Nyt kun molemmat kärryt olivat jossain muualla, niin kotimatka töistä taittui jalkaisin. Sää oli sen verran masentava, että matkalle osunut Makuuni herätti himoja sopivasti vuokratakseni sieltä kauan hakemani leffan, eli 9. komppanian.
Kyseessähän on venäläisin voimin tehty leffa Afganistanin sodasta. Lähtökohdat ovat ihan tutut niin monesta muusta sotaleffasta. Joukko nuoria miehiä kokoontuu yhteen pakosta armeijan alaisuuteen ja lopulta sotaan. Alkumetreillä on jopa jo kliseenomainen parturikohtaus. Se kun tuntuu kuuluvan jokaiseen tämän lajityypin elokuvaan.
Leffa oli ihan mukiinmenevä paketti vähän tavanomaisesta poikkeavaa dialogia, mutta eniten se herätti ajattelemaan ylipäätään Afganistanin kaltaisten vanhojen valtioiden tilaa maailmanpolitiikassa. Sama tilanne on ihan kaikissa kokoonpanoissa. Oli se sitten maapallollinen valtioita tai koululuokallinen 15-vuotiaita. Jotkut ovat niitä isoja, rikkaita, vahvoja tai valikoituja kokoonpanoja kaikista edellämainituista - ja jotkut ovat niitä pieniä, päähänpotkittuja ja köyhiä.
Maailmanpoliisi, oli se sitten YK tai USA tai joku muu kiva kirjainkokoelma, on sitten se päällispuolisin hyvää tarkoittava opettaja. Se joka sekaantuu asioihin haluten tehdä oppilaiden elämästä parempaa, mutta onnistuu vain laajentamaan konfliktia tai syventämään eritasoisuutta.
Ehkä joskus vielä. Jossakin.
Leave a comment