joulukuu 2006 Archives

Jaahas. Heräsin sitten ihan vastikään. Vaikka kolmelta kävinkin vasta nukkumaan, niin se ei ihan selitä sitä, että nukuin 11 tuntia putkeen. En tosin tiedä, mikä selittäisi, kun loman jälkeen ei pitäisi olla edes univelkaa.

No. Tämän päivän aikataulut ainakin menivät uusiksi.

Jos jostain vuoden 2006 viimeinen vuorokausi tullaan muistamaan, niin ainakin siitä, että niiden 24 tunnin aikana lupauduin ostamaan mopon vappuun -07 mennessä. Tosin niin lupautui kaksi muutakin herrasmiestä, joten en ole lupauksineni yksin.

Näin siis alkoi Mopo Vapuksi 07 -projekti, josta arvattavasti raportoidaan vielä myöhemminkin tässä blogissa.

Stay tuned.

P.S. Jos jollakulla on myytävänä Tunturi Tiger tai vastaava korkeampi "cross"-mopo, niin saa ottaa yhteyttä. Mielellään 80-luvun malli. Plussaa, jos on omenanvihreä yksilö.

Tervehdys taas te kaikki Joulupukin pikku paskiaiset. Olen palannut takaisin tänne kotisuomeen joulunvietosta Saarenmaalla, jossa olo oli mitä talvisin. Parhaimmillaan seitsemän lämpöastetta ja aurinko paistoi niin, että pystyi pelkkä t-paita päällä (no oli housutkin) rannalta katselemaan itämerelle laskeutuvaa aurinkoa.

Muita kuvia voi käydä katselemassa tuossa oikealla olevan flickr-palkin kautta. Olkaa hyvä vaan.

Saarella oli ihan mukavaa, vaikka suurimman osan ajasta kolkutti takaraivossa ajatus siitä, että tulevan viikon työmäärä odottaa kotiinpalattua - kun sitä ei sielläkään saanut purettua massiivisen internet-blokkauksen vuoksi. Periferiaan kun ei saa mitään kunnollista (yli 16.8 bps nopeuden ylittävää) internettiä - eikä auta, että koko saarelta ei tuntunut löytyvän yhtään vapaata WLAN-verkkoa.

Toisaalta voi hyvinkin vaan ajatella, että vaihdoin viikoksi internetin tähtitaivaaseen.

Tuon viikon aikana tuli sitten nähtyä aika paljon näin retrospektiivisesti. Tuhlasin suurimman osan vapaa-ajasta joko katsellen hyllyyn jääneitä DVD-leffoja tai juosten kaikkialla kamera kädessä - ja syöttäen ruuantähteillä lähimaastossa liikkuvaa eläinkantaa. Säikähdin perkeleellisesti nelisataseni kohdatessa mökin lautalattian metrin korkeudelta pudottuaan. Ei mennyt rikki ei.

Kävin myös elämäni ensimmäisen kerran jalkahoidossa. Operaatio Naisen Ymmärtäminen siis jatkuu ja rikoin taas yhden ennakkoluulon itseltäni. Jäi siitä sen verran hyvä olo, että sitä kannattaa harrastaa myöhemminkin. Varsinkin jos ne maksavat täällä sen noin neljäkymppiä muutenkin. Luulin kalliimmaksi. Yksi asia noissa naisten suosimissa paikoissa, niin jalka-, naama-, käsi-, kuin kroppahoitoloissakin kannattaisi ottaa huomioon. Eli hankkikaa sitä lukemistoa myös miehille. Vähentää huomattavasti sitä stressiä, kun huomaa jo odotushuoneessa miestenkin tarpeet otetun huomioon, kun ainoat lukemistovaihtoehdot eivät ole Me Naiset ja Kodin Kuvalehti. Ei sillä, etteikö kodinhoitaminen olisi jotenkin miestenkin asia, mutta vertailun vuoksi jos menisitte katsastuttamaan autoa ja odotushuoneessa olisi pornolehtiä revat levällään. Olisiko se sitten kivaa häh?

Ai niin. En saanut lahjaksi yhtään villaista paitaa, sukkaa tai lapasta. Tavallaan kai onneksi, mutta toisaalta harmitti, kun tiesti mistä se johtui. Hän kuitenkin niitä meille teki, vaikkemme tarvinnutkaan.

Tämä päivä onkin mennyt sitten palautuessa eilisestä takaisinmatkustuksesta. Huomenna on vuoden viimeinen päivä ja silloin pitääkin vetää vuosi pakettiin. Tarkoittaa siis tässä taloudessa lähinnä töitä. Paljon niitä.

Aamulla on sitten aikainen herätys ja meikäläinen siirtyy muutamaksi päiväksi ihmisten ilmoilta pois. Jää nähtäväksi, milloin palaan - tai saanko matkalta käsin mitään nettiyhteyttä toimimaan. Lahjaksi toivon kuitenkin rakkautta ja maallista mammonaa. Ehkä jotain satunnaisia, kivoja (rivoja?) tekstiviestejä kivoilta naisihmisiltäkin. Miksi juuri tekstiviestejä? No siksi koska joulunviettopaikkaan on sen verran pitkä matka ja puhelinkaan ei kuulu siellä kovin hyvin.

Siltä varalta, että en pääse onlineen ennen jouluaattoa, niin hyvää joulua te kaikki tutut ja tuntemattomat. Visukinttu kuittaa.

...joulua siirtää vaikka helmikuulle? En nyt ehtisi millään viettämään lomaa, kun on kaikenlaista muuta tekemistä ja lahjatkin on hankkimatta.

Onhan se varmaan helppo sanoa, että voihan sitä viettää minä päivänä tahansa jos itse vain niin päättää, muttakun pitäisi saada ne kaksituhatta muutakin ihmistä suostumaan suunnitelmaan, jotka myös on tekemisissä projektien kanssa.

1.) En osaa nukkua kahdestaan sängyn vasemmalla puolella.
2.) En muista, milloin olisin ollut sohvalla löhöilemässä lukien ISOA kirjaa. Niin isoa, että se lepäisi sylissä reisiä vasten - kuten nykyään usein teen tietokoneen kanssa.

Tulis jo se joulu kultainen.

Ei se oikeasti tule, mutta tulipahan tänään taas rintakehän alle jotain jouluista, kun Marinadin luona oli tortunleivontaa. Tosin residenssipäällikkö itse oli enemmän pipareiden perään ja jäikin koristelemaan niitä kun karkasin torttusaaliini kera kotiinpäin. Kädessä iki-ihana (raptähdeltä kuulostava) J-Pipari. Siitä ei valitettavasti jäänyt todisteita jälkipolville edes kuvan muodossa, sillä söin sen matkalla. Joudutte vain luottamaan sanaani, että se oli ihana pipari.

Ai niin. Pitää muuten sanoa, että salainen villasukkaprojektini eteni taas. Ihan jotain näistä neuleasioistakin mainitakseni.

Mikään ei ole niin hyvä osoitus elämän hienoudesta kuin löytää kotiin tullessa asuntonsa siivottuna ja siistittynä. Siihen kun lisää hyvän ruoan, tallennetun Kylmän Ringin televisiosta ja luvassa olevan leivonta-illan, niin mikäpä sen parempaa.

Ok. Myönnän, että viimeisen vuoden aikana Operaatio Opi Ymmärtämään Naisia ei ole ollut kovin aktiivinen prosessi. Kasvohoidostakin on jo pitkä aika, karvanpoistoon varattu aika meni umpeen jo elokuussa 2005 ja säännöllisten hierontapalvelujen käyttökään ei ole (nyt siihen tarkemmin tutustuttuani) mitenkään naisellista.

Tämä pyrkimys täydelliseen naaraiden ymmärtämiseen on kuitenkin näitä projekteja, joihin uhrattu aika ei koskaan enää palaa ole ikinä hukkaan heitettyä. Yksi tärkeimpiä opetuksia, minkä olen vasta viimeisen vuoden aikana varmistanut on se, että vaikka me miehet kuvittelemme, että naiset pitäisivät meitä yhtä monimutkaisina kuin me heitä, se ei pidä paikkaansa. Naiset tietävät, että me olemme yksinkertaisia. Vähän totuutta pehmentäen on kuitenkin sanottava, että usein naiset myös olettavat miesten poikkeuksetta olevan yksinkertaisia. Atavistiset tarpeet on kaikilla, mutta ihan kaikki eivät niiden anna ohjata elämäänsä.

Edellämainitun havaintoni käytännönläheisyydestä huolimatta tärkein oppimani asia on kuitenkin ollut se, että ihmisten sanavarastosta pitäisi poistaa sana kaunis.

Mikään muu sana ei ole saanut niin paljon surua aikaan kuin tuo. Kauneus ei ole enää lähellekkään sama asia kuin 300 vuotta sitten. Ei edes sama asia kuin 30 vuotta sitten. Varmasti sadattuhannet naiset ja tytöt miettivät juuri nytkin sitä, että miksi juuri he eivät ole niin kauniita kuin joku toinen. Miksi juuri he eivät ole sitä, mitä heidän mielestään kauniimpi tyttö on. Tietysti siksi, koska se toinen tyttö on niin kaunis.

En tiedä, johtuuko mielipidemuutokseni siitä, että olen tavannut työni puolesta niin paljon kauniita naisia (ja objektivoinut heidät kaikki) vaiko vain siksi, että vanhetessa näkökyky heikkenee. Jokotai, mitä yleinen kauneusihanne nyt tuntuu korostavan, on omasta mielestäni vain silmäkarkkia. Kertakäyttöisiä välähdyksiä moniin eri tarkoituksiin. Jokaiselle jotakin, pakkosyötöllä. Luodaan mielikuva yleisölle, joka muodostaa siitä ajan mittaan yleisen mielipiteen. Sen jälkeen yleinen mielipide ohjaakin itse yleisöä muokkaamaan itseään yleisön itsensä muokkaaman mielipiteen mukaiseksi.

Tavallaan ajatusmaailmaa voisi verrata koristevaasiin. Kuvitelkaa vaikkapa joku ming-maljakko (vai mitä ne nyt ovat?), joka on käsityöläisten taidonnäyte. Joku on sekoittanut raaka-aineet, joku on muovannut sen, joku polttanut sen suurta huomiota vaalien, joku maalannut, joku suojannut, jne.

Yleisen käsityksen mukaan maljakko on kaunis. Minun käsitykseni mukaan, käsityöläiset ovat tehneet siitä kauniin.

Mikä sitten on mielestäni kaunista? Edelleenkin vertauskuvaa jatkaen, kaunista on mm. funktionaalisuus. Se, että asiat toimivat. Se, että huomaa vaasia tyhjentäessään pieniä yksityiskohtia, jotka helpottavat kaatamista. Se, että vaasi pysyy tasapainossa minkä lastin alla tahansa. Monenlaisia asioita, jotka kaikki kohtaavat vain yhdessä kohdassa, eli siinä, että se vaasi on kaikin puolin loistava. Eikä se edes näytä hullummalta. Sopii kenties jopa sisustukseen.

Kadulla toki näkee ihmisiä, joissa jotkin piirteet viehättävät, jopa hurmaavat. Joissakin se löytyy kasvojen tai vartalon muodoista, joissakin se löytyy liikehdinnästä tai pukeutumisesta. Kaikki nämä tekevät omalla tavallaan ihmisestä kauniin, vaikka ovatkin syntymälahja tai hiellä/luottokortilla hankittuja. En kuitenkaan tarkoita mitään pientä yksityiskohtaa, vaan tarkoitan kokonaisuutta. Ihmisistä, kuten vaaseista löytyy niitä pieniä yksityiskohtia paljon. Se, että ihmisen kanssa juttu luistaa. Että löytyy paljon samanhenkisiä arvoja. Että pystyy luottamaan toiseen. Ja lopulta sitä vain huomaa, että oikeastaan ne nätit silmät, jotka huomasit aiemmin, ovat muuttuneet nätimmiksi ja ne kasvot niiden ympärillä tekevät niistä vieläkin kauniimmat.

Äh. Olen miettinyt tätä merkintää kohta tunnin, mutten silti ole saanut tätä aihetta juurikaan avattua mieleisekseni. Ehkä kaiken voi vain tiivistää siihen, että maailmassa on monia ihmisiä, joita voisin sanoa kauniiksi todella tarkoittamatta sitä. Maailmassa on paljon vähemmän ihmisiä, joita oikeasti voisin sanoa kauniiksi, mutteivät he sitä kuitenkaan uskoisi, koska heidän mielestään heissä (ts. heidän nenässään/silmissään/ihossaan/vatsassaan/etc.) on jotain vikaa.

On ihmisiä, joissa on kauniita piirteitä. Sitten on ihmisiä, jotka ovat kauniita. Ja myös heidän piirteensä.

Tässä sitä taas ollaan, viikonlopun viimeisissä mainingeissa. Takana on pari päivää tavallaan matalalentoa, mutten juuri montaa kertaa poistunut edes ulos kotoa. Kerran päivässä, itseasiassa. Tänään kävin muutaman ihmisen kanssa syömässä Cellassa, sekä kotimatkalla Brahen kentällä kuvaamassa luistelijoita. Tiedättehän, ne ihmiset sellaiset teräkenkien varassa liukumassa jäätä pitkin. Joku legenda kertoo, että joskus ennenmuinoin koululaisia rangaistiin samalla tavoin julkisen nöyryytyksen hetkinä (joita kutsuttiin myös liikuntatunneiksi).

Tuon oheisen kuvan ottohetkellä tuli hymy korville asti. Kyseinen pikkumies oli siellä haalarit päällä, kypärä päässä ja maila kädessä selvästi ensimmäistä kertaa elämässään. Tai. No ainakin ensimmäistä talvea, sillä sankari vietti enemmän aikaa joko naama tai perse jäässä, kuin luistinten varassa. Silti joka jääkäynnin jälkeen sitä punnerrettiin naama makkaralla ylös ja lähdettiin jahtaamaan vanhempien (?) lätkimää kiekkoa. Joku tavallaan voisi kyseisestä tilanteesta löytää jotain sadistista, mutta kyllähän ne koiratkin pallon/frisbeen/valon/kepin perässä juoksevat. Ihmiset osaavat jo sentään nuorina käyttää luistimia. Se erottaa meidät eläimistä. Nähtävästi.

Ne jotka tuntevat pesukarhunomaisen luonteeni, niin tiedätte, että en oikein täytä lapsirakkaan ihmisen tärkeimpiä kriteereitä, kuten esimerkiksi sitä, että pitäisin lapsista ylipäätään. Tähän ikään ja pessimismiasteeseen tultuaan sitä alkaa automaattisesti pitämään kaikkia alle 20-vuotiaita jotenkin epäkypsinä, jotka saa kypsiksi vain liekinheittimellä tai odottamalla 10 vuotta. Joskus tulee niitä herk... heikkoja hetkiä, jolloin joku saa tämän miehen ajattelemaan, että mistä noita skidejä saa ostettua. Tänään se oli juuri tuo kuvan esittämä toppatoukka. Ei lannistuta, ei jäädä jäälle makaamaan. Perse ylös ja vauhdilla kiekon perään.

Se on sitä oikeaa prinsiippiä.

Kävin eilen lauantaina ostamassa itselleni uuden perheenjäsenen, jonka antama jakamaton rakkaus osoitti, että kymmenen tuntia päivässä sen parissa on vähän liikaa. Tulee pää kipeäksi.

Nyt pitääkin mennä taas... ummm... tekemään töitä.

Osuin helsingin kaupungin WLAN-karttasivustolle, kun oikeasti etsin pysäköintiluvista tietoa ja huomasin taas, että kuinka vähän noita avoimia WLAN-asemia on. Ei sillä, että minä nyt kovin usein tästä lähden kaupungille läppärin kanssa tekemään töitä, mutta sitten kun menen, olisi kovin kiva tietää, missä se netti oikeasti toimii ja missä ei.

Mutta. Kalliossa kaksi tukiasemaa: kallion kirjasto ja Helsinginkadun Kola? Töölössä ei ole sen enempää. Sitävastoin sadan metrin säteellä rautatieasemasta on ehkä triljoona pistettä. Okei, onhan siellä triljoona ihmistäkin, mutta eikö niitä voisi ilmestyä muutenkin sellaisiin paikkoihin, missä ihmisiä käy.

Tuota. Niinkuin Kuikkaan esimerkiksi?

Jaahas. Se klassinen blogipikkujoulu on sitten takanapäin ja päässä pienen alkoholimyrkytyksen lisäksi myös ajatuksia koko blogiskenestä.

Ensimmäisenä pitää sanoa, että olette kaikki yksiä kusipäitä.

No ei vaisinkaan. Ihania ihmisiä, koko sakki. No tai ainakin suurin osa teistä. Lähes kaikki paikallaolijat ja osa tarjoilijoistakin. Olen vain kyllästynyt olemaan kiva tyyppi, joten piti purkautua jotenkin, jotta saisin sitä pelottavan tyypin imagoani ylläpidettyä. Taas eräs bloggaaja kertoi, että meikäläisestä saa jotenkin pelottavan kuvan, jota pidän aika hassuna yhteensattumana. Varsinkin, kun olen tällainen kiltti pesukarhu (meinasin kirjoittaa perskarhu).

Pari blogia pitää silti mainita, jos ei muuten, niin siksi, että nämä kaksi ansaitsevat jotain liikennettä. Eli ensimmäisenä eräs Saara, joka on oikeasti tosi ihana ihminen, vaikka haluaakin antaa itsestään tosi kylmän ja vaikean kuvan. Siellä syvällä sisimmässään (tosi syvällä) Saara on kuitenkin herttainen ja huomaavainen ihminen, joka on ihan hienoa seuraa paikassa jos toisessakin.

Sitten tulee tietysti Minh, jota olen oikeastaan fanittanut pitkään, mutten tiedä oikein miksi. Luulin lukeneeni kyseistä blogia, mutta taisin tuntea eräänlaista hengenheimolaisuutta ihan yhtaikaisista kommentoinneista johtuen. Who knows, mutta se on aika nätti tyttö. Niin vanhaksi.

Olihan siellä tietysti paljon muitakin, kuten esimerkiksi illan emäntä Mari ja pari jotain omituista hiipparia.

Jos jotain toivomuksia saa esittää, niin joku voisi koostaa jonkinlaisen listan jonnekkin pikkujouluraporteista. Ihan siis, ettei tarvitsisi kaikkia lauantaina päivitettyjä blogeja käydä läpi.

Hei ihan oikeasti hei.

Hei ihmiset?

Kuka oikeasti pitää tätä asennetta enää terveenä? Vastaan käveli mielenkiintoinen projekti ja kun kerran sen voi saada muutettua kannattavaksi toiminnaksi, niin miksi ei?

(no esimerkiksi siksi, että on vähän kiire jo nyt)

Niin. Miksipä ei?

Taannoin, vajaat kaksi viikkoa sitten Digicamera.net nähtävästi linkkasi aiempaan paintball-merkintääni. Huomasin senkin vasta statistiikkaa tarkastellessani äskeittäin ja heti tuli vähän tyytyväisempi olo. Ei sillä, että olisi jakanut ihmiskunnan kanssa jotain äärettömän tärkeää, mutta kai se on tämä narsistisen paskiaisen puoli, joka hyrisee nyt tyytyväisenä saamastaan huomiosta. Se on vaan niin kiva huomata olevansa jollekulle niin merkityksellinen huvin-/tiedonjakaja, että joku viitsii käyttää sen 2-15 sekuntia elämästään rakentaakseen linkin tälle sivustolle.

Tosi ihQ.

Ai niin. Vittumaisempaakin uutista on. Itä-Pasilan Pysäköinti Oy päätti sitten nostaa 40% parkkitilan kuukausimaksujaan ihan noin varoittamatta etukäteen. Pitää tsekata, mitä se allekirjoitettu sopimus sanoo kesken sopimuskauden tapahtuvista hinnankorotuksista. Alle 10% olisin vielä ymmärtänyt, mutta 40%. Tsiisus vitun kristus. Missä maailmassa joku budjettimulkero siellä oikein elää?

Toivottavasti Pökötti silti voi hyvin. En ole käynyt tarkistamassa.

Pysäköi autosi Itä-Pasilaan

Paskat. Pysäköin ydinpommini.

Jos vain sattuisin sellaisen löytämään.

- - -

Lisäys 00:39: Hanna Partanen on sitten julkaissut omilla sivuillaan myös linkin aikoja sitten tehtyyn merkintääni. On se ihmeellistä, mitä kaikkea statistiikasta löytääkään.

Huomasitteko muuten, että päiväunieni kohde ja naisunelmieni ihanne on muuten siirtynyt politiikkaan? Neiti (I hope) on ehdolla eduskuntaankin.

Ihan tuosta naapurilta napattu meemi taas osoittaa, miksi tähän aikaan ihmisten (ml. minä itse) pitäisi olla nukkumassa. Niinsanottu "huumori" alkaa tähän aikaan kukkimaan liian hilpeästi.

Mutta - itse meemiin mars:

1. Sukupuolesi?
- Yksityinen

2. Mikä on suurin unelmasi?
- Tulevaisuus

3. Mitä inhoat?
- Rakkauden Anarkiaa

4. Millainen fiilis sinulla nyt on?
- Sekaisin

5. Miten elämäsi sujuu ylipäätään?
- Aikaani tuhlaan

6. Mistä asioista pidät?
- Et halua tietää

7. Mitä haluaisit sanoa ihastuksellesi/tyttö-/poikaystävällesi?
- Huolitko mun rakkauden?

8. Missä haluaisit olla?
- Lähtemässä

9. Kuvaile elämää?
- Koe-elämää

10. Kuvaile itseäsi?
- Juorukello

11. Mitä sinä haluaisit juuri nyt?
- Pois

Vaikka naapuri kertoi patistavansa nurkkaan ne, jotka eivät tunnistaneet Rolling Stonesia vinkeistään, niin tässä tapauksessa patistetaan nurkkaan ne, jotka tunnistavat kyseisen artistin.

Oli kuitenkin ihan pakko. Kuka sanoi, että tämä pitää ottaa vakavasti?

Juuri kun olen pari päivää hehkuttanut matonpesupalvelun kätevyydestä, näyttää suomalainen palvelumentaliteetti sitten nurjan puolensa.

Vic-pesula - vai mikä puljun nimi nyt olikaan (Agricolankadulla se sijaitsee), kävi tänään heittämässä matot takaisin. Pesulan kaveri, sellainen vähän Benny Hillin näköinen, pudotti rullalle käärityt matot lattialle ja sai rahansa. Maksoin ja kaverin poistuttua huomasin, että toisen maton reunukset olivat täysin rispaantuneet rikki päistään. Mietin hetken aikaa, viitsisinkö siitä soittaa edes, mutta soitin silti. Toisessa päässä luuria alkoi selittelyiden tulva samantien:

Nokun pesulat ei vastaa pesemistään tekstiileistä kun me pestään tuhansia vanhoja farkkujakin ja kun ne ei kestä pesua nekään niin me ei vastata tekstiileistä kun se on ihan yleinen käytäntö ja en mä tienny niiden menneen rikki kun ne on voineet mennä rikki jo sulla aiemmin ja kun me ei vastata pesemistämme matoista...

Niin. Siihen se mun luja uskoni palveluyhteiskuntaan sitten romahti. Onneksi on vielä luja ja vahvasti palvellut siivouspalvelu, josta tosin mun tuurilla tulee ensi viikolla joku rapajuoppo lomansijainen, joka varastaa DVD-leffani ja paskoo pesukoneeseeni.

Olen aina paasannut ympärilläni oleville ihmisille siitä, että on vaikea elää ilman sähköpostia. Kun mac-rakkaani airport ei löydä wlan-signaalia, tuntuu se vähän siltä, kuin maailma tuuttaisi varattua.

Tänään minua muistutettiin siitä, että huomattavasti arkipäiväisempiäkin riippuvuuksia on, kuten kännykkä. Iltapäivällä kännykkäni meni mukavasti rikkijumiin. Kun joku soitti siihen, en kuullut pätkääkään toisesta päästä ääntä. Kun itse soitin sillä muualle, ei siellä kuultu minua - vaan jotain staattista vinkunaa. Kun puhelin on minulle tärkeä työkalu, on varsin stressaavaa elää ilman sitä. Varsinkin kun työpuheluita tulee luuriin 5-6 kpl tunnissa ja yhteenkään ei voi vastata tietäen, ettei se kuitenkaan hyödytä mitään.

Roudasin itseni sitten myyjäliikkeeseen tarkoituksena jättää vanha puhelin huoltoon ja ostaa kakkospuhelin vastaavan välttämiseksi tulevaisuudessa. Liikkeessä sitten kerrottiin hyppyritukkaisten myyjäihmisten toimesta, ettei heitä oikeastaan edes kiinnosta ja ohjattiin menemään Nokian Flagship Storeen Aleksanterinkatu 46:een.

Jälleen kerran nähtiin, että en tiedä mitään maailman tapahtumista. Aleksillekkin oli tullut tuollainen liike, enkä ollut sitä edes huomannut. Kävin viemässä vanhan huoltoon ja ostamassa toisesta liikkeestä uuden puhelimen (joka on söpö ja siinä on iso näyttö). Sen jälkeen kävelin takaisin Nokiastoreen hakemaan sinne unohtuneen piponi, jolloin myyjätyttö säpsähti jo miettien, mitä siellä toista kertaa tein. Vierailin pipon kanssa sitten Kokkipuodissa, jossa muistin, että puhelinmuistioni ei seurannutkaan SIM-kortin mukana uuteen puhelimeen. Siispä taas takaisin Nokialle, jossa myyjätyttö jo kysyi, unohdinko hanskanikin. Kolmen vartin odottelun jälkeen sain sitten huollossa olevasta puhelimesta tiedot siirrätettyä uuteen puhelimeen. Pitkä aika, mutta säästää takuuvarmasti aikaa loppuviikolta.

Niin ja ensi viikolla pitääkin hakea se vanha huollosta.

WC:ssä palaa nyt uusi valo, ihan remonttiin asti ei viitseliäisyyteni joutunut taipumaan, vaan uusi lamppu tuli hoidettua helpommin kuin uskoinkaan. Viikko siihenkin tosin meni. Piti se mennä sitten vaihtamaan, kun Mr.K kävi nappaisemassa sen vanhan putken irti. Olisi joutunut muuten heittämään sen roskiin jos en olisi käynyt ostamassa uutta jotta sain vanhan helposti kierrätykseen.

Viikon pimeässä paskominen kovasti kehittää arvostusta niinkin pientä asiaa kuin keinovaloa kohtaan. En tiedä, heikkeneekö loisteputkissa valoteho niiden vanhetessa, mutta nyt WC:ni ei ole koskaan näyttänyt valoisammalta. Kun se on vielä siivoajien jäljiltä, sitä voisi luulla leikkaussaliksi (tai no, nurkassa oleva WC-pönttö on varmaan helpoin vihje epäileville).

Olen varmaan joskus ennenkin sanonut, mutta vihaan valittajia. Tai en vihaa, enemmänkin halveksin. Tai en oikeastaan halveksi, vaan - no. Paremman sanan puutteessa sanotaan, että en pidä valittamisesta. Ja tässä tapauksessa sanalla valittaminen, en tarkoita possunkyljyksen palauttamista ravintolan keittiöön.

Ensinnäkin, valittaminen on turhaa. Ai sulla on pää kipeä? Ota pilleri tai lopeta stressaaminen. Jos et, älä valita. Ai sulla ei ole rahaa? Pitäisikö sitä sulle jonkun tulla kädestä pitäen antamaan? Kehitä sitä jostain - sitä saa vaikka työllä. Ai sua väsyttää? Käy nukkumaan. Nuku vaikka koko viikko. Ai et voi kun pitää tehdä jotain muuta? No keskity sitten siihen, mutta älä valita.

Jottei nyt taas joku sosiologi vedä hernettä nenään, niin että palko pilkistää perseestä, pehmitetään tätä vähän: eli en suinkaan tarkoita, etteikö ihminen saisi ilmaista väsymystään, köyhyyttään, kipuaan tai mitä tahansa valituksen aihetta, mutta pitääkö sitä jankuttaa? Pitääkö sitä ylipäätään jauhaa tilanteessa, jossa se jauhaminen ei tee hulluutta hurskaammaksi? Pitääkö sitä aukoa päätään jollekulle, joka ei tee mielestäsi tarpeeksi hyvää työtä - jos et ole valmis samantien tekemään asioita itse, pidä turpasi kiinni ja seuraa kehitystä.

Valittajat ovat sitä yhteiskunnan pohjasakkaa, joka vaan jaksaa aukoa päätään, eikä tehdä asioiden hyväksi yhtään mitään. Eivät omiensa, eivätkä muiden. He odottavat vaaleita hiuksiaan ranskalaismanikyyrissä olevilla sormillaan pyöritellen, että joku muu tekisi asiat heidän puolestaan kunhan vähän persettä keikauttaa ja hymyn suupielestä suikauttaa.

Oliko tälläkään vuodatuksella mitään suurempaa syytä? Ei. Pitäisikö olla?

Aamusta lähtien, on päivä tuntunut ihan muulta kuin vain tavalliselta sunnuntailta. Nukuin pitkään tosin ja tuhlasin puolet päivästä taas laiskotteluun - mutta niinhän ne uskovaisetkin julistavat, että tämä pitäisi pyhittää lepoa varten, joten mitäs hittoa tässä huonoa omaatuntoa potemaan.

Lupasin jo kauan sitten tehdä joku kerta ruokaa ja syömään saapuivat Mari ja Oopa. Alkuruoaksi oli "eksoottinen hedelmävalikoima", pääruoaksi kanafileitä, joissa ryydittäjinä kaksi jugurttipohjaista kastikevaihtoehtoa. Toinen standardinomainen intialainen chilikastike ja toisessa sinappia, persiljaa ja sitruunamehua (jokaista ruokalusikallinen / 2 dl. jogurttia). Ihan hyvää oli - en olisi uskonut, että mikään missä olisi sinappia, sopisi millään tavoin kanan kanssa. Jälkiruuaksi oli sitten sitruunakakku, jota syömään tulivat myös naapurit korttelin länsipuolelta.

Olikohan tässä merkinnässä nyt sitten tarpeeksi linkkejä kuviin? Jos ei vielä riittänyt, niin viimeksi mainitut naapurit toivat mukanaan myös mattokonsultin, joka päätti, että yksi kämppäni matoista oli ehdottomasti poisheitettävä ja toinen kaipaa vain ammattipesua.

Joskus sunnuntait ovat ihan mukavia pikkupäiviä. Kaiken lisäksi olen ehtinyt pyykätä kaksi koneellista pyykkiä ja astianpesukone jyrryyttää parhaillaan keittiössä illallisen aiheuttamaa astiavuorta.

On niin kiva olla onnellinen.

[lisäys: hitto vieköön - en millään muista, mikä oli kaksi vuotta sitten käyttämäni mattopesulan nimi ja sijainti]

Lauantai meni taas sitten lähellä lentokenttää, kylmässä kameran kanssa seisten, mutta onneksi siellä oli joku muukin palelemassa vielä enemmän. Oman perseen pelasti viime viikolla hankittu uusi takki, joka kuulemma on jotain itähelsinkiläistä lähiötyyliä. En sitäkään tiennyt, kun sen ensimmäisen kerran päälleni laitoin. Lämmin se silti on, vaikka karvoja suuhun eksyykin.

Kotiintulon jälkeen harkitsin vielä lähteä ulos kaupungille, mutta onnistuin välttämään senkin. Sitävastoin tein itselleni ihan homohyvän hedelmäsalaatin, joka tehokkaasti mitätöi illaksi suunnitellun kana-aterian tarpeen. Olisiko nyt sitten, että tämä on sitä uutta elämäntapaa? Ainakin kiinnitän huomiota jo ruoka-aineiden kalorimääriin. PT sanoo, että ensi vuodeksi pudotetaan vatsanympärys alle 100 cm. I feel fat.

Katsoin myös pitkään hyllyllä muoveissa olleen leffan Terminaali. Sellainen tyypillinen Hollywood-raina, jossa kaikki menee lopulta hyvin, eikä mikään mene huonosti. Tai jos tällä spoilaan jonkun tulevaa leffa-elämystä, niin olen pahoillani - mutten vieläkään tajua, että saiko Hanks Zetan vai ei? Ei varmaan. Tuskin.

Sitävastoin hiljainen ja romanttinen puoleni sai hillittömät kicksit dialoginpätkästä:

- I have to go.
- I have to stay.

Yksinkertaisuudessaan loistava, joka summasi niin monta asiaa kahteen lyhyeen lauseeseen.

Niin se aika vaan vierähti, viikko meni - ja jyräsi mennessään itsenäisyyspäivänkin, josta tuntuu olevan jo ikuisuus aikaa. Tuntuu ihan tiistailta, kun "vapaapäivä" tuli vietettyä pääosin kotona, vaikka töitä teinkin. Budjettia nimittäin. En ole koskaan ollut mikään mahtava numeroidenpyörittelijä, mutta kai siitä sen verran hyvä tuli, ettei ketään tarvitse ensi vuoden aikana lomalle laittaa. Tai eihän se budjetista kiinni ole, vaan siitä, miten todellisuus vaikuttaa viivan alle.

Salikäynnit ovat tuottaneet tavallaan tulosta. Eli vyötäröä on tullut lisää. Ne paskapuheet siitä, että kuntoilu laihduttaisi, eivät minunkaan kohdalla ihan täysin pitäneet paikkaansa. Käsivarsiin ja eritoten selkään on tullut lisää lihaksia (ja voi pojat, niitä siellä on kaivattukin), mutta keskikehonrakennus on ollut voimissaan, kun on huomaamattaan kompensoinut kasvavaa energiantarvetta syömällä enemmän. Ja kai useamminkin. Tai. En minä tiedä. Jokatapauksessa tästä päivästä alkaen alkaa syödyn ruuan tarkkailu.

Tai ehkä odotan yli joulun.

Naurettiin tänään porukalla, kuinka jotkut ihmiset ottaa kaikenlaiset kirjoittelut internetissä niin vakavasti. Vittu.

Siitäpä puheenollen, päivän blogivinkki on vasta herätetty Neiti Noppanen. Erehtymätön nenäni haistaa potentiaalista hupilukemistoa, joka vain paranee vanhetessaan.

Marinadi kirjoitti tänään eräästä kämmistä, jotka jäävät ihan konkreettisesti muistiin. Itselläni vastaavanlainen tapahtuma, hiukan pysyvämpänä tosin tapahtui ehkä 6-8 viikkoa sitten (vai olikohan se elokuuta?) kun kaikessa rauhassa uusia hyllylevyjä vahatessani huomasin vahaa pudonneen myös keittiön matolle. Siitä sellainen värjätty pellavaöljypohjainen tahra ei sitten lähde yhtään millään ja nyt muuten kivassa matossa on iso, tumma tahra. Pitänee joskus peittää se jollakin.

Mutta Marinadin tämänpäiväinen töperrys käsitti myös töhläilyn, eli ns. koomisen sivuelementin. Tai ainakin näin olettaisin, jos Marin puurolautanen jotenkin päätyi keittiön lattialle. Itselläni vastaava tapaus tapahtui tänään. Olin nauttimassa aamiaistani tietokoneen ääressä, jonka jälkeen ajattelin lähteä töihin. Kävelin siinä sitten sänkyni ohitse puolillaan oleva mehutölkki toisessa ja tietokone toisessa kädessä, kun astuin lattialla olevan päiväpeiton päälle.

Peitto oli sen verran liukas, että jalat lähtivät alta, mutta kun muisti palasi, olin selälläni lattialla, molemmat kädet kohti kattoa. Toisessa oli edelleen tietokone ja toisessa avonainen mehutölkki. Eikä missään mehua.

Ja mikä tärkeintä, ei irtonaisia tietokoneenosiakaan.

Päivän kuva

Näin tämä itsenäisyyspäivä menee, sohvalla makoillessa ja katsellessa telkkarista Kylmän Ringin (Oz) menneitä jaksoja. Vaihtoehdot illan viettämiseen on melko vähissä, sitä joko pysyy kotona, lähtee kaupungille kameran kanssa kuvaamaan itsenäisyyspäivän viettäjiä tai keksii jotain sosiaalista toimintaa.

Alkuperäisen suunnitelman mukaan tänään piti olla pokeripeli. Se pitää järjestää ensi viikolle.

Jotkut vinkuperseet järjestävät jo lakkoa sen vuoksi, että rahaa pitäisi saada. Menkää töihin saatana. Töillä ne on edellisetkin sukupolvet opiskelunsa maksaneet. Tai asukaa muualla kuin siellä Punavuori-Töölö -akselilla. Tulee halvemmaksi ja voitte syödä vähän enemmän näkkileipää kuin pizzaa.

Vittuako sitä pitää mennä opiskelemaan jotain sosiologiaa ja sitten ihmetellä, miksi ainoa työpaikka työn ohella on yliopiston kahvinkeittäjä? Menkää levyseppähitsariksi.

WC:n valon piti mennä juuri tänään sitten hajalle. Tai loisteputkihan siitä vain poksahti, mutta miksi se tapahtui juuri silloin, kun minä asun tässä kämpässä? Eikö se olisi voinut tapahtua vaikka - öö - edelliselle omistajalle?

En nimittäin varmaan ehdi, enkä edes jaksaisi availla mitään vessavalaisimia, irroittaa putkea, viedä sitä kauppaan, etsiä samanlaista, maksaa sitä, tuoda takaisin kotiin ja asentaa sitä. Helpompaa varmaan vaan remontoida wc ja paskoa silläaikaa pimeässä tai kynttilänvalossa.

Ja sitäpaitsi sehän voi olla tosi romanttistakin.

Sunnuntait ovat aina hyviä päiviä harrastaa jotain rehellistä ulkoilmailua ja tänään(kin) se tarkoitti kameralenkkiä Oopan kanssa. Kameraan tarttui taas paljon haamukuvia, mutta paras näpsy tuli vähän sattumalta.

Tosin samaa voi sanoa Oopan ottamasta kuvasta samassa paikassa. Ottaen huomioon, että allekirjoittanut näkyy kuvassa.

Oikeastaan jos lukijoista joku omaa yhtään linssiluteen ominaisuuksia, niin kannattaisi kenties lähteä joskus meidän kanssa sunnuntaina ulkoilmailemaan. Me Oopan kanssa saisimme ihmisiä kuviimme ja ... no... malli siinä sitten saisi paljon kuvia. Laadusta tosin ei voida mennä Visukinttulassa takuuseen, mutta olisihan mukana myös Oopa.

Tänään tuli illemmalla lähdettyä Oopan ja Naapurin kanssa baariin, josta oli tarkoitus jatkaa Hurinan ehdotuksesta Juttutupaan kuuntelemaan jotain musiikkia, joka oli ilmeisen suosittua. Suosittua siksi, kun siellä oli sellainen jono. Hakaniemeläisessä baarissa. Onneksemme Hurina sattui olemaan (ilmeisesti Kitaristin?) kanssa jonossa, joten saimme halaukset ja pääsimme jatkamaan matkaamme takaisin Kallion sydämeen - ja siitä ohi Alppilaan asti.

Loppuilta sitten päätyi kuitenkin klassisesti Kuikkaan. Siellä kolmistaan punoimme juoniamme Blogistanian päänmenoksi.

Ja voi pojat, niitä juonia kyllä riitti! Tulevaisuudessa niistä ehkä vähän enemmän, mutta tässä vaiheessa alkaa tuo viikkoja kasautunut väsymys vähän vaivaamaan silmäkulmia, joten ajattelin ihan kohtapuolin hipsiä nukkumaan. Aamulla kun vanhemmatkin yllättävät pikakäynnillä heti aamusta (tiedusteluraporttien mukaan kuulemma heti 0800 jälkeen). Todennäköisesti sieltä tulee taas kassillinen elintarvikkeita, kun eihän meidän äitin pikku hanipullukka pysty itse hankkimaan ravintoa.

No. Todellisuudessa onkin jo vähän ikävä äiteen tekemiä pullia. Niitä sieltä kuitenkin tulee. Ylipäätänkin äidin tekemä ruoka on usein aliarvostettua - ja sitä ei varmaan paranna Saarioisten pyrkimys liittää mielikuvat kotiruoasta einespaskaan.

No mutta. Se siitä. Nyt sinne sänkyyn.

Kävin sitten tuolla Hyvinkään pohjoispuolella kuvaamassa paintballin parissa tehtävää junioritoimintaa. Parikymmentä abouttiarallaa 15-vuotiasta junioria oli tutustumassa paintballin ihanuuksiin ja kostoksi siitä yksi niistä pelin tiimellyksessä ampui viatonta kameramiestä päähän.

Suoraan maskin linssiin osunut kuula ei haitannut pätkääkään, mutta kameraan siitä roiskunut maali kyllä haittasi. Olisin melkein mieluummin ottanut osuman vaikka paljaalle perseelle kuin siihen. Sitä sieluun sattuu yllättävän paljon kun näkee öljyisen (vaikkakin myrkyttömän) maalin tunkeutuvan juuri siitä veemäisimmästä kohdasta kameran pienimpiinkin rakoihin.

Nyt sitten jännitetään, miten kolmen tonnin kamera (ja ei, en puhu painosta) kestää tuon epätavallisen ainesosan. Toivottavasti hyvin. Puhdistusfirmalle tosin piti lähettää jo pyyntö kustannusarviosta. Jos ei muuten, niin ihan varmuuden vuoksi.

Heikki täytti vastikään 1,5 vuotta vaikka onkin ikäisekseen hyvin säilynyt. Se, että Heikki sattuu olemaan makkara, ei menoa haittaa. Jääkaapin alalaatikossa se on viettänyt kuukauden toisensa perään ja ei ole vielä ryppyäkään tullut.

Kolmas päivä toukokuuta 2007 vietetään sitten Heikin kaksivuotispäiviä. Tervetuloa vaan jo tässä vaiheessa. Kakkua ja kahvia tarjolla. Illemmalla vähän terävämpää.

Viime yö oli sitten varsin levoton. Näin unta siitä, että tammikuun matkan aattona en ollut saanut mitään valmisteluja vielä aikaiseksi. Yritin pakata epätoivoisesti, mutta huomasin ajan loppuvan. Viisitoista minuuttia aikaa, että ehtisin keräämään kaiken tarvittavan kasaan ja hyppäämään taksiin. Vaatteet, kamerat, televisio-ohjelmien nauhoittaminen matkan ajaksi ja...ja.... lopulta kello läheni loppuaan niin nopeasti, että säpsähdin hereille. Varsin ahdistuneena.

Pitääkin pakkailla sitten ajoissa reissuun. Ettei vaan jätä mitään myöhäiseksi.