huhtikuu 2006 Archives

Näin sanoi rakas naapurini Marinadi noin kello kaksi yöllä puhelimessa, kun kieltäydyin kunniasta lähteä hänen kämpälleen tuntemattomien ihmisen seuraan jatkoille.

Ja ei, Marinadi ei ollut koko iltana seurassani, vaan jatkotarjous tuli ns. puun takaa, kun olin jo lopettelemassa iltaa Kallion iki-ihanassa Iltakoulussa, joka myös ampumavälikohtauksistaan tunnetaan. Kun vielä huomioidaan, että olin Oopan ja Oopan sydämenvalitun (jo kaksi viikkoa takana, juhlikaa!) seurassa lähes koko illan - ja huomisaamulla pitäisi klo 10 olla jo töissä, niin voimme hyvissä mielin herättää kysymyksen, että oliko päätökseni olla liittymättä Marinadin jatkoille Oopan kanssa a) hyvästä tai b) pahasta.

Niin ja Cistakin tuli nähtyä illan aikana. Olen selkeästi liian tunnistettava kaljuni kanssa. Ensi kerralla pukeudun peruukkiin.

Jos joku haluaa ostaa 9 hehtaarin tontin Leviltä (se on se hiihtokeskus tuhat kilsaa pohjoiseen), niin pankaas laittaen ilmoittaen. Lähtis halvalla.

Tai siis kaikkihan on suhteellista. Homma on kuitenkin neuvottelukysymys.

Tänään herätettiin aika hyvä kysymys, joka sai minut miettimään sitä, miksi ylipäätään olen äärettömän utelias. Kyseessä oli erään anonyymina kirjoittavan bloggaajan henkilöllisyys, koska olen varma, että tunnemme samoja ihmisiä. Uteliaisuuteni ei vain anna tällaisissa tapauksissa rauhaa. Kun tiedän jokun bloggaajan asuvan vaikkapa lähelläni, kerään tietoa automaattisesti kaikkialta, jopa rivien välistä, tietääkseni, missä hän tarkemmin asuu. Teenkö tiedolla jotakin? En todellakaan, mutta kunhan vain haluan tietää.

Erään anonyymibloggaajan identiteetin olen kerran selvittänyt ihan sattumalta saadun vinkin perusteella. Useimmat ovat kuitenkin jääneet rauhaan nuuskimiseltani, vaikka muutaman bloggaajan haluaisinkin tavata. Lähinnä siksi, että tajuaisin, miksi he kirjoittavat siten kuin tekevät. Oppisin senkin verran ihmisluonteesta. Ja tietenkin tyydyttäisin uteliaisuuteni.

Uteliaisuuteni esiintyy monissa muissakin paikoissa. Olen liian tiedonhaluinen asioissa, joissa ei pitäisi. Haluaisin tietää, missä kaikki muut ovat, vaikka se ei edes kuuluisi minulle. Olisi täydellistä, jos pystyisin kontrolloimaan koko ympäröivää maailmaani.

Olen tavallaan myös kontrollifriikki. Erityisesti työssä haluan tietää tarkalleen, missä mikäkin projekti etenee. Toisaalta sen ymmärtää, kun kuitenkin olen lopulta kaikesta vastuussa, mutta silti tuntuu, etten osaa luottaa ihmisiin ja luontainen uteliaisuuteni sekoittuu tarpeeseen pitää kaikki langat käsissä, on päänsärky-stressipommi valmis räjäytettäväksi.

Hauskinta tuossa kontrollitarpeessa on, että olen oikeastaan analysoinut sen johtuvan siitä, etten pohjimmiltani luota ihmisiin. Kyllä minulla sellainen naiivi perusluotto on, että kaikissa on hyviä puolia tai muuta sellaista Disney-paskaa, mutta minä en vain työasioissa osaa luottaa siihen, että joku muu pystyisi hoitaa asian kuin minä.

Onnekseni olen tiedostanut tuon jo pitkään ja pyrkinyt aktiivisesti pääsemään siitä eroon. "Delegoi, unohda ja keskity hetkeksi muualle" - on ollut varsin hyvä ohjenuora. Siinä tietysti auttaa, että työporukassa alkaa oikeasti olla niin pitkään tuntemia ihmisiä, että osaan jo luottaa siihen, että he osaavat asiansa.

Kyllä minä silti uteliaana (ja huolestuneena) välillä tarkistelen, että hoitavatko hekin tehtävänsä.

Eilen illalla venyttelin nukkumaanmenoa vahingossa tavallista myöhemmäksi ja kun vihdoin sänkyyn vääntäydyin, tipahdin unimaailmaan samantien kun pää koski tyynyyn.

Heräsin klo 8.56, katsahdin kännykän kelloa ja mietin, mitä tänään pitikään tehdä. Muistin puhuneeni Marinadin kanssa aamiaiselle lähdöstä, mutta ajattelin nukkuvani vielä vähän pidempään, jotta saisin univelat kuitattua. Klo 8.58 heräsin tekstiviestiin, jossa M.nadi ehdotti aamaispaikaksi TinTinTangoa tuntia myöhemmin.

Ja näin jälkikäteen asiaa tarkasteltuna, oli se hyvä juttu, että jaksoin vääntäytyä liikenteeseen. Nyt jo tuntuu siltä, että tänäänkin olisi saanut jotain järkevää aikaiseksi.

Eiliseen City-lehden haastattelua käsittelevään merkintään viitaten, jatketaan samoilla linjoilla. Kukaan tuttavistani ei ole vielä lähettänyt tekstiviestiä tai muutenkaan ihmetellyt, että minua on lainattu uusimmassa Cityssä.

Ja tätäkö se julkisuus sitten on? Fifteen minutes of lame?

Perjantai-aamu tuli pitkästä aikaa vietettyä radalla ihan suhteellisen mukavassa seurassa, sekä työympyröiden "pakottamana". Samalla tuli rentouduttua edes vähäsen, opittua uutta ja purettua aggressioita.

Vähän edelleen edelliseen kirjoitukseeni viitaten, ihmettelen joskus, miten aseet ovat niin luonnollinen osa elämääni. Niille, jotka eivät vanhoja naputteluitani eivät muista, tai eivät jaksa/halua lukea, niin olen elänyt koko elämäni niiden parissa. Ihan pienestä pitäen ja minulle ase on ihan samanlainen esine kuin esimerkiksi vasara tai leivänpaahdin. Leivänpaahdin tosin toimii sähköllä, joka tekee siitä minulle jopa pelottavamman, kuin mitä ampuma-ase on. Ymmärrätte kuitenkin varmaan, mitä tarkoitan. Aseet ovat minulle arkipäivisiä työkaluja, joiden olemassaoloa ei tarvitse selitellä itselleen, koska niitä on aina ollut ja tulee olemaan.

Eräs seikka, johon olen toistuvasti törmännyt, on ihmisten ennakkoluulot. Kun kerron, mitä teen elääkseni - tai pelkästään edelläkirjoitetun tekstin perusteella - he asettavat minut johonkin muottiin. Heidän mielestään minä automaattisesti vihaan pasifisteja ja sivareita, olen sotahullu, joka hakee vain tekosyytä väkivaltaan tai joka ajattelee toisten ihmisten tappamista mahdollisuutena.

Minä en vihaa pasifisteja tai sivareita vaikken olekaan sellainen. En vihaa myöskään sotaa, koska en ole sellaista joutunut kokemaan, mutta en erityisesti haluaisikaan. Ajattelen joskus, mitä tekisin, jos joutuisin suuren kriisin keskelle ja sitä, jos joutuisin tappamaan toisen ihmisen ideologian tai henkeni eteen. Olen herättänyt myös työpiireissäni jonkin verran keskustelua sillä, että tuen Amnestyn kampanjaa sotilasaseiden vientiä vastaan avoimesti.

Its just life.

(lisäys klo 14.38: on ne aseet vähän vaarallisiakin, eikä veri ole näissä hommissa vieras juttu. Sain äsken syvän haavan erään huonosti viimeistellyn kiväärinosan osuessa kämmeneen.)

Olen miettinyt töiden vuoksi paljon väkivallan oikeutusta viimeisen viikon ajan. Missä vaiheessa yksilön käyttämä kuoleman tai pysyvän ruumiinvamman aiheuttava voima lasketaan oikeutetuksi ja missä vaiheessa siitä tulee rikos?

Joissakin tapauksissa en ole pystynyt oikein käsittämään oikeuslaitoksen käsityksiä aiheesta, vaikka ne ovat kyllä hyvin perusteltuja. Jonkinlainen oikeudentaju niistä vain puuttuu.

Itsensä puolustaminen väkivallalla on tottakai aina ikävää. Silloin jotain on jo mennyt vikaan, oli tapahtumaketju mikä tahansa. Ihmisellä on kuitenkin mielestäni aina oikeus puolustaa itsensä tai läheistensä koskemattomuutta ja sillä käytetäänkö uhan poistamiseen kirvestä, pesäpallomailaa, haulikkoa, pakastehernepussia tai vaikka sinkoa, ei ole merkitystä.

Siiri Nordin uusimmassa City-lehdessä.

Pojat eivät valita, heillä ei ole tapana analysoida asioita.

Tiesin, että mussa on jotain vikaa. Valitan aina (joskus jopa ääneen) ja analysoin kaiken. Jopa ravintolan pöytäliinojen värin.

Vaikka televisio suoltaa uutisia menneistä Tshernobyleistä ja Konginkankaista, tajusin juuri sen, että olen oikeastaan aika onnellinen. Mitään suurempia muutoksia elämässä ei ole tapahtunut, mutta tuntuu vaan, että kaikki mitä teen, onnistuu.

Yli viikkoon en ole ehtinyt oikein pysähtymään ja ajattelemaan tämänhetkistä elämäntilannettani ja siitä syystä oli varsin mukavaa huomata, että voin viettää tämän illan kotona. Rauhassa. Rojahtaa tähän sohvalle selälleni, lukea päivän lehdet ja surffata nettiä läpi lueskellen blogeja. Kun ympärillä on vielä eilen siivottu asunto, eikä mitään muitakaan velvollisuuksia ole, niin tätä parempaa ei voi olla.

Tällaiset hetket ovat mahtavia. Kello on yli seitsemän ja ikkunasta tulee valtavasti valoa. Se on varmastikin osasyyllinen tähän hymyyn. Toisaalla pitäisi kai kummitella sekin, että Täydellinen Parisuhde puuttuu edelleenkin. Alkuvuoden säädöt ovat oikeastaan ollutta ja mennyttä - viimeisinkin on jo karannut ajatuksista pois. Ajattelin olevani kuitenkin niin onnellinen yksinkin, että mihinkäs tässä vakinaista tarvitsisi.

Nämä ovat juuri näitä hetkiä, jolloin joku tuleva exä ilmestyy puuntakaa ja kääntää maailman ylösalaisin.

Maksoin tänään kuuden tuhannen euron edestä laskuja (n. 3 cm pino) ja tajusin, että jos joku haluaa levittää kansakuntaan äärimmäistä vitutusta, niin pitää vain kehittää palvelu, jota kaikki tarvitsevat - ja sen laskutusjärjestelmä.

Ai miksikö? Kuka VITTU oikeasti haluaa maksaa kerran kuussa laskun, jonka viitenumero pitää lätkiä siihen laskuun yhtälailla. Tottakai siinä viitenumerossa on vähintään 18 merkkiä, joista vähintään kymmenen ensimmäistä on aina samoja. Yritä siinä sitten työskennellä tehokkaasti naputellen läppärillä viite-vitun-numeroita paikalleen, kun silmät ei edes erota siitä punkinpaskan kokoiselta fontilta, että monta nollaa siinä on peräkkäin.

Vittu. Laskutusjärjestelmien koodarit pitäisi teloittaa.

Tuskallisesti.

Tänään tein uudelleen ehkä ilkeimmän pikkuvahingon, minkä olen koskaan tehnyt. Samalla opin kuitenkin jotain.

Ainakin sen, että tunne karkaa aivan uusiin sfääreihin, kun sen tekee krapulassa.

Tämä pitäisi olla jotenkin osoituksena siitä, että olen aktiivinen vielä tähänkin aikaan illasta ja jaksan osallistua blogimaailman sisäpiirin valtarakenteiden valloittamiseen hinnasta huolimatta...

Totuus on, että olin isolla porukalla nauttimassa alkoholia. Lopputulos on nähtävissä, jossakin. Luoja tietää, missä.

Sorovnoo.

Milloinkohan olen viimeksi heräillyt ennen seitsemää vapaaehtoisesti? Tänään tuli tämäkin ihme koettua. Kello löi 6:58 kun meikäläinen vääntäytyi ylös sängystä. Mitä ilmeisimmin sunnuntain työrupeama laittoi sisäisen kellon täysin uusiksi, enkä ole siitä aivan täysin pahoillani. Onhan aamut aina kivoja, varsinkin näin kesällä. Tuntuvat päivätkin paljon pidemmiltä.

Tosin en kai ihan vielä voi lähteä töihin. Suihkun ja aamiaisen jälkeenkin olisin siellä jo kahdeksalta ja se olisi jo vähän liikaa.

Olenkohan ihan liian otollinen kohde käänteiselle psykologialle?

Se, jos joku sanoo, etten se nyt minä ainakaan ole, niin se saa minut epäilemään sitä vain enemmän. Nyt ahdistaa.

Viimeisestä tappopäivästä onkin ollut jo vähän aikaa. Nyt jälleen alkaa olla aivan liian monta tuntia aikaa heräämisestä ja viime yönä tuli kaiken lisäksi nukuttua yhtä monta tuntia kuin olohuoneessani on nurkkia.

Tajusin tässä transsin kaltaisessa olotilassa, että olen entistäkin kiireisempi kaikkien työprojektien kanssa. Voin hyvällä omallatunnolla jo todeta itsellenikin, että työ vie valtaosan elämästäni. Tosin toivon, että tässä lähivuosina se myös palkitaan ja voin alkaa vihdoin taas vain harrastamaan - ja syljeskelemään kattoon.

Tosin en ihan usko, että osaisin olla enää jouten.

Ajattelin myös, että missä vaiheessa ylitän sen rajan, että minulla ei ole aikaa/energiaa suorittaa kodinhoitoon kuuluvia perustehtäviä. Siivoushan ulkoistettiin tässä taloudessa jo pari vuotta sitten, mutta pyykit pesen edelleen itse ja ruokaakin käyn hakemassa kaupasta (ja joskus jopa harrastusluonteisesti lämmitän/valmistan sitä).

Harkitsin, jos kauppareissut ulkoistaisi johonkin kätevään palveluun. Täyttelisin vain ostoslistan, jonka tarvikkeet tuodaan kotiovelle asti viikottain - ja sitten tarvittaessa aina täydentäisin sitä tarpeen mukaan. Ainakin meetwurstipaketti, muutama litra Valion appelsiinimehua, mozzarellaraastetta, pari pulloa Sprite Zeroa, maitotölkki ja paketti paahtoleipää kuuluisivät viikoittain kulutettaviin hyödykkeisiin.

Tarkoitus oli tosiaankin lähteä vain yhdelle. Tai kahdelle.

Niistä venyi sitten noin tusina. Maustettuna helvetin huonolla karaokella ja taksikyydillä rautatientorilta.

Mutta toisaalta. Sain housuni märäksi. Ja oikein naisen toimesta.

Ja kyllä. Tämä on kännibloggaus.

Törmäsin tähän Tylsyyden Multihuipennuksessa, jota ajoittain selailen. Ja koska olen äärettömän itserakas, narsistinen - ja viimeisten tapahtumien vuoksi myös masentunut, niin läppäisen tämän myös omaan blogiini. Ja myös siksi koska kaipaan piristystä, jossa maailma pyörisi vain minun ympärilläni.

HAASTE: Kysy minulta kuusi kysymystä. Ei seitsemän tai viisi, vaan kuusi. Sillä ei ole väliä, kuinka turhia tai omituisia kysymykset ovat - kysy ne joka tapauksessa. Liitä tämä sen jälkeen omaan blogiisi ja katso, mitä sinulta kysytään.

Come and give it to me!

Lisäys klo 14.29: Mitä vit...? Kukaan ei halua tietää yhtään mitään? Tylsyyteen oli tullut samassa ajassa jo kahdeksan kyselijää. Nyt kyllä tuli masennus.

Lisäys klo 21.19: Ha! Jo kuusi kysyjää. Kukaan ei silti pystynyt oikein yllättämään, vaikka niin odotin.

Ei ollut auto varastettu, eikä mitään muutakaan.

Ehkä tämä elämä tästä vielä tokenee.

Asia, jota kutsutaan elämäksi, näyttää palanneen normaaliin päiväjärjestykseen äärettömän huonosti nukutun yön jälkeen. Jollakin tavalla ei edes harmittanut, kun aamusuihkussa veden tulo yhtäkkiä väheni ja parissakymmenessä sekunnissa loppui kokonaan. Muuten se olisi ollut normipäivänäkin ihan ok, mutta tällä kerralla olin juuri ajelemassa omaa päätäni. Toisinsanoen, päässäni oli noin 400% siitä partavaahdosta, jonka useimmat ovat tottuneet näkemään miesten leuoissa.

Tämähän on ihan vi-tun tyypilistä, että kaikki paska tulee sitten putkessa, mutta tipottain. Eilen tosin oletin vielä, että tänään autoni varastettaisiin tai koira (jos olisi sellainen) karkaisi. Ehtiihän sitä toisaalta vieläkin.

bluesaikaa.

Olen nyt kolme kertaa yrittänyt käydä nukkumaan siinä onnistumatta. Joka kerta levottomuus vie voiton ja pakottaa nousemaan ylös. Tekemään mitä tahansa muuta kuin olemaan hiljaa itsekseen. Keskittymään johonkin epäoleelliseen.

Istuskelen koneen edessä puolisen tuntia ja mietin, että mitä pitäisi kirjoittaa. Oikeastaan ajatukset on tällä hetkellä lähes nollissa ja ne vähätkin pahasti hajallaan. Pitäisi keskittyä, että saisi jotakin järkevää sanottua, mutta oikeastaan ei ole edes mitään sanottavaa.

Aamupäivällä kävi mielessä, että jos vaikka listaisin seuraavan kerran blogatessani niitä asioita, joita joskus muinaisuudessa halusin tehdä. Niitä unelmia, joiden mukaan kolmekymppisenä olisin jo tupla-isä - ja niitä, joiden mukaan olin milloin poliisi, milloin sotilas, milloin arkkitehti ja milloin jalkapallotähti.

Unelmat on turhia. Ne edustavat tulevaisuutta ja siitä ei kannattaisi huolehtia, jos emme osaa elää edes tässä päivässä.

Toisaalla mielessä käy taas, että olen sosiopaatti. Empatia on taas nollassa.

Jotenkin friikki olo. Kuolema on ollut pinnassa jo pitkään, viimeksi viikko sitten kirjoitin siitä. Parin läheltä menneen tapauksen jälkeen osui sitten omalle kohdalle.

1. Nappaa sinua lähimpänä oleva kirja, oli se sitten mikä hyvänsä.
2. Avaa kirja sivulta 123.
3. Lue kuudes lause.
4. Kirjoita se blogiisi.

Lähellä oli kaksi kirjaa. Alempana kuitenkin oli Tommy Tabermannia, joten valitsin tämän:

Siten propagandan musta versio eli disinformaatio muodostaa palautemallin, jossa päättäjän julkisuudelle antama mielikuva myös vaikuttaa hänen omaan päätöksentekoonsa.

- Jan-Peter Paul / Tiedustelu 2000-luvulla

Yks, kaks, kolme. Bongasin sen näistä.

Siis sen ruotsalaisen Abban biisejä raiskaavan teollisesti tuotetun teinikvartetin? Sen, jossa oli esikuvansa mukaisesti kaksi jamppaa ja kaksi naarasta - ikää tottakai 16-17 vuotta, koska muutenhan nimi "teens" olisi ollut varsin pedofiilihakuista?

Jokainen, joka vähänkin noita kaapelikanavia katselee, ei ole todennäköisimmin onnistunut olemaan näkemättä sen A-teensin blondin, Marie Serneholtin biisiä That's the Way My Heart Goes.

Vaikka kyseinen video on lähestulkoon 100% silmäkarkkia, niin sitä ei voi heteromiehenäkään katsella hymähtelemättä vähän surullisella tavalla sille massiiviselle vaaleanpunaisuudelle. Jos se ja kaikki videolla näkyvä meikki muuttuisi purkkiruoaksi, niin sillä ruokkisi pienen nälkäänäkevän valtion.

Jaa pitäisikö vielä sitä biisiäkin arvostella?

No se on ihan paska (catchy tune though). Niinkuin Ninjankin.

Aivan loistavaa! En voinut olla enempää innoissani.

Valuin viileiden satiinilakanoiden väliin kuin kampela lammikkoon ja katselin vierelläni avautuvaa näkyä. Hiukan ruskettunut vartalo makasi toisella puolella sänkyä kyljellään toiseen käteen päätään nojaten ja vaaleat, pitkät hiukset lainehtivat kädellä ja tyynyllä asti. Kasvoja koristi hymy täyteläisten huulten muodostamana ja vain lakanan peittämät, varsin pienet kohdat jättivät tilaa mielikuvitukselle.

Sitten heräsin.

Saatana, että vihaan herätyskelloa.

Niille, joita internet ylipäätään kiinnostaa, tämä on varmasti vähän vanha juttu, mutta tässä ihan vastikään (=tänään) kiinnitin ensimmäistä kertaa huomiota neuleblogien valtavaan määrään.

Siis niitähän on. Tutustuin niistä muutamaan pikaisesti ja tottavie. Siellä on merkintöjä villapaidoista, kaulaliinoista, pipoista - sun muista pannulapuista ja myssyistä puhumattakaan.

Nyt heräsi kiinnostus. Ei neulomiseen, vaan siihen, että mitä tarkoitusta nämä palvelevat? Onko jossain neulebloggaajien sisäpiiri, jotka kokoontuvat salaisiin paikkoihin neulomaan pipoja ja keskustelemaan lankojen värisävyistä? Saako neulojat näistä blogeista vinkkejä, ideoita, ohjeita, kaikkea edellämainittua vai kenties jotain muuta, mitä? Ja mihin kaikkeen vastaavanlaista toimintaa voisi mielestänne soveltaa? Tai pikemminkin, mihin ei?

Voisiko joku kertoa minullekkin?

Vittusaatana! Alkaa pikkuhiljaa taas nuppi kypsymään siihen, että ala-asteella opetettuja oikeinkirjoitussääntöjä ei vaan tunneta. Olen aiemminkin joskus tästä valittanut ja samalla muistuttanut itseäni siitä, etten minäkään ole täydellinen ja tällä kirjoitustyylillä raiskataan äidinkieltä niin että olisi opettaja Edith Korhosen (terveisiä vaan sinne 1980-luvun koulujärjestelmämuistoihin) mielestä vankeusrangaistukseen aihetta.

Mutta kun aikuinen ihminen jumalauta kirjoittaa muiden silmille tarkoitettua tekstiä, jossa puuttuu kaikki pilkut, isot kirjaimet lauseiden alusta - ja pisteiden jälkeen tulevat välilyönnit. Viimeistä puutetta paikkaa tosin se, että noin puolessa pisteistä on välilyönti merkin edessä.

onko tälläistä tekstiä sitten kiva lukea häh ?on varmaan.onhan se totta että on ihmisiä jotka pärjäävät ihan hyvin vaikkeivat tekisi mitään kirjoitus taidolla mutta jotain järkeä tähänkin pitäisi saada vittu niinku.

Saatana että sapettaa. Ja tällaista pitää kestää ammatikseen.

Paras on silti se jamppa, joka lähetti meille työhakemuksen avoinna olevasta toimituspäällikön paikasta. Sähköpostin otsikkona luki kepeästi "toimitus päällikkö" (välilyönnillä siis). Kyseistä hakemusta ei tarvinnut edes avata. Roskakoriin samantien. Jumalauta jos jätkä ei sen vertaa käytä aivojaan, että tajuaisi oikolukea hakemuksen työpaikkaan, jossa kirjoitus- ja lukutaito on tärkein työväline, niin parempi mennä vaikka muurariksi.

Tänään, pääsiäissunnuntaina muistutin itseäni taas siitä, että maito on oikeastaan aika hyvää juotavaa. Tämä tilaisuus ilmestyi siitä, kun kioskilta hakemastani maitolitrasta riitti lettutaikinan jälkeenkin vielä lasillinen.

Ei-viikon-vanha, kylmä maito on kyllä loistava keksintö. Ei ihme, että se on säilyttänyt sijansa juomarankingissa vuosituhansia.

Letutkin ovat ihan omaa luokkaansa. Epäterveellisähän ne ovat ihan taatusti, mutta niitä on tullut syötyä sillointällöin aina lapsesta asti. Omalla tavallaan hellämielisin muisto niistä lapsuudessa syödyistä letuista liittyy yllättäen armeijan TST-muoniin. Niitä kun oli kotonamme usein (ja paljon) isäni työpaikasta johtuen. Ainakin silloin muovipussiin pakattuihin muoniin kuului myös pikapuuroa (tms.) ja äijällä oli aina tapana tehdä letut helposti siitä valmistuotteesta pelkästään lisäämällä siihen maitoa. Vaikka lopputulos oli taatusti kaukana perinteisestä lettutaikinasta, niin meille se oli tarpeeksi lähellä. Ja hyvältä maistui.

Yksi lettuihin kiinteästi liittyvä seikka on kuitenkin hillo. Nämä nykyajan Pirkat ja Dronningholmit kun eivät ole kunnon hilloa nähneetkään. Silloin kun hilloa ei voi kaataa suoraan purkista, vaan se pitää pilkkoa ennen ulosottamistaan, niin kyse ei ole hillosta vaan hyytelöstä.

Voi kun vielä löytäisi jostain kunnon hilloja. Muualtakin kuin varastamalla ne äiteen jääkaapista.

Dagen efter

Eilisen karaoke-heilunnan jälkeen oli aamulla olo hiukan vetelä. Tosin hyvin pitkälle venytetty aamuherääminen auttoi kovasti ja keväinen auringonpaiste ikkunasta teki aamusta vain rennomman. Suoraan sanottuna en ole pitkään aikaan herännyt niin hyvillä mielin omasta sängystäni yksin.

Tämä päivä meni sitten muuten pitkälti harakoille ja töiden parissa - sekä loppui nopeaan baarikäyntiin naapurin kanssa.

Tänään lauantaina tuli taas todistettua jonkinlaista bloggaajien solidaarisuusliikkeen voimaa, vaikka paikallaolleista alle puolet on tunnustaneet kirjoittavansa ylipäätään mitään internetin ihmeelliseen maailmaan.

Tämän käsittämättömän maineen saavuttaneen karaoke-iskuryhmän johtajanahan toimii kukas muu kuin suloääninen Marinadi, joka veti useammankin biisin paikallisessa karaokehelvetissä kuin tyhjää vain.

Paikalla oli myös jonkinlaista tuttua tulivoimaa menneiltä vuosilta, jonka kanssa piti ottaa yhteiskuva. Nauttikaa te, jotka jonkinlaisesta mieskauneudesta pidätte. Te, jotka ette pidä, voitte mennä lukemaan vaikka Schizoblogia.

Lopuksi on myös sanottava, että jos lähitunteina joihinkin tunnettuihin blogeihin ilmaantuu allekirjoittaneesta kuvia, joissa sileä nahkatukka on vaihtunut tummaan hevilettiin, niin voin ennakkoon väittää niitä väärennöksiksi ja haastaa julkaisijat oikeuteen äärimmäisestä kunnianloukkauksesta ja saattaa digikamerat takavarikkoon.

Nyt nukkumaan. Huomenna on luvassa heikko aamu.

Aika heikoksi jäi tämän kävelyretken visuaalinen tuotos. Kallio ei ehkä ole kaikkein kuvauksellisin kaupunginosa, mutta toisaalta ei tässä ihan veri suussa maistuen oltukaan hakemassa materiaalia mihinkään projektiin. Kunhan kävelin & nappäilin.

Paras kuva tänään oli oikeastaan tämä. Ei mikään mestarinäppäys, mutta onneksi edes yksi keskinkertainen kuva, niin voi sanoa, ettei ihan turhaan tullut tuota kameraakaan roudattua kävelyllä.

....että ulkona on loistava ilma. Pitkäaikainen suunnitelmani kaivaa kamera pitkästä aikaa esille toteutuu nyt tänään. Pakko lähteä kävelylle kuvaamaan.

Koska tämä nyt on muutamastakin syystä ajankohtainen asia minulle henkilökohtaisesti, niin tuli mieleen jakaa tämä ajatus kaikkein (lukijoideni) kanssa. Teistä ne äijämäisimmät voivat samalla röhöttää partaanne, kun mielestänne tällaisista asioista puhuminen on turhaa ja osoittaa vaan jotain munattomuuden eri asteita.

Tämä aihepiiri osui silmään itseasisassa pitkästä aikaa ensimmäisen kerran televisiosta, josta katselin Noora menee naimisiin -ohjelmaa. Siinähän tämä television hääkakkunaaras on useiden urosten riiauksen kohteena ja oikein jakavat saman asunnonkin, niin kauan aikaa kun täti antaa pakit kaverille. Ohjelmassa Noora ei tietenkään myöskään päästä miehiä nukkumaan samaan sänkyyn. Tietenkin ymmärrän sen tällaisessa ohjelmassa ihan täysin, koska sehän saattaisi olla (herranjestas!) indikaattorina meistä tiukkapipoisimmille siitä, että Noora on täysin kevytkenkäinen hupakko, joka päästää sänkyynsä ihan kenet tahansa. Toisaalta uskon myös, että ohjelman tuottajat jopa kannustavat siihen, koska se on a) kylmää ja b) antaa hyvän etenemisviestin, jos ja kun joku vielä joskus pääsee sitten sinne sänkyyn asti.

Mutta asiaan

Omalta kannaltani tämä siis tarkoittaa sitä, että en ole oikein koskaan ymmärtänyt naisten sisäänrakennettua epäluottamusta meitä miehiä kohtaan. Otetaan vaikka tilanne, jossa kaksi toisilleen ennestään tuttua vapaata ja aikuista ihmistä osuvat samaan paikkaan, jossa on vain yksi sänky. Kumpikaan ei ole mitenkään erityisen humalassa tai muuten päihteiden vaikutuksen alaisena ja kovin molempia nukuttaisi. Silti nainen ei voi missään tapauksessa jakaa suurtakaan sänkyä miehen kanssa.

Tottakai, tämähän on varmastikin (?) ihan tilanne-/henkilökemioistakin riippuva seikka. Onhan siinä eroa, onko nukkumaseuraksi tarjoutumassa tällainen ruma, kalju jätkä tai Johnny Depp.

Olen tähän tilanteeseen törmännyt nimittäin useasti. En tiedä, olemmeko me miehet geneerisesti sellaisia, että kun saavutamme horisontaalisen tilan naisen kanssa (oli alustana mikä tahansa), niin alamme automaattisesti vonkaamaan - vai onko kyse vain siitä, että naiset olettavat näin kuitenkin tapahtuvan, jos he joutuvat vaakasuoraan tilaan kenen tahansa miehen kera.

Harmillisena pidän tätä sen vuoksi, että kuten olen aiemminkin sanonut, niin minä pidän naisista. Useita naisia jopa jumaloin, joitakin arvostan enemmän kuin itseäni ja vielä useampia pidän elämäni parhaimpina sosiaalisina saavutuksina*.

Minulle on aina ollut ilo huomata, että vaikka joidenkin heistä kanssa ei minulla ole ollut mitään suhteen kaltaistakaan (tai ainoastaan minä olisin sellaista joskus halunnut), niin he silti luottavat minuun niin paljon, että pystyvät nukkumaan samassa sängyssä. Sama koskee entisiä tyttöystäviäni tai partnereitani. Vaikka suhde ei ikinä toiminut tai ottanut tulta, niin siitä huolimatta sängyn jakaminen edelleen luonnistuu. Joskus tällaista suhdetta on määritelty unileluksi.

Vaikka kyse on paitsi luottamuksen osoituksesta, niin kyseessä on myös monen mielestä varsin intiimi tilanne. Nukkumaan mennessä useimmat meistä riisuuntuvat lähes alasti ja kaiken sen näyttäminen, minkä normaalisti peittävät vaatteet, saattaa joitakin meistä pelottaa. Puhumattakaan siitä, että saman peitonkin jakaminen voi johtaa jopa (hui!) ihokosketukseenkin!

En minä sitä pelkää. Kuka järkevä ihminen pelkäisi? En minä halua jakaa sänkyäni kenen tahansa hupakon kanssa. Minä haluan luottaa nukkumakumppaneihini. Minä haluan vierelle ihmisen, joka ei säpsähdä vaikka olisikin yön aikana painautunut syliini. Tällaista ei tietenkään tehdä, jos toinen elää vakisuhteessa. Siitä huolimatta, en voi aina oikein täysin ymmärtää sitä, miksi yksinkertaisessa läheisyydessä nähdään joidenkin silmin suuria seksuaalisia jännitteitä? Yhdessä nukkumisen tärkein elementti ei ole nukkuminen, vaan jaettu lämpö. Tunne siitä, että toinen on paikalla.

P.S: Tottakai, positiiviset ajatukset siitä, että olen saanut luottamusta sängyn jakamisesta sulkee jollakin tavalla pois tuon koko ajatelmani. Sillä enhän pitäisi tätä mitenkään luottamuksen osoituksena, jos nukkumapaikan jakaminen olisi enemmän osoitus vain vieraanvaraisuudesta.

P.P.S: Kaikesta huolimatta ajauduin silti kirjoittamaan tämän väsyneenä, joten jos kirjoituksessa on epäjohdonmukaisuuksia, laskettakoon se väsymykseni (heh) piikkiin.

(*=saavutuksena siten, että olen ylipäätään ajautunut elämässäni sellaiseen vaiheeseen, että olen tavalla tai toisella tutustunut heidän kaltaisiin ihmisiin.)

Joskus herääminen on ihan luksusta. Parasta. Ja vieläpä vapaapäivänä.

Aamiainen sänkyyn.

Sanoinko jo luksusta?

Sosiaaliset kontaktit ovat olleet vähän yleisiä viimeisten päivien aikana. Johtuneeko taas lievästä työmäärän vähenemisestä tai taannoisen sairastamisen jättämästä tyhjiöstä, mutta on kiva huomata, että on ihmisiä joiden seurassa jaksaa viettää aikaa.

Humala on sitäpaitsi aina hyvä tila. Toisaalta tässä vielä tämänkin päivän puolella ehtisi viettää vähän sosiaalista elämää, vaikka sitä sosiaalista puolta tulikin jo vähän hoidettua. Mitäköhän tässä vielä keksisi?

Näin pääsiäisen kunniaksi pitää jakaa lukijoiden kanssa näky, jonka olen työpaikalla jakanut nyt muutaman päivän ajan. Joku siunattu sielu on täällä käynyt itse paavia tapaamassa Vatikaanissa ja tuonut sieltä katolisen kirkon kitchiä, eli tuollaisen taulun, jossa näkyy joko Jesse itse tai Neitsyt Maria, riippuen siitä, mistä suunnasta sitä katsoo.

Sinänsä huolestuttavaksi sen tekee, että sen sijainti on optimaalinen aiheuttamaan rankkaa työstressiä. Aina kun olen vähänkin kauempana työpöydän äärestä (kuten loikoilemassa työtuolissa, jalat pöydän päällä), niin kuvassa näkyy Maria katselemassa ihan muualle. Kun kuitenkin olen työhön keskittyneenä nojautunut työpöytäni ääreen, näkyy siinä Jeesus - ja katsomassa suoraan minuun syyttävästi.

Tulee syyllinen olo. Vähän niinkuin olisi tehnyt jotain syntiä.

Eilen oli sellainen päivä, että illalla kuolemanväsyneenä sänkyyn kaaduttuani ajattelin juuri sitä. Kuolemaa. Se on taas vähän lähempänä, noin ihan konkreettisella tavalla elämässä. Viime aikoina kun olen sitä ajatellut vähän enemmän kuin tavallisesti, osaltaan varmaan Cityn viimeisimmän numeron vuoksi.

Kuolema on vaan sellainen juttu, jota ei vielä oikein osaa käsittää. Tai ei vaan halua ajatella. Ajatusten ääripäissä liikkuu kaksi tunnetilaa. En minä oikein vieläkään usko kuolevani. Toisena ajatuksena taas se tunne, mikä syntyy hetken aivotoiminnasta, jossa laskeskelen, monta päivää, tuntia tai sekuntia minulla on vielä odotettua elinaikaa jäljellä.

Freaky shit.

Jos kerran autojen tupakansytyttimet on onnistuttu standardisoimaan, niin miksi helvetissä imureiden pölypusseja ei? Miksi ihmeessä pölypusseja on miljoonaa eri kokoa, mallia ja muotoa, kun voisi yksinkertaisesti olla kolmea eri kokoa tavallisiin kotitalousimureihin?

Miksi? MIKSI?!

Aina säännöllisin väliajoin tämän blogin ylläpitäjää kohtaa sellainen pieni takaraivossa naputtava kysymys siitä, että ketkä hemmetissä oikein ovat ne 400-500 päivittäistä kävijää täälläkin. Ketkä oikeasti haluavat lueskella meikäläisenkin elämästä.

Jonkinlaisen lohdutuksen/pettymyksen antaa aiheesta luotettava statistiikkani, joka kertoo 91,5% kävijöistä viettävän saitilla alle 30 sekuntia kerrallaan. Ajattelin ensin ihan rehellisesti suurimman osan kävijöistä tulevan Googlen kautta, mutta kun ylipäätään paikalle eksyy hakukoneilla alle 40% kävijöistä, niin jotenkin olisi kai tuokin ero selitettävissä. En tosin jaksa/kykene sen vertaa enempää asiaa analysoimaan - koska ongelma tässä on se kaikkein viihdyttävin asia.

Eli riippumatta siitä, miten tänne ihmiset eksyy, niin jaksan edelleen ihmetellä sitä, mitä helvettiä täällä toistuvasti käyvät ihmiset kuikuilevat? Dont get me wrong, ymmärrän toki erittäin hyvin niitä tuttuja, kavereita ja ystäviä, jotka jokseenkin tuntevat minut oikeassa elämässä (=IRL for you nerds out there). Kuitenkin niiden kävijöiden osalta, jotka minua nyt eivät satu tuntemaan, niin on vähän vaikea uskoa, että miten hemmetissä tätä jaksaa päivästä toiseen lukea? En minä nyt niin viihdyttävä ole, vai olenko?

Enivei, olisi ihan kivaa, viihdyttävää ja itsetuntoani kohentavaa kuulla ihan rehellisiä mielipiteitä niiltä ihmisiltä, jotka täällä toistuvasti käyvät, että mikä tässä oikein viehättää vai eikö teillä nyt ole oikeasti mitään muuta tekemistä? Kommentteja voi jättää ihan kommenttilaatikkoon tai lähettää vaikka sähköpostilla.

Tämän vuoksi keksin tuon otsikon

Tänään sain yhden tällaisen mielenkiintoisen palautteen, joka osaltaan muistutti siitä, että jotkin asiat eivät vain muutu.

Musta Ninja on hyvä. Jos joku ei tykkää, niin miks sitte kattoo/kuuntelee?? Ja pitääkö oikeen nettiin tulla haukkumaan, eikö ihan kaveripiirissä haukkuminen riitä?????

Hyvä Johanna. Koska kosketit palautteellasi minua erittäin syvästi koskevaa asiaa, niin halusin vastata sinulle ihan näin erillisen merkinnän kautta.

Ensinnäkin, minäkin pidän Mustista Ninjoista. Punaiset eivät ole yhtään niin ihquja.

Toisekseen, voin erittäin suurella tyytyväisyydellä sanoa, että olen onnistunut välttelemään Ninja Sarasalon "Fashion" -biisiä tuosta aiemmasta postauksesta lähtien. En siis todellakaan pidä kyseisestä biisistä, mielestäni kyseessä on musiikillisestikin paavin tappamiseen verrattavissa oleva rikos ihmiskuntaa vastaan.

Mitä taas tulee siihen, että oletat minun ihan ehdointahdoin juosseen näköradion ääreen kuuntelemaan kyseistä biisiä (vaikken siitä ilmeisen oletusarvoisesti pitänytkään), niin entäs sitten? Ensinnäkin nyky-yhteiskuntaan kuuluu mielipiteenvapaus, vaikka se olisi negatiivissävytteinenkin. Minä siis saan kuunnella myös musiikkia, josta en pidä - ja halutessani kritisoida sitä sanomalla, että se on musiikillisesti köyhempää, latteampaa ja sanalla sanoen paskempaa, kuin vaikkapa Rolling Stonesin Paint it Black tai Skunk Anansien Weak.

Tällaisten Ninjan kaltaisten pop-pahvilennokkien paha tapa on ajautua mediasävytteisessä yhteiskunnassa kenen tahansa korviin. Myös niiden, jotka eivät halua kyseisenlaista paskaa kuunnella. Pelkästään tämä antaa minulle oikeuden arvioida kuulemiani (huomaa, etten käytä kuuntelemiani -termiä) musiikkikappaleita.

Viimeiseksi, haluaisin Johanna kiinnittää huomiosi tämän aiemman mielipiteeni ilmaisemiseen valitsemaani tapaan. Kyseessähän on tämä BLO-GI, joka on vähän niinkuin VERK-KO-PÄI-VÄ-KIR-JA. Tämähän on ihan siis minun kirjoittama niinku tällainen juttu, joka on vähän niinku sellanen juttu, ihanku kirjoittaisin kämppäni seinille, mutta te muut niinku tulisitte tänne mun kämppään niinku (koska en pidä ovia lukossa), lukisitte tost seiniltä noit juttui ja sit niinku itkisitte mun kämpässä, ku mä niinku oon kirjoittanu tänne seinille sellasii juttui, mist te niinku ettei tykkää.

Got it?

P.S.: Pikku-G on oikeestaan aika jees. Niin joo. Ja Antti Tuisku, kunhan se pitäis silmälasit poissa päästä, koska se näyttää sillo vähän nörtiltä.

Tässä ei enää montaa viikkoa mene, niin Visukinttulassa tulee 1000. merkintä tähän plokiin. Älkää silti pidätelkö hengitystänne - todennäköisesti se tulee yhtälailla olemaan täysin merkityksetön merkintä jonkun arkipäiväisen askareeni vittumaisuudesta.

Eilinen ilta venähti vähän suunniteltua pidemmäksi. Muutamalla käynti loppui sitten siinä puoli kahden maissa ja viisi hyvälaatuista siideriä todella tuntuivat ruumiissa vielä seuraavanakin aamuna. Olen tulossa vanhaksi. Tätähän olen sanonut jo pitkään (jo silloin, kun en vielä ollut näin vanha). Kaikesta huolimatta ilta oli varsin mukava ja siksi osasyyllinen siihen, että en tänään oikein jaksa kehittää mitään muuta kuin hyvän kirjan parissa viihtymistä.

Kävin päivällä pitkästä aikaa pääkaupunkimme ytimessä ostoksilla ja mukaan tarttui paitsi kahdeksan DVD-leffaa (ml. kaksi Harry Potteria), myös varsin mielenkiintoinen kirja suomalaisen legioonalaisen elämästä. Vastaavia kirjoja on useampiakin ja olen kai lukenut ne kaikki muut.

Joskus mietin, että omalla kohdallani eletty lapsuus on muokannut monia muitakin asioita kuin ammatinvalinnan. Niitä pieniä merkityksettömiä vaikutuksia näkyy taas mm. elokuva- ja kirjamaussa. Kovin yksipuolista puolta kirjahyllyni näyttää kun vain osaa katsoa oikein silmin.

Tällä hetkellä fiilis on varsin väsynyt. Olen useamman yön nukkunut pyöreät 8-9 tuntia yössä, suhteellisen hyvin jopa, mutta silti tunnen kerääväni univelkaa. Päivät menee ennenkokemattoman levottomuuden merkeissä ja illat loppuvat lyhyeen nukkumatin tullessa hieromaan silmäluomien sisäpintaan vähän unihiekkaa.

Johtunee varmaan akuutista tilanteesta töissä taas. H-hetkeen (eli deadlineen) on kaksi viikkoa. Ennenkin tässä ajassa on tehty ihmeitä, mutta nyt virheisiin ei olisi varaa.

Tästä päivästä tuli aika omituinen. Tai ainakin tuntuu siltä. Ihankuin ikinä ei olisi ollutkaan kipeänä. . . Silti olisi palava fiilis pakottaa itsensä taas liikenteeseen. Pois kotoa.

Törmäsin Ilta-Sanomien sivuilla johonkin keskusteluun, jonka otsikkona oli "Tiivistä rakkautesi 160 merkkiin". Samalla sekunnilla, lukematta yhtään keskustelun aihetta kävi mielessä se, miten ylipäätään tunnetiloja voi ilmaista yhdellä tekstiviestillä. Sitä kun on itsekin ihan oikeasti joskus tehnyt.

Ja pitihän sitä kokeilla. Vaikka tällä hetkellä ei ketään erityisen erityistä olekaan, niin jätän silti sanomatta, kenelle tämän kirjoitin.

Läheisyytesi tuntuu ihollani, sanasi sytyttää liekin pimeään. En tarvitse silmiä nähdäkseni kauneuttasi, en käsiä kokeillakseni sisimpääsi. Olet yksi ja ainoa.

Jotkut asiat vain pitäisi jättää tekemättä. Yksi on suomalaisten muusikoiden pakonomainen tarve pyrkiä ulkomaille. Sitähän on harrastettu jo monia vuosia ja yksi surkuhupaisimmista on Armin & Dannyn "Tahdon olla sulle hyvin hellä" -biisin englanninkielinen versio.

Video on taattua hupikamaa. Muistan itse skidinä pitäneeni biisistä (silloin), mutta video - - - se on kuin Euroviisujen ja jonkun TV2:n jumppaohjelman kadoksissa ollut lehtolapsi.

[via Naamioiden Takana]

Jumaliste. Kauan (no melkein sen koko olemassaolon ajan) seuraamani Ilta-Sanomien Kesäheila-projektin Herra A:ksi paljastui sitten Oopa.

Sinänsä hauskaa, koska itsekin ajattelin vastata Suville, mutta jänistin sitten. Tai oikeammin en tainnut löytää energiaa keskellä pahinta sairausaikaa. Olisipahan vain ollut jokseenkin lopullinen päätös debaatille, kumpi meistä, Oopa vai minä, on treffailun uusi Aapiskukko.

Olisi Oopa sen voittanut kuitenkin. En minä nyt olisi mitään Annikki Tähteä sentään tajunnut jostain sukasta vetää. Ehkä Oopa antaa edes nimmarin, kun IS Plussa tekee jonkin ajan kuluttua suhdeblogin ja sen jälkeen hää- ja raskausajan projektiblogit.

Tai jotain.

Tänään on mennyt pitkälti aika iloisissa merkeissä. Pää alkaa jo selkiintyä viimeisen kahden viikon menoista ja kropan röörit ovat loppupuhdistusta vailla. Silti energiaa on enää rajoitetussa määrin. Ajatus oli, että minäkin olisin eksynyt Juttutupaan, mutta lähtiessäni Tiran valokuvanäyttelyn pienimuotoisista avajaisista tajusin menettäneeni lähes kaiken energiani parin sadan metrin kävelymatkaan. Annoin siis seuraavan pysäkille saapuvan spåran määrittää loppuillan kohtaloni ja koti kutsui, kun pysäkille saapui nro 8, kutosen tai seiskan sijasta.

Captain, we need more power!