Ostin eilen hetken mielijohteesta kameraan uuden kivan objektiivin, joka paikkasi mukavasti sen välin, mitä aiemmilla 100-400:lla ja 17-45:lla jäi väliin. Nyt repussa kulkee mukavasti mukana Canonin 24-105, kompakti, mutta ah niin laadukas putki. Ainoa ongelmaksi laskettava seikka tässä suorituksessa on se, että siihen kuului tonnin arvoinen rahallinen suoritus.
En nyt tiedä, pystyykö sen laskemaan materialismiksi, että oikeasti tuntisi tarvitsevansa jotain niin kallista (sanoinko jo, että se on aika laadukas?) pelkästään harrastaakseen sillä. Kyllähän se kirpaisi, ja perkeleesti kirpaisikin, mutta totuus on, että tänä aamuna se ei enää tuntunut yhtään pahalta. Siinä se möllöttää nyt kiinni kamerarungossa ja huutaa melkein ääneen, että pitäisi päästä osoiteltavaksi jotakin kuvauskohdetta kohti.
Ylipäätäänkin, olen aika impulsiivi-ostaja. Jos näen jotain mistä pidän/tarvitsen, niin ostan sen - jos vain rahat riittää. Ja se nyt valitettavasti tarkoittaa sitä, että harvemmin lasken, jääkö tilille pennin hyrrää muuhun tarpeelliseen, kuten ruokaan. Tälläkin kertaa ostos tapahtui siksi, että satuin olemaan käymässä samassa talossa kuin kameraliike.
Kaikissa heräteostoksissa omatunnon vaimentajana toimii loistavasti muoviraha. Sitä vain lainaa hetkeksi myyjälle, niin - plim! - sitä saa kortin mukana takaisin myös kaikenlaista tarpeellista tavaraa! Eikä lompakko edes keventynyt lainkaan! Raha lähtee vain salakavalasti tililtä pois ilman että siihen silmä edes osuu ja sitähän nyt sitten tulee lisää, kun vain töitä tekee.
Eli miksipä sitä murehtimaan. Sehän on melkein uusiutuva luonnonvara se raha.
Raportoi sitten, että onko ko. yksilössä millaisia flare-ongelmia.