhjuiselta, tyypilliseltä 1970-luvulta peräisin olevalta huoltoasemarakennukselta, jossa ei hirvittävästi ylimääräistä tilaa ollut. Tosin myös tavallista pimeämmältä, paikalla ei näkynyt ristin sielua, rakennuksen kulmalla ollut sinkiämpäri heilui tuulessa ja äänteli kitisevästi. Avasin bensatankin korkin ja yritin työntää pankkikorttini automaattiin. Automaatti ei hyväksynyt korttia, eikä sen ruudussa näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä. Ehdin ajattelemaan, että automaatti oli vain rikki tai muutoin poissa käytöstä, mutta katsahdin muihinkin pumppuihin ja kaikki olivat yhtä pimeinä. Alkoi tulla lievästi aavemainen olo, varsinkin kun tiellä kulki vain satunnaisia autoja ja huoltoasema ei edes ollut aivan "valtatien" varrella. Lähes säikähdin, kun huoltoaseman ovi avautui, ulos käveli parrakas, pahasti ahavoitunut mies, joka kolhiintuneeseen hiaceen loikatessaan sanoi, että asemalla ei ole sähköä. Puu oli kuulemma kaatunut jonnekkin lähistön linjoille ja katkaissut kaikki sähköt paikalta.
Siis tapahtuuko sellaista vielä nykyaikana? Alan olla selvästi vieraantunut maaseudun elämästä, kun luulin tuollaisen jääneen jonnekin 1980-luvulle.
Enivei, siellä minä olin. Jossain keskellä ei mitään (tai juuri sieltä kotoisin oleville se varmaan on jotain enemmän), bensiinitankki lähes tyhjänä ja tienviitoissa, joissa vilahti vähänkin tunnetumpi kaupunki, oli nimen perässä oleva numero kolminumeroinen.
Alkoi hetken jo jännittämään, että mihin olin tiepalvelun numeron hukannut, mutta "vain" 40 kilometrin ajon jälkeen tuli vastaan toinen huoltoasema. Tällä kertaa siinä oli sähköt ja kaikki. Ja sain bensiiniäkin. Tosin ihan ryöstöhintaan, mutta taitavat täällä päin tietää, että vähänkin janoisemmalla autolla kannattaa tankata hinnasta huolimatta aina kun aseman kohdalle sattuu.
Nyt, 8 tuntia autossa istumista takana ja loikoilen hotellin pehmeällä sängyllä. Mietin samalla, että kuinka helvetisti seuraavien neljän päivän aikana töitä onkaan ja kuinka mukavan stressin tulen saamaan aikaiseksi. Vituttaa valmiiksi.
Leave a comment