toukokuu 2007 Archives

Jotkut asiat pitäisi vain julistaa ongelmajätteeksi.

Kuten kolme päivää sitten muovipussiin unohdetut umpihikiset treenivaatteet.

Jestas, että osaakin olla kipeä olo. Melkein kahden tunnin salitreeni ja 3,5 kilometrin lenkki osaa ottaa todella koville, varsinkin kun kuntoilu on jäänyt viimeiseltä parilta kuukaudelta lähes kokonaan väliin. Jalassa taitaa olla kaikenlisäksi rakko. Pitäisi hankkia paremmat juoksukengät.

Kuntoilun parhaimpia puolia on kyllä se euforinen olo, joka tulee kun koko päivän on sinnitellyt kevyellä safkalla ja kun lopulta pääsee sen pihvin kimppuun. Siinä erotellaan neitipojat raadonsyöjistä.

Jessus, että syletti tänään kun vein töistä jätesäkillisen tyhjiä juomatölkkejä kauppaan. Paitsi että se säkki tietysti levisi keskelle katua 15 metriä ennen kaupan automaattia, alkoi taas mietityttämään, kuka half-ass insinööri on ne automaatit oikein suunnitellut ja kuinka paljon se on omaksunut gynekologien sorminäppäryystesteistä?

Siis mikä helvetti siinä on, että niin harvassa kaupassa on sellaisia automaatteja, missä tölkin saa syöttää ihan miten päin tahansa? Suurin osa noista helvetin kiulukaukaloista on niitä, joissa se tölkin viivakoodi pitää nyt olla tarkalleen siinä tietyssä asennossa. Jos se nyt sattuu olemaan muutaman asteen vinossa, niin kone päästää niin perkeleenmoisen äläkän ja sylkäisee tölkin takaisin.

Onhan se hyvä, että jotkut yhteiskunnan tukirakenteet opettavat kansalaisille preussilaista tarkkuutta, mutta pitääkö se nyt jumaliste olla niin vitun ärsyttävää? Ja vielä koneen toimesta, joka palkitsee sen armollisen kierrättäjän siten 0,15 eurolla?

Jaaha. Mistä sitä sitten taas aloittaisi? Ehkä siitä, että uni ei tule. Ei sitten millään. Viime yö meni pelkän väsymyksen pohjalta sikeämmin kuin koskaan, mutta nyt mielessä pyörii ihan liian monta asiaa, että voisi rauhassa vain odotella nukahtamista. Ei tule sitten kuuloonkaan.

Pahinta on, että tiedän, että yhdelläkään niistä asioista ei ole mitään hätää. Tai, no, en tiedä, mutta teen varsin sivistyneen arvauksen. Ei siis kannattaisi stressata asioista, jotka kuitenkin lutviutuvat. Ennemmin tai myöhemmin.

Ahdistaa.

Tiedättekö, mitä inhoan hotellielämässä?

No sitä, kun ne siivoajat vievät aina kuitenkin ne puoliksi käytetyt vessapaperirullat telineistä. Tuskin omiin vessoihinsa, jossa voisivat käyttää ne loppuun, vaan varmaan vaan roskikseen. Hillitöntä tuhlausta.

Se, että ne pesevät lakanat pari kertaa viikossa tai vaihtavat päivittäin pyyhkeet riippumatta siitä, mihin ne laitat, ei ihan niin tuhlaukselta tunnu. Olisi kiva silti joskus viettää aikaa täysin vihreässä hotellissa.

Tosin sellaista ei taida ollakaan. Tai sitten siinä on sammalmatto ja suihku puun alla.

Kuulin nuo sanat, kun saavuin takaisin tukikohtaani päivän tutkimusretken jälkeen. Päivän, joka todennäköisimmin tulee olemaan yksi kokemusrikkaimmista päivistä ikinä. Siinä vaiheessa, kun metrin päässä sähisee täysikasvuinen Ilves tuijottaen tarkasti katsekontaktissa, huomaa olevansa ihan muissa sfääreissä.

Kuka oikeasti haluaa enää uida missään delfiinien seassa, kun ilvekset ja sudet on keksitty?

Päivä alkoi ihan normaalisti kuin aina ennenkin, mitä nyt heräsin yli tuntia aiemmin kuin normaalisti. Siihen aikaan, kun olisin kiltisti kävellyt työpöytäni ääreen tarkistamaan sähköpostini, olin kuitenkin auton ratissa, ajamassa kohti pohjoista.

Mitä pohjoisemmaksi pääsin, sitä kapeammaksi maantiet muuttuivat ja sitä enemmän teillä oli saksalaisia. Ei, yhtään saksalaista rekisterikilpeä ei autoissa näkynyt. Schumacherin sukua oli varmasti teillä, sillä sen verran oli autobahneilta haettu ajo-oppia. Jossain Äänekosken korkeudella tajusin, että kukaan ei enää ajanut nopeusrajoitusten mukaisesti.

Etelässä oli lähtiessäni kovin aurinkoista, mutta Jyväskylästä x-minuuttia pohjoiseen alkoi taivaalle kasautua melko pimeitä pilviä ja satunnainen vesitippakin putosi. Auton polttoaine alkoi olla lopussa, joten kaarsin ensimmäiselle pitkän tyhjän valtatien jälkeen löytämälleni huoltoasemalle. Asema näytti hiukan nuhjuiselta, tyypilliseltä 1970-luvulta peräisin olevalta huoltoasemarakennukselta, jossa ei hirvittävästi ylimääräistä tilaa ollut. Tosin myös tavallista pimeämmältä, paikalla ei näkynyt ristin sielua, rakennuksen kulmalla ollut sinkiämpäri heilui tuulessa ja äänteli kitisevästi. Avasin bensatankin korkin ja yritin työntää pankkikorttini automaattiin. Automaatti ei hyväksynyt korttia, eikä sen ruudussa näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä. Ehdin ajattelemaan, että automaatti oli vain rikki tai muutoin poissa käytöstä, mutta katsahdin muihinkin pumppuihin ja kaikki olivat yhtä pimeinä. Alkoi tulla lievästi aavemainen olo, varsinkin kun tiellä kulki vain satunnaisia autoja ja huoltoasema ei edes ollut aivan "valtatien" varrella. Lähes säikähdin, kun huoltoaseman ovi avautui, ulos käveli parrakas, pahasti ahavoitunut mies, joka kolhiintuneeseen hiaceen loikatessaan sanoi, että asemalla ei ole sähköä. Puu oli kuulemma kaatunut jonnekkin lähistön linjoille ja katkaissut kaikki sähköt paikalta.

Siis tapahtuuko sellaista vielä nykyaikana? Alan olla selvästi vieraantunut maaseudun elämästä, kun luulin tuollaisen jääneen jonnekin 1980-luvulle.

Enivei, siellä minä olin. Jossain keskellä ei mitään (tai juuri sieltä kotoisin oleville se varmaan on jotain enemmän), bensiinitankki lähes tyhjänä ja tienviitoissa, joissa vilahti vähänkin tunnetumpi kaupunki, oli nimen perässä oleva numero kolminumeroinen.

Alkoi hetken jo jännittämään, että mihin olin tiepalvelun numeron hukannut, mutta "vain" 40 kilometrin ajon jälkeen tuli vastaan toinen huoltoasema. Tällä kertaa siinä oli sähköt ja kaikki. Ja sain bensiiniäkin. Tosin ihan ryöstöhintaan, mutta taitavat täällä päin tietää, että vähänkin janoisemmalla autolla kannattaa tankata hinnasta huolimatta aina kun aseman kohdalle sattuu.

Nyt, 8 tuntia autossa istumista takana ja loikoilen hotellin pehmeällä sängyllä. Mietin samalla, että kuinka helvetisti seuraavien neljän päivän aikana töitä onkaan ja kuinka mukavan stressin tulen saamaan aikaiseksi. Vituttaa valmiiksi.

Voi Kristus, että onkin ollut kiirettä viimepäivinä ja lähitulevaisuus ei näytä yhtään sen rentouttavammalta. Seuraavat seitsemän päivää ovat melkolailla minuuttiaikataululla järjestettyjä, joten stressitaso tulee olemaan melko korkealla. Onneksi olen lähdössä työmatkalle Ouluun yksin, niin ainakaan kukaan muu ei joudu kärsimään olotilastani. Paitsi paikalliset.

Tosin tiedän yhden tapauksen, jossa eteläsuomalainen bloggaaja meni Ouluun ja palasi hengissä. Se oli kuulemma jotenkin mieltäylentävä reissu ja jostain syystä kyseinen bloggaaja tunnetaan nykyään blogistanian Romeona.

Tänään olin töiden vuoksi maaseudulla käymässä. Kaksituntiseksi arvioidusta reissusta tuli viisituntinen ja voitte arvata mitä se teki aikatauluilleni? Totaaliromahduksen tietysti. Jonkinlaisena boonuksena tuli nähtyä lampaan keritseminen ensimmäistä kertaa elämässäni, joten oli pakko laittaa oheinen kuvakin tänne kaiken kansan pällisteltäväksi. Kyllä, siinä on lampaan perse. Ensimmäistä kertaa tässä blogissa, mutta en tiedä onko viimeistä. Ehkä ensi kerralla on jonkun toisen lampaan perse? Voitte esittää toivomuksia, minkä värisen lampaan haluatte ensi kerralla.

Ai niin. Olettekos kuulleet muuten kreikkalaisista, joille lampaat...

No joo. En kerro.

Sunnuntai-aamun eläinohjelmat ovat saatanan keksintö. Pieni haisunäädänpentu on ehkä söpöin ilmestys ikinä.

Olihan se show. Kannatti siitä 20 euroa maksaakin. Tuttujakin näkyi, jotka olivat sitten jotenkin lihav... isokokoisempia kuin olisin luullut. Väliäkö tuolla, sillä Apocalyptican lyhyt show oli oikeasti parasta, mitä Hjallishallissa on pitkään aikaan näkynyt. Ne teistä, jotka huomenna menette sinne, niin älkää - toistan - älkää napsauttako sitä valotikkuanne liian ajoissa.

Oli ihan kiva nähdä viisujen kokoinen tapahtuma - tai pikemminkin organisaatio ensimmäistä ja todennäköisesti ainutta kertaa livenä. Kansallista hurmosta oli ilmassa paljonkin kun Pakarinen vetäisi kank... olemuksensa stagelle ja kaikesta näkyi, että valomiehetkin vetivät aika paljon kotiinpäin.

Eniten se Ark kuitenkin sai vipinää aikaiseksi. Porukka selväsi lämpeni biisille ja bändin showlle ja oikeastaan vain muutama muu hassu (=ei vakavasti otettava) esitys sai samanlaista fiilistä aikaiseksi.

Löisin vetoa Arkin puolesta. Ihan rahalla.

Mr. K. myi kahdella kympillä lipun Viisujen kenraaliharjoituksiin. En pätkääkään usko, että isäntämaalla (hei sehän ollaan me!) olisi mitään mahdollisuuksia selvitä viisuista ilman häpeän tunnetta tulostaululla, mutta onneksi nämä ovat vain kenraaliharjoitukset. Ei tarvitse olla itse yleisössä paikanpäällä tuntemassa sitä.

Silti, selittelen itselleni koko illan, että olen paikalla vain kokemassa senkin, jota olisi vain yksi kokemus lisää. Ei voi viisut vähempää kiinnostaa. Toivottavasti siellä on edes yksi kohtuullisen hyvä biisi, jotta kestää ne parikymmentä muuta paskaa.

Televiisorista tulee taas joku seksiohjelma. Nähtävästi pyörii tällä hetkellä Kim Catrallin persoonan ympärillä. Tässäkin seksiohjelmassa toistetaan niitä samoja vanhoja mantroja, kuten klitoriksen sijaintia, miesten yleisintä fantasiaa ja niin edelleen - aina tylsyyteen asti.

Sitävastoin yhdessä kohdassa ohjelman viesti oli selvä ja tavallaan vallan yllättäväkin, sillä aiheesta ei hirvittävästi puhuta valtamedian seksikeskeisissä. Nimittäin suudelmat.

Aihehan on yksinkertainen - monta erilaista suudelmaa nyt tekniseltä kannalta muka voi edes olla? Kolme? Neljä? Viisi? Alle 20 kuitenkin. Silti jokainen suudelma on erilainen. Muistan paljon helpommin ne naiset, joiden kanssa olen "vain" suudellut, kuin ne, joiden kanssa olen joskus harrastanut seksiä. Kunnollinen suudelma - tai mieluiten useampi - voittaa aina huonon seksin. Uskokaa pois.

Seksi on kaikkea proosasta tietosanakirjoihin. Suudelmat ovat runoutta.

Tässä on ollut lievästi sanottuna kiire viime aikoina, joten tämä ajatusten kirjaaminen internettiwebbiin ei ole ollut kovin korkealla prioriteettilistallani. Siihen kun lisätään vielä sekin, että ei ole oikeasti ollut kovin paljon tuota aivoliikennettäkään, niin on ollut ihan turha koskea näppäimistöön, niin ammatillisessa kuin blogimielessäkään.

Viime viikonloppuna tuli pienessä seurueessa ohimennen puheeksi naisasiat ja sitäkautta myös tietenkin, koko keskusteluympyrän keski-ikäistyessä, myös aiheen välttämätön riippakivi, eli lisääntyminen. Tai periaatteessa keskustelu koski lähinnä sen tarvetta, sillä kuten jokainen tiedämme, yli kolmekymppiset tuntuvat kasvavan kahteen suuntaan. Niihin, jotka vahingossa tai tarkoituksella lisääntyvät ja aikuistuvat siten - ja niihin, jotka välttävät lisääntymistä pysyäkseen säilyttämään itsekkään vapautensa.

Mitä vanhemmaksi elää, sitä enemmän "vastapuolella" tuntuu olevan yh-äitejä. Tämä ei ole mikään kriminalisoiva kommentti yh-äitien varmasti yhtä auvoisaa ja ihanaa elämää vastaan (joten säästäkää ne voivotukset, kiitos), vaan ihan raaka huomio markkinatarjonnasta.

Sen enempää yh-äitien kollektiivista sielunelämää miettimättä tai kuvailematta voin todeta ainakin sen, että heitä se ei tietenkään häiritse. Elämässä nyt vain sattuu olemaan lapsi olennaisena osana, jonka ulkopuoliset usein tuntuvat näkevän vain puhekykyisenä lemmikkihamsterina. Elämä sujuu siinä, missä parisuhde-perheellisilläkin, mitä nyt on välillä vähän vaikeampaa. Tai usein helpompaa, kun miettii, mikä olisi ollut se vaihtoehto, jos olisi jäänyt "turvalliseen" parisuhteeseen kasvattamaan yhteistä lasta.

Perhesiteet, vanhemmuus, sun muut sosiaalitermit sikseen. Missä yh-äidit saavuttavat ihan oman luokkansa, on kuitenkin parisuhteet ja niiden tavoittelu. Yleisesti tuntuu olevan ihan vakava trendi, että yh-äideillä on kliseenomainen tarve kommentoida, että "lapsella on jo isä, se ei tarvitse toista". En tiedä, kuinka totta se kulloisenkin henkilön kohdalla on, mutta jotenkin siinä on havaittavissa samankaltaista toistuvuutta, kuin pienimunaiset miehet toistaisivat mantrassa "ei koolla ole merkitystä...aummmm.... ei koolla ole merkitystä".

Ei kai ole mitenkään suurten salaisuuksien paljastamista, että 30+ parisuhderintamalla yh-äideillä menee helvetin huonosti. Tai varmasti paremmin, kuin mitä 20 vuotta sitten. Väitän, että 60% miehistä kääntyy 180 astetta, kun paljastuu, että sillä lähikaupan Liisalla onkin toukka kotona odottamassa. Lopuista 40%:sta 30% haluaisi perääntyä, muttei enää kohteliaisuussyistä halua. Olisihan se niin noloa sanoa, että "ai sä oletkin jo lisääntynyt, mä etsin jotenkin helpompaa tapausta, kiitos ja hei".

Ei ole mitenkään erityistä kuulla ihmisiltä, että "valmispakkaus" ei kiinnosta. Samanlaisia ehdottomuuksia tosin kuulee kaikilta, mutta välillä ne nyt sattuvat koskemaan ruumiinrakennetta, älykkyysosamäärää, tissien tai peeniksen kokoa - mitä nyt milloinkin. Ja ennenkuin kukaan huomaakaan, niin se sama henkilö tapailee pulskanpuoleista, tyhmähköä yh-äitiä Keravalta.

Yh-äitiys (pätee varmasti myös yh-isyyteen, mutta siitä ei nyt sen tarkemmin puhuta) ei siis ole mikään miesmagneetti markkinoilla. Sinänsä syyt löytyvät varmasti meidän miesten omista uskomuksista. On hemmetin paljon vaikeampaa tapailla ihmistä, jolla on se toinen ihminen vastuullaan. Ei voida aina juosta missä huvittaa, eikä tehdä mitä haluttaa. Aina on otettava huomioon se kolmaskin osapuoli, vaikka toinen näennäisesti olisikin "vapaalla".

Biologiselta kannalta on myös varmasti totta, että miesten on vaikea hyväksyä - alitajunnassa tai tiedostaen - sitä, että edes teoreettisesti olisi vastuussa toisen miehen jälkeläisen kasvattamisesta. Onko se sitten hyvä syy? Naisten mielestä ei tietenkään, miesten mielestä - riippuu varmaankin vastaajasta. Jotain sanoo sekin, että uusperheisiin tuntuu lapsia siunaantuvan ihan uusiakin, riippumatta entisistä suhteista olevien lasten määrästä.

Tottakai, yh-äidillä on vastuu lapsestaan, mutta myös sillä äitiä treffailevalla miehellä on oltava jonkinlainen vastuu heti siitä ensimmäisestä ajatuksesta lähtien. Yhdenyön paneskelut ovat ihan oma asiansa, mutta vähänkin pidempiaikainen treffailu voisi olla aika ahdistava kokemus. Aikuisena sen ymmärtää, että aikuisella ihmisellä on olemassa seuraelämä, mutta lapsena se on vähän vaikea sulattaa, että isää ei ole (tai on jossain muualla) ja äidin miesystävät nyt vaan sattuvat nukkumaan kotona ja vaihtuvan enemmän tai vähemmän vikkelään tahtiin. En minä ainakaan menisi ensimmäisenä painiskelemaan sen saman katon alla, missä Pikku-Kalle nukkuu viereisessä huoneessa. Traumathan siinä tulisi. Kenties myös Kallelle.

Treffailisinko sitten yh-äitiä? Ehkä. Riippunee äidistä.

Silmään sattui tänään lähikaupan kassalla uusimman Seura-lehden kansi, jossa lääkäri kahmalokaupalla tarjoaa katsojan suuntaan erilaisia lääkkeitä.

Tuo edellinen varmaan pitää paikkaansa mediatulvan kourissa riutuvalle tavalliselle harmaalle kaduntallaajalle, joka ohimennen vilkaisee kantta. Itse sitä alkaa olla kai niin valveutunut kuvakielen tulkitsija, että tuo kansikuva näytti vain valkotakkiselta toimittajalta irtokarkkien kanssa (mitä ne "lääkkeet" todellisuudessa ovatkin). Onko se nyt niin vaikeaa ostaa sekalaisia särkylääkkeitä satasella ja laittaa sen verran uskottavuutta noinkin laajalevikkisen lehden kansikuvaan?

Kuulin muuten tänään taas, että joku tämän blogin lukijoista ei oikein tykkää musta. Tai siis siitä kuvasta, minkä tämä blogi minusta antaa.

Jokunen aika sitten muistelen jonkun referoineen jostain sukupuolikeskustelusta ja siitä, kuinka joku mies argumentoi naisten ongelmia vastaan sillä, että miesten täytyy ajaa parta.

Siitä, että täytyykö miesten ajaa parta, voidaan olla toki kahta eri mieltä, mutta itse en ole asiasta kovinkaan suurta päänsärkyä ottanut koskaan. Paitsi että parrankasvuni ei ole ollut ikinä mitenkään hirvittävän voimakasta, ei se myöskään ole mikään erityisen näkyvä piirre, johtuen vaaleahkosta kasvustostani. En siis erityisemmin joudu kärsimään kello viiden sängestä.

Sitävastoin siitä lähtien kun kaljua päätin alkaa suosimaan tukkamuotina, ei ole ollut minkäännäköistä kaihoa takaisin hiuksellisten ihmisten joukkoon. Toivoisin jopa kaljuuntuvani ihan luomumeiningillä - mutta mielellään sitten ihan kokonaan, eikä mitään pälvikaljumeininkiä kiitos. Jäisi tuo pari kertaa viikossa suoritettava rituaali kokonaan pois rutiineista.

Pään sheivailu suunnasta jos toisestakin on tosiaan muodostunut jo omintakeiseksi rituaaliksi, joka tuo tietynlaista tyydytystä. Kuten kuvastakin näkee, niin vaahtoa käytetään ja reilusti, jonka jälkeen raavitaan sitten se yli 70% pään pinta-alasta tarpeeksi uudella partahöylän terällä. Aikaa operaatioon menee ehkä 10-15 minuuttia ja on niitä harvoja hetkiä, jolloin voi narsistisesti keskittyä vain itseensä.

Kalju on kiva, mutta en oikein pysty ajattelemaan sen "huoltamista" mitenkään ongelmana sen enempää kuin parrankaan ajamista. Jos verrataan tuota pientä vaivaa siihen, mitä joutuisiin hiuksiin käyttämään (puhumattakaan säännöllisistä parturikäynneistä), niin kalju on erittäin ystävällinen tapa ajankäytöllisesti.

Jep. Siinä meni sitten vappuaatto 2007 ja ihan kivasti menikin. Alkoholinkulutus oli niin yksilötasolla kuin kollektiivisestikin mitattuna varsin kovaa luokkaa. Johtuiko sitten ihan seurasta vai ympäristön vaikutuksesta, mutta hengissä tästäkin selvittiin. Kaikesta huolimatta.

Helsinginkadulla oli tosin aika villi meno päällä. Juteltiin jalkakäytävällä ihan kaikessa rauhassa, kun vanha Corolla jarrutti kadulla, pelkääjän puolen ovi avoinna. Auto ei ehtinyt oikein edes pysähtyä kun ulos hyökkäsi sellainen 20+ tyttö, tihurtaen itkua ja paineli kuin pikajuoksija kohti Kurvia. Oli ilmeisesti tullut jonkinlaiset suhdeangstit sitten oikein kybällä, joka sinällään oli aika vaarallista liikkuvassa autossa.

No. Pääasia, että kaikki selvisi hengissä.

Päivän ekotekoihin (tai no, ajatuksiin) kuulunee se, että pohdiskelin lopettavani tonnikalan kuluttamisen. Kyseessä on kuitenkin massiivisesti elintarvikkeena käytettävä kalalaji, joka kuolee todennäköisesti sukupuuttoon seuraavan kymmenen vuoden sisällä jos kulutus jatkuu entisenlaisena. Tavallaan hälyttävää, että ekologisesti kestävämpää on popsia vaikka lahtivalaita kuin tonnikalaa.

Ei. En kuvittele tuollakaan päätöksellä pelastavani tonnikaloja tuolta sukupuutolta, mutta ainakin pystyn sitten sanomaan, että "en se minä ollut". Ja kenties osoittaa muita sormella syyttävästi.