tammikuu 2007 Archives

Ilta tuntuu tosi tyhjältä. Olisi varsin jees vetää puolikas punkkupullo, mutta vielä parempi, että voisi jakaa sen jonkun kanssa. Tosin olen sen verran väsynyt, että ehkä se ei olisi kovin hyvä idea.

Mikään ei nollaa stressiä yhtä hyvin kuin herätä naisen vierestä. Ainakin sinkkuna systeemi tuntuu toimivan ihan hyvin. En ihan usko sen toimivan enää 25 vuoden avioliiton jälkeen, jos vähän aiemminkaan.

Puoli kahdeksalta liikenteeseen lähtö ei tuntunut kuitenkaan enää niin hankalalta kuin kuvittelin, vaikka unta tuli palloon paljon vähemmän kuin kuvittelin. Puolenpäivän jälkeen tuli vastaan ensimmäinen ystävänpäivä-mainos. Luojan kiitos, se ei vaadi (vielä?) täkäläisissä ympyröissä samanlaista pakonomaista parisuhteen tarvetta kuin vaikkapa rapakon takana. Muuten olisi voinut alkaa vaikka ahdistamaan.

Iltapäivä meni pitkälti totutellessa uuteen työpisteeseen. Ennen kokoa oli noin 120 x 120 cm. Nyt noin 400 x 200 cm. Plus kaksi nahkasohvaa.

Tuntuu vähän väljältä. Pitänee hankkia sisäpuhelinjärjestelmä.

Nelosen esittämät 4D-dokkarit ovat joskus kyllä naurettavuuden huipentuma. Tänään vuorossa on Seksin Anatomia (Anatomy of Sex), joka varmaan evoluutio-/biologiaharrastajaa kiinnostaa tosi kovasti, mutta ihan näin omalta kannaltani se vaikuttaa tosi tylsältä "dokumentilta". Kaikki jo tiedetty kerrotaan uudestaan, ihankuin pätkän tekijät olisivat juuri keksineet ruudin uudestaan. Ja tottakai kaikki tehdään jostain 0700-linjalta napatun pimun mukaseksikkään kertojaäänen säestämänä.

Paljon muitakin huvittavia asioita löytyy, mutta kokonaisuutena paketti ei kyllä värähdytä yhtään. Mielenkiintoisempaa katsottavaa löytäisi vaikka Stillerin talk showsta. Ja mikä pärähdyttävintä, se varmaan olisi seksikkäämpääkin katsottavaa.

Tiian kautta eksyin kennelliiton jalostustietojärjestelmään, josta löytyy selvästikin aika moni rotukoira.

Ainakin oma koira löytyi ja voi pojat, kyllä se toi muistoja mieleen. Jopa syntymäpäivä löytyi vuodelta 1983. Koira olisi täyttänyt kuukauden päästä 25 vuotta.

On tämä internet ihmeellinen. Seuraavaksi toivoisin jonkinlaista automaattista sukupuuta nettiin. Naputellaan vain oma nimi ja syntymäaika - ja pim - hetken miettimisen jälkeen selaimeen napsahtaa 12 sukupolvea esi-isiä ammatteineen, asuinpaikkoineen ja muine kirkonkirjoihin kuuluneine tietoineen.

Mutta silläaikaa tällaisetkin muistot lämmittävät.

Olen vähän sekaisin. Johtuneeko sitten vähästä unesta tai muuten vain töiden tuomasta stressistä, mutta kaikki tuntuu juuri nyt ylienergiseltä. Olisi mentävä sinne ja tänne, olisi tehtävä sitä ja tätä. Vuorokausi aikaa - itseasiassa hiukan vajaat - ja luvassa on firman muutto. Suurin operaatio sitten Normandian maihinnousun. Tai ainakin siltä tuntuu.

Toisaalta tekisi mieli jäädä vain tähän istumaan. Syventyä lukemaan ja ajattelemaan. Olla hiljaisuudessa, kaikessa rauhassa muun maailman tavoittamattomissa ja lukea rivien välistä asioita, joita haluaa nähdä - tai joiden näkeminen vie yhä syvemmälle sekaannukseen.

Borat on perseestä, Aussit jyrää. Tulevia klassikoita, kun joku peruspertti Australiasta esittelee itsensä Australian pääministerinä tavallisille pulliaisille tai pyytää amerikkalaisia nimeämään jonkun maan, jonka nimi alkaa U-kirjaimella.

Ehdottomasti paras läppä on kuitenkin karttaleikki tuossa videon puolivälissä. Ihan parasta.

Pitäisi muistaa, että kun ei ole viimeiseen viiteen vuoteen nukkunut talvella yhtään yötä ulkona, että kun ensimmäisen kerran aikoo viettää enemmän kuin puoli tuntia ulkona yli 10 asteen pakkasessa ja kuvittelee pakanneensa päälleen tarpeeksi lämpimiä vaatteita, niin se ei riitä. Pitäisi vähintään tuplasti laittaa vielä vaatteita.

En ole nimittäin vieläkään sulanut. Suunnittelen joko lämmintä suihkua tai istumista paistolevyjen päälle.

Kruunuhaassa oli kuitenkin ihan kivaa. Näin tällaisella pakkasella, sunnuntai-iltana ei ollut ihme, että ainoat katujen kulkijat olivat joko lähdössä Pataässästä tai tulossa kotiinsa kebab tai pizza kainalossa. Sitten kun yhdeksän jälkeen pauke alkoi, luulin ihmisten soittavan poliisit. Ja kai joku soittikin, mutta onneksi hälytyskeskukseen oli ilmoitettu, että venäläinen filmiryhmä kuvaa (niiden) kansalliseen televisioon jotain elokuvaa, joka tapahtumat sijoittuvat suomeen.

Ihan kivaahan se oli, vaikka oma nelituntinen konsultointini käsitti noin 3 tuntia ja 45 minuuttia pakkasessa seisoskelua ja loput itse asiaa. Mutta mitä väliä kun palkka juoksi koko ajan.

Update: Neljän tunnin työ tuotti sitten hiukan yli 600 euroa.

Vaikka viime päivinä on olo ollut sellainen, että tekisi mieli syödä hyönteismyrkkyä, tuli tänään vastaan sellainen harvinainen tyyneyden hetki. Ajelin hirveässä kiiressä kaupungin läpi, pysähdyin liikennevaloihin, kun radiosta alkoi soimaan Red Hot Chili Peppersin Snow ja aurinko tuli talon takaa esiin.

Helpotti. Huomattavasti.

Nyt, paria tuntia myöhemmin ahtauduin pari vuotta käyttämättömiin villaisiin välihousuihin (jotka kiristää pohkeista ihan pirusti) ja valmistaudun palelemaan Kruunuhaassa seuraavat kolme tuntia. Kunhan palaudun, niin taidan joutua leikkaamaan nämä housut pois jalasta.

Oopan ystävällisestä vihjeestä päätin laittaa tänään nauhalle SubTV:n Vaimomatskua -ohjelman. Pakkohan se on heti baarista palattua laittaa pyörimään ja olen nyt katsonut tämäniltaista jaksoa 20 minuuttia ja huomannut jo nyt, että kyseessä on pahinta/parasta laatua olevaa "realityä", jossa epälukuinen määrä mitä typerämpiä bimboja jahtaa jonkin sortin julkkista saadakseen oman varttinsa julkisuudessa. Paras esimerkki on joku tusinatypy, joka on viikko ennen ohjelmaan tuloa eronnut poikaystävästään lähteäkseen etsimään "tosirakkautta" televisiosta - ja itkee sitten puolet ruutuajastaan exänsä perään.

Ihan oikeasti, jos olisin William Drayton Junior, tekisin varmaan ihan samoin. Mikäpä siinä olisi kerätessä omaan vuokrakartanoon mitä suurempia perseitä ja tissipareja, kun kaikesta saa vielä rahaakin.

Mutta kaikessa tuossa tuubista tulevassa paskassa on jotain surrealistista hyvääkin. Sitä ei voi oikein sanoin selittää, mutta muutaman siiderin tuiskeessa tai krapulassa ohjelma on mitä parasta viihdettä.

Katsokaa itse.

Viimeisen tunnin ajan olen katsellut netistä New Yorkin asuntotarjontaa. Mahdollisuuksien rajoissa, mutta pitkällä tulevaisuudessa. Tavoiteltava olotila olisi sekin, että voisi osan vuodesta viettää siellä hengaillen suurkaupungin tunnelmissa. Ehkä joskus. Ehkä.

Nyt kuitenkin täällä toisessa suurkaupungissa baariin.

Tänään on vähän helpompi aamu vaikka uni jäikin vähän vähiin. Jotenkin tuli flashbackeja mieleen lapsuudesta kun aamiaista syödessä televisiosta purskahti ilmoille piirrettyjä. Mitä sitä muuta kaipaakaan kun hyvää ravintoa ja piirrettyjä? Sanon vaan, että ei mitään.

Parin tunnin päästä pitäisi mennä näyttämään kämppää vuokraehdokkaille. Puhelimen soinnista päätellen sinne tulee parisenkymmentä tyyppiä, joista toivottavasti erottuu muitakin kuin psykopaatteja, avohoitopotilaita, päihdeongelmaisia ja viranomaisia vältteleviä kirvessarjamurhajia.

Todennäköisesti siihen joukkoon mahtuu myös 18-30 vuotiaita tytöntylleröitäkin, jotka kuitenkin yrittävät flirttailla estottomasti saadakseen etulyöntiaseman kämpän suhteen. Ja tehoaako se? Varmasti, mutta kämppää ei kyllä sillä saada vuokralle.

Viime yö meni suhteellisen hyvin ja valitettavasti uniakin tuli nähtyä. Sisältö vaihteli ahdistavasta klaustrofobiasta siihen, että tappelin käytännössä kaikkien ystävieni kanssa. Ilmeisesti mulla on jotain ongelmia sosiaalisen elämäni suhteen.

Muutenkin koko päivä, ihan näin alkuvaiheissaan, tuntuisi olevan ihan perseestä. Ei jaksaisi herätä, mutta kun on pakko.

- suihku 7 minuuttia
- aamiaisen tekeminen 6 minuuttia
- puhelimessa puhuminen 57 minuuttia
- vaatteiden etsiminen 10 minuuttia
- pukeutuminen 5 minuuttia
- aamiaisen syöminen 1 minuutti
- aamutoimista bloggaaminen 4 minuuttia

Ihan normipäivä.

Luotto- ja maksukortit ovat sitten loistavia keksintöjä varsinkin maailmalla. Paitsi ne poistavat pahan tarpeen kantaa mukana käteistä vieraalla maalla ja valuutalla, ne muistuttavat käytöstään vielä kuukausia jälkikäteen. Kuten nyt, kun tarkistin tilini tilanteen.

Visaa oli vingutettu mm. seuraavasti:

- Black Angus -ravintolassa / 100,21 e
- Shooting Gallery -ampumaradalla / 269,80 e
- Magic Kingdomissa / 56,15 e
- Bass Pro Shopissa / 26,98 e
- Gapissa / 54,35 e
- El Viajante -ravintolassa / 71,63 e
- Hootersissa / 53,58 e
- erilaisiin WLAN-yhteyksiin / n. 100 euroa

Mitä kaikesta tuosta voi sitten päätellä? Ehkä sen, että Hootersissa on halvempaa syödä kuin muissa ravintoloissa, tuhlaan ihan liikaa rahaa patruunoihin, Gapissa on enemmän ostettavia vaatteita kuin Bass Pro Shopissa (tai kalliimpia), ilmaisia nettiyhteyksiä ei ole olemassa ja että Mikki Hiiren näkemisestä joutuu maksamaan suunnilleen yhtä paljon kuin neljästätoista tissiparista, joiden mukana saa vielä (huonoa) ruokaa.

No tottapuhuen, noista luottokorttimaksuista on hyvä katsella vaan ihan reissun budjettia (ja kuinka se rikkoutui) ja muistella samalla, mitä tuli tehtyä. Mielenkiintoisimmaksi luottokorttien suhteen osoittautuivat hotellit, jotka ovat jostain syystä veloitelleet pyöreät 150 euroa jälkikäteen. Eikä niissä ollut edes baarikaappeja.

....vielä joku päivä työhön. Mutta no worries. Kyllä tämä tästä taas parissa viikossa hellittää.

Ehdottomasti paras tervetuloa kotiin -toivotus. Ikinä.

Oikeasti. Siitä on nyt jokseenkin 25 tuntia kun lähdettiin Miamin hotellista, kello 03 perjantain ja lauantain välisenä yönä. Tähän matkustamiseen katosi sitten koko lauantai-päivä, enkä edes tiedä, miten. Aivot kun ovat vähän hitaalla juuri nyt, kun kotimatkalla sain nukuttua ehkä tunnin - korkeintaan.

Nyt pitäisi raahautua toimistolle, mutta ei oikein jaksaisi. Pitäisi, pitäisi, pitäisi. Sitä mantraa tulee hoettua, kunnes väsyneet aivot tajuavat, että ihan oikeasti pitää mennä.

Onneksi täällä kaikki on säilynyt muuttumattomana. Jääkaappi on edelleen tyhjä, siivoojat ovat käyneet pari päivää sitten ja tallennusmasiina on vetänyt kahden viikon televisio-ohjelmat talteen.

Pyykkiä laitoin ensimmäisen koneellisen peseytymään. Pyykkikassin avattuani aromi oli sen verran funky, että laitoin tuplasti pesuainetta.

Takaisin taas täällä NY:ssä, mutta nyt tällä kertaa vain odottelemassa Finnairin lentoa Helsinkiin, johon on aikaa vielä kuutisen tuntia.

Täälläkin on varmaan oikeasti jotain sellaisia paikkoja, joissa koneen saa sekä verkko-, että virtapiuhan päähän, mutta nyt pitää istuskella kahvilassa ja toivoa, että akku riittää mahdollisimman pitkään.

Ai niin. Ja tiedoksi, että Miami-NY -lentomatka oli vittumaisin ikinä. Laskeutuessa oli sen verran suuret sivutuulet, että luulin koneen lentävän välillä jo pyrstö edellä. Toivottavasti nousu vähän isommalla Finnairin koneella sujuu rauhallisemmin. Ja koko seitsemän tunnin lentomatka.

Tähän meinasin kirjoittaa, että olisi vittumaista kuolla tänään, mutta en sitten kirjoittanut. Manaaminen kun on perseestä.

No niin. Kello on apauttiarallaa seitsemän (pee-äm) tätä paikallista aikaa ja kello neljältä (aa-äm) pitäisi heräillä lentokentälle lähtöä varten. Siellä anaalitarkistukset, kopeloinnit ja epäilevät katseet - ja lopulta 3,5 tunnin lento New Yorkiin, jossa noin viiden tunnin odotus Finnairin lentoa varten. Se taas kestänee noin 8 tuntia, eli saavun sunnuntai-aamuna kahdeksan maissa kotiin Suomeen.

Hyvällä tuurilla, jos luoja suo, olen siis klo 10.00 (plusmiinus 15 minuuttia) kotona heittämässä laukut sisään eteiseen ja loikin siitä sitten lähes samantien toimistolle tekemään töitä. Deadline on maanantaina, mutta kuka edes haluaisi levätä pienen matkan jälkeen. En ainakaan minä.

- - -

Tällä hetkellä, kun katselen hotellihuoneen ikkunasta South Beachin yli, alkaa vähän haikeus iskemään. Ei täältä oikeasti haluaisi lähteä, mutta toisaalta kotona odottaa niin paljon muutakin. Aika aikaansa kutakin. Kyllä tämä osavaltio täällä pysyy siihen asti kunnes taas palailen.

Erityisesti Key West on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Siinä paikassa tuntui olevan, pikaisen silmäyksen jälkeen, kaikkea mitä haluaisin rantalomapaikalta. Ei ole välimerellisiä ongelmia tyrkytyskulttuurin kanssa. On kirkkaat vedet ja kuumat rannat, on shoppailukulttuuri, karibialainen arkkitehtuuri ja erinomaiset ravintolat. On todellinen mahdollisuus syvänmerenkalastukseen - ja ennenkaikkea, paikan atmosfääri on harvinaisen vapaamielinen ja rento. Pitää muistaa myös pelikaanit, joiden edustajasta nappasin yhden hauskan kuvan.

Katselin täällä tänään yhden kiinteistövälitysfirman ikkunasta asuntotarjontaa, jota teen oikeastaan missä tahansa päin maailmaa. Jalkoina 2040 neliön kokoisen kahden makuuhuoneen, kahden ja puolen kylpyhuoneen, kahden parvekkeen, jne. jne. kokoinen asunto maksoi 1,75 miljoonaa dollaria. Tämähän saattaa kuulostaa pahalta, mutta kun ajatellaan paikan sijaitsevan 5. kadun eteläpuolella South Beachilla, merinäköalalla ja olevan vastarakennettu, ei hintaa voida pitää yhtään pahana.

Ja kyllä. Kyseinen 2040 neliöjalan kämppä vastaa kooltaan karkeasti ajatellen 190 neliön asuntoa. Vaikka siitä sauna puuttuukin, niin jos alue vastaa Helsingin Eiraa - mutta sillä erotuksella, että talvi puuttuu - niin jokainen voi miettiä, mitä sama kämppä maksaisi Helsingissä.

Ei riittäisi 1,5 miljoonaa euroa ei.

No okei. Onhan täällä niitä hurrikaaneja.

Tänään tuli löydettyä sellainen satama, mihin tämäkin meripoika haluaa joskus palata vielä takaisin. Paikan nimi on Key West, joka ei hirveästi koolla itseään pilaa, mutta Miamista paikkaan on taatusti vaivan väärti 3-4 tunnin ajomatka.

Saarella ei ole juurikaan muutamaa kerrosta korkeampia rakennuksia, loistavat rannat, vähän ihmisiä (ainakin tähän aikaan), hieno arkkitehtuuri, erinomainen ruoka ja mielenkiintoinen luonto. Niin valitettavasti kun aika loppui kesken, on paikkaan pakko vielä joskus palata takaisin vähän paremmalla ajalla.

Täältäkin asti kuulee aina satunnaisia asioita ympäri maailmaa, kuten muunmuassa säätiedotuksia. Vaikka oikeastaan kaipailin paljon erilaisia asioita vielä aamulla, niin nyt en kaipaa ainakaan Helsingin säätä, joka on kuulemma ollut vähän sekava. Tammikuuksi toki varmaan ihan ok, mutta ei varmaan mikään täydellinen sää silti.

Täällä sitävastoin on ihan kivaa. Vesi on lämmintä, aallot on korkeita, rantahiekka on pehmeää varpaiden välissä ja ainahan voi välillä vetäytyä palmujen alle makoilemaan riippumatossa ja juomaan drinksuja. Hieno homma on vielä se, että kun vähän tuosta oikealle katsoo, niin 20 metrin päästä menee niin paljon ruskettunutta lihaa, ettei tosikaan. Ja muuten näin kaino toivomus EU:n vaatealasta vastaavalle organisaatiolle: Älkää missään tapauksessa myykö tänne yhtään uimapukukangasta. Vaikka täällä on selkeästi pulaa siitä, niin näin lomalaisen silmille ne uimapuvut ovat juuri sopivan kokoisia.

Hyvää jatkoa vaan sinne tammikuiseen Helsinkiin! Nähdään sitten taas kotona.

Tänään majoitusaluksemme internet meni rikki ja kuvatallenteiden latailu viestintäverkkoon sekoili sen verran, ettemme saaneet uusinta tallennetta verkkoon. Sen sijaan, esittelen yhden viimeisen vuorokauden parhaista osumista Flickrin kautta.

On ikävä, kuten usein matkoilla on. Muutamia asioita ja monia ihmisiä. Sitä kaipaa joidenkin lempeätä vittuilua ja kokkaamia ruokia. Toisista sitä kaipaa vain sitä ääntä, joka syntyy kun kuulee oman nimensä lausuttavan.

Kännykkäkameralla kuvattu video tämänpäiväisestä ajelusta Nalle Puhin seurassa (5,0Mt - .mov).

Jos tuo ei aja alaikäisiä käyttämään huumeita, niin ei mikään.

Tänään oli ensimmäinen päivä, jolloin ajoittain oli aikaa pysähtyä paikalleen vain katselemaan ohi käveleviä ihmisiä. Siinä huomasi, että täältä rapakon takaa todellakin löytää monenlaisia ihmisiä. Yhtälailla, kun täällä on järkyttävän nättejä ns. babe-factoria omaavia naisia, näyttää populaatiosta myös suuri osa olevan silminnähden ylipainoista porukkaa. Enkä puhu nyt mistään pikku pullukoista, vaan niistä ihmisistä, jonka vuoksi on keksitty kokoluokitus XXXXL.

Toisaalta, koko yhteiskunnasta huokuu myös aika voimakas kollektiivinen suvaitsevaisuus kaikkea erilaista kohtaan. Kukaan ei katso kieroon, jos reilusti ylipainoinen henkilö käyttää pikku kävelymatkoilla sähkökäyttöistä skootteria. Jos Suomessa joku tekisi samaa, näkyisi kadulla pahaa silmää ja mummot puhuisivat läskistä, joka ei edes persettään jaksa nostaa.

Muutaman aiemmin mainitun baben kanssa jutellessani olen tosin taas huomannut, että se silmällä havaittava seksikkyys katoaa joistakin ihmisistä silmänräpäyksessä kun he suunsa avaavat (puhuakseen). Mikään ei ole epäseksikkäämpää kuin tyhmät naiset - ja tässä tapauksessa termi "tyhmä" kannattaa toki ottaa varsin laajalla merkityksellä, sillä yhtälailla kyse on ollut silkasta tietämättömyydestä, kuin varsinaisesta aivosolujen vajaatoiminnasta.

Toisaalta, on näissä täkäläisissä naaraissa jotakin. Kenties vain helppoutta?

Ei vittu. Oikeasti. En tiennyt, että joskus voisi olla näin hauskoja päiviä. Eikä kyse ole pelkästä hauskanpidosta, vaan ihan rehellisestä onnistumisesta kaikessa, mitä päättää tehdä - ja kaikki yhden päivän aikana.

Aamu meni vielä mukavasti töiden parissa. Tapasin muutaman erittäin mukavan ihmisen ja sain käytännössä kaiken haluamani hoidettua - ja vähän päälle. Sanoin jo aiemmin siitä, että on mukava huomata, kuinka oma työ vuosi vuoden perään tavallaan kasvattaa mainetta. Jengi ympäri maailman tietää koko ajan kasvavassa määrin, mitä teemme jossain keskellä ei mitään, eli Suomessa ja samalla kaikki helpottuu. Yhtäkkiä ei tarvitsekaan selitellä tekemisiään ja visioitaan, ihmiset tietävät, mitä teet ja haluavat yhtälailla olla tekemässä sitä - tai ainakin tukea sitä täysin rinnoin.

Iltapäivällä alkoikin sitten se varsinainen hauskuus. En nyt tapani mukaan kerro kovinkaan tarkasti, mitä kaikkea siinä oikein tapahtui, mutta uskokaa pois - jos äijäilyistä kasvaisi miehille rintakarvoja, olisivat ne parhaillaan sotkeutuneet partaani. Ja tottakai, oli ihan pakko tehdä sopiva lopetus päivälle ja vierailla Hootersissa.

Ainoa asia, joka päivästä jäi vähän kaivelemaan, on juuri tuo ravintola. Ok, porukalla oli ihan helvetin hauskaa käydä siellä ihan sen vuoksi, että paikka on olemassa. Mutta todellisuudessa olisi kai parempi pitää ne jonkinlaiset viattomat mielikuvat joistakin paikoista ja jättää menemättä. Hooters on yksi näistä paikoista.

Siis oikeasti. Mikä helvetti ihmisiä viehättää paikassa, josta saa paskaa ruokaa ja mahdollisimman epäpätevää palvelua? Tottakai, siihen on helppo vastata, että tissit, mutta ei se ihan niin yksinkertainen asia ole. Itse luulin, että paikan asiakaskunta on vain japanilaisia liikemiehiä, punaniskoja kittaamassa olutta ja muuta miessukupuolen avohoito-osastoa, mutta jumaliste. Tissiravintola, jossa asiakaskunta koostuu ihan siitä samanlaisesta ikä- ja sukupuolijakautumasta kuin missä tahansa suomalaisessa ravintolassa.

No. Vastaus jää oikeastaan hämärän peittoon, mutta legendaarinen kysymys onkin, että millaisen lomakkeen joku joutuu täyttämään, kun hakee töihin Hootersiin? Vai onko työhaastattelu vain "Tässä sulle rintsikat. Täytä ne."

Ai niin. Löysin muuten tuliaisia.

Niinkuin joku varmaan jo arvasi, olen täällä lähinnä töiden vuoksi. Kun päivässä on 24 tuntia, niistä noin 9 menee varsinaisten töiden parissa, 4-5 jälkitoiminnoissa (lähinnä seuraavan päivän töiden organisoinnissa), yhteydessä 0,5-1 kotisuomen päähän iChatin kautta (weppikamerat on ihQ), 1-2 siirtymisiin paikasta toiseen ja noin 2 tuntia syömiseen. Sekin riittää lähinnä piristävään aamiaiseen ja hemmetin väsyneenä suoritettuun illalliseen.

Ja kun tuosta loput käytetään nukkumiseen, niin kyllä tämän viikonlopun jälkeen tarvitaankin lomaa.

Voi perse, millainen päivä takana. Oikeasti joka hemmetin paikkaa särkee, kun on sen 8+ tuntia ollut jaloillaan joka hemmetin suuntaan juostessa. Luojan kiitos, ei tätä kestä enää kuin pari päivää, niin sitten alkaa se ihan oikea loma. Ensimmäisen kerran... no... todella pitkään aikaan.

Tässä olisi se 6,5 tuntia aikaa heräämiseen ja minäpoika se vain bloggaan. Typerää, tiedän, mutta jossain takaraivossa kuitenkin haittaisi se, että tunnen olevani jotenkin vastuussa eräille ihmisille kirjoittaa näistäkin tapahtumista ja tunnelmista juuri tänne. Jos en välittääkseni mitään tunnelmakuvia, niin ainakin kertoakseni, että olen hengissä. Enkä ole joutunut alligaattorin syömäksi.

Ehdottomasti yksi tämän työn parhaita puolia on tällaiset päivät, jolloin oikeasti huomaa, että vuosikausia tehtyä työtä joku on koko ajan arvostanut. Ja että se tehty työ - ja sen hedelmät huomataan.

Vielä kun se joku on ihan oikeasti sellainen ihminen, joita itse jotenkin oletusarvoisesti katsoo ylöspäin, mutta jota ei koskaan ennen ole tavannut henkilökohtaisesti.

Jep. Mikä voisi mennä vikaan ainakin miljoonan mailin päässä kotoa, jossa on kuitenkin lämmintä, olut on suhteellisen maistuvaa, kuten myös ruoka ja töitäkin on ihan mukava tehdä.

No ei oikeastaan mikään. Silti Floridan läpiajo pimeällä moottoritiellä toi kummasti mieleen Suomen. Lähinnä siksi, että pimeässä mistään ei erottanut juuri mitään ja ilmassa leijui sellainen suon tuoksu. Ainoa, mistä paikan oikeastaan erotti, oli tienvarren kyltit ja ohiajavien autojen lievästi länteen painottunut alkuperämaa.

Jep. Tänään piti aamulla heti muistuttaa itseään, että töissähän täällä ollaan, eikä nähtävyyksiä katselemassa. Aika nopeasti tähän rytmiin täällä kuitenkin sopeutui ja eipä aikaakaan, niin nurkkakahvilassa suoritetun aamiaisen aikana tuli jo vissi päätös, että tänne pitää tulla myöhemmin uudelleen. Vaikka viikoksi. Tai sitten pitää ostaa kämppä täältä vapaapäiviä varten. Ovat kuulemma halpoja täällä Manhattanilla.

Töiden parissa tärvähti koko päivä, muutamaa pysähdystä lukuunottamatta. Tuli sivumennen nähtyä muutama maamerkkikin, kuten Empire State Building ja Flatiron, joista jälkimmäinen on ehdottomasti yksi cooleimmista rakennuksista, mitä maa päällään kantaa. YK:ssa tuli melkein käytyä, mutta pieni (epä)onnekas sattuma ajoi meidät ihan eri suuntaan. Tosin tapahtumat johtivat siihen, että käsien läpi kulki loppupäivän aikana noin neljän miljoonan dollarin arvosta käsityöläisten taidonnäytteitä.

For fucks sake.

Enivei, rakkaat lukijat siellä kotisuomessa: koska tutkiva journalismi on niin lähellä sydäntäni, niin voimme sanoa amerikkalaisten wc-pönttöjen eroavan kotimaisista merkittävästi. Siinä, missä Suomessa pöntöt ovat melko korkeita ja se vedenpinta on sellainen teevadin kokoinen lämpäre siellä jossain 10 senttiä lattian pinnasta ylöspäin, on täällä pöntöt matalia ja täynnä vettä.

Tästä johtuukin mm. sellainen hassu ilmiö, että kuitupitoista ruokaa sulattaville syntyy veteen ns. välillinen kontakti, ennenkuin kakka katkeaa.

Huomenna siirrymme sitten vähän etelämpään. Ja lämpimämpään.

Jes. Hotellista löytyi heti WLAN, eikä edes maksanut kovin paljoa. Vaivaiset yhdeksän taalaa vuorokausi ja nopeuttakin näkyy riittävän.

Ensimmäisen päivän saldo on pirusti käveltyjä katuja, vierailu Times Squarella (ja Gapin myymälässä), pepperonipizzaa synteettisellä juustolla ja miljuuna taalaa laitettuna kaikenlaisiin t-paitoihin, jotka takuuvarmasti kertovat kotiinpalattuaan, että niiden kantaja on käynyt kaupungissa.

No joo. Huomenna töitä. Kello on täällä kymmenen illalla, kotona viisi aamulla. Päässä tuntuu, että jotain siltä väliltä.

Tähän aikaan huomenna istun jossain 10 kilometrin korkeudessa Kanadan ilmatilassa. Matkalla kohti isoa omenaa. Nyt kuitenkin jäin silmistäni (ja korvistani) kiinni SubTV:llä oleviin "pahimmat Idolsin koelaulut" -ohjelmaan ja mietin, että olenko tosiaan menossa tuon saman kansan pariin.

Pitää muistaa pakata korvatulpat.

Nettisivun statistiikka on kiva väline. Siitä näkee paitsi kävijoiden tietoja, myös niitä paikkoja, joista on linkitetty omalle sivulle. Niitä on jo jonkin verran, mutta osa statistiikan linkityksistä tulee paikoista, jotka ovat linkittäneet vain tällä serverillä oleviin kuviin. Eli toisinsanoen käyttävät omilla sivuillaan/keskustelupalstoillaan Visukinttulan kuvia. Useinmiten kuvat löytävät tiensä satunnaiseksi kuvitukseksi ihan googlen kautta. Läpsäistään siihen hakuun haluttu sana ja kas vain, kuva löytyy kaikkien iloksi. Kunnon sosialismia siis.

Näitä lypsäjiä olen tottunut kohtelemaan suunnattomalla kunnioituksella. Esimerkiksi piirtämäni kebabviiltelijän kuva on osoittautunut varsin suosituksi. Ahkerin käyttäjä löytyi Ranskasta. Joku paikallisen rap-skenen puolijumala, joka käytti kyseistä kuvaa omana kuvakkeenaan samaisen skenen virallisella keskustelupalstalla.

Nyt kebabinleikkaajan kuva on vaihtunut tuohon oikealla olevaan kuvaan. Jokaisessa 250:ssä kommentissa, joihin kaveri oli kebab-kuvan linkittänyt.

Forex kehoittaa voimakkaasti asiakkaitaan "käsittelemään käteistä huomaamattomasti". Kuitenkin yritys antaa vaihtamansa valuutan mukana muovisen, kirkkaankeltaisen muovitaskun.

Kätevä ja ilmiselvästi tarkoitettu juuri seteleiden kuljettamiseen ja kenties jopa säilyttämiseen, muttei missään tapauksessa huomaamattomasti.

...ja ennenkuin joku innostuu tuosta otsikosta, niin kerrottakoon, että se kämppä sijaitsee Kirkkonummella. Ihan ydinkeskustassa, mutta Kirkkonummella kuitenkin.

Tilaa 27 neliötä, sauna, iso eteläparveke. Hyvä taloyhtiö ja silleen. Jos jotakuta kiinnostaa, niin saa sähköpostilla tavoitella.

Vai lukeeko tätä kukaan Kirkkonummelta?

Vaikka joulunpyhien jälkeen oli kiva aloittaa taas työt täydellä voimalla, niin ihan kaikki ei mene putkeen. Tuntuu, kun itsestä riippumattomista syistä kaikki menee vähän alamäkeen ja samalla myös stressi kasvaa.

Sitä yrittää olla purkamatta sitä muihin ihmisiin, mutta minkäs teet. Olisi helppo syyttää niitä samoja ihmisiä siitä, että aikataulut mättävät, mikään ei toimi ja kaikkeen pitää itse puuttua, kun harvoilla tuntuu olevan oikeasti aloitekykyä mihinkään.

Aloitin "tänään" keskiviikkona työpäivän klo 08:40 ja se on jatkunut melkolailla katkeamatta (lounasta ja äskeistä nukkumisen yrittämiseen uhrattua tuntia lukuunottamatta) aina näihin hetkiin asti. Yritä siinä sitten olla tuntematta jotain marttyyriutta, kun muut tekevät kahdeksan tunnin päiviä ja saavat palkkansa - vaikkakin pienemmän - melkein ajallaan.

Välillä tuntuu, että tekisi mieli napsauttaa vaan kaikista töistä valot pois. Sanoa, että "vittu ei mua oikeasti kiinnosta" ja kävellä ulos. Paskat nakkaisi rahan hallinnasta, ihmisistä ja ylipäätään yhtään kenestäkään ja syljeskelisi kattoon seuraavan vuoden ajan.

Muista nyt hemmetissä se vessanpöntön kansi. Kuinka usein siitä pitää muistuttaa?

Joku ihmetteli, että miksi pidän työstäni. Siksi, että tässä työympäristössä voi vapaasti (olenhan the boss, duh) kehittää spontaaneja kilpailuja siitä, kuka löytää typerimpiä biisejä menneiltä ajoilta. Soittolistalle osui mm. seuraavaa:

Meiju Suvas - Pure Mua
KLF - Last Train Transcentral
Cher - Believe
New Kids on the Block - Hangin Tough
Erotic - Sex Me
Public Enemy - Fight the Power
Marky Mark and the Funky Bunch - Good Vibrations
Michael Bolton - How am I Supposed to Live Without You

Kyseinen kilpailu sai alkunsa Leonard Cohenista ja päättyi siihen, että voittajaa ei löytynyt. Tasapeli kaikille.

Työpäivän aamu.

Jes!

Tässä päivänä muutamana olen jonkin verran uhrannut aivokapasiteettiani huumeiden ajattelemiseen.

Älkööt peljätkö, te minut reaalielämässä tuntevat. En minä narkomaaniksi ole repsahtanut, vieläkään, vaikka syytä todellisuudelta pakenemiseen joskus olisikin. Ainoa huume täällä on kuiva siideri ja meetwursti, joista jälkimmäisestä olen kovaa vauhtia pääsemässä eroon (tosin korvaten sen kevytmaksamakkaralla). Mutta asiaan.

Olen suhtautunut huumeisiin vähän kaksijakoisesti. Pääosin tuomitsen ne, lähinnä perustuen siihen, että niiden käyttäminen synnyttää rikollisuutta. Periaatteessa minulla ei siis ole huumeita vastaan mitään, vaan niiden kautta syntynyttä järjestelmää. Jos kuvitellaan tulevaisuuden maailma, niin on jotenkin naiivia kuvitella se täysin päihdevapaaksi, kun todennäköisimmin huumeista on tullut hyväksyttävämpi tapa. On vähän vaikea uskoa, että sotaa huumeita vastaan tullaan koskaan voittamaan. Luonnosta saatavista huumeista ollaan aikojen kuluessa siirrytty synteettisiin ja sitä mukaa kun niitä vastaan keksitään vastatoimia, kehitetään myös uusia huumeita. Ihan normaalia tieteen tasapainottelua siis molemmin puolin.

On kai yleinen käsitys, että valtioiden hyväksymä ja kontrolloima huumekauppa (verotuloineen) jotenkin kadottaisi laittomien huumeiden ongelmat, mutta toisaalta salakuljetetaanhan sitä viinaa ja tupakkaakin.

Tosin, ihan täysin tuomitsematon minäkään en ole, mutta kohdistan asennoitumiseni lähinnä huumeita käyttäviin ihmisiin, en niinkään aineisiin tai niitä kauppaaviin. Jos heikkoja ihmisiä ei olisi, ei olisi myöskään tarvetta huumeille.

Ja ennenkuin joku ehtii älähtämään, niin kyllä. Tarkoitan tällä myös tupakkaa.

Eiköhän se ole niin, että ongelmien poistamiseksi pitäisi poistaa ihmiskunta.

Kuten aiemminkin jo sanoin, niin uusi vuosi meni aika mukavasti monen eri ihmisen seurassa. Oikeasti mitään suurempia ihmeellisyyksiä tapahtunut, mutta varmuuden vuoksi sensuroin oheisesta kuvastakin kasvot viattomien suojelemiseksi.

Ai niin. Ja piti sanoa, että Hurinakin on babe. Miksi bloggaavissa naisissa babefactorin osuus on selkeästi korkeampi kuin valtaväestön keskuudessa?

Olin sitten käymässä Hurtsin bileissä, josta ihan vissi tarkoitus oli jatkaa eteenpäin. Mutta kun laitettiin huonekaluja remonttiin, ilmassa oli satunnaista cross-dressingiä ja muutenkin naiset veteli lattioilla spagaatteja, ei sieltä minnekkään voinut lähteä. Sitävastoin ryydyin ajoissa ja lähdin kotiin.

Vähän myöhemmin tänä vuonna näkyy kuitenkin mm. erään bloggaajan tähtihetket catwalkilla ja muutamia muitakin paljastavia kuvia.