Nyt kun olo alkaa lääketokkurassa tuntumaan paremmalta, miltei voittamattomalta, niin alkaa myös neljän seinän sisällä oleminen entistä enemmän ottamaan pannuun. Olisi kova hinku lähteä jo huomenna töihin, mutta tietäähän sen, mitä siitä tulisi. Uudestaan kipeäksi tietenkin, eikä siellä toimistolla nyt kuitenkaan saisi aikaiseksi mitään.
Järkeä vähän tässä vielä puuttuu vaikka kroppa alkaakin jo vähän toimimaan.
Vaikken aina joka ilta ole muutenkaan menossa, niin tämä alkaa olemaan jo vähän liikaa. Viimeisen kahden viikon aikana olen nähnyt kahta kaveriani. Toiseen tartutin saman taudin - toiseen en ainakaan vielä todistetusti. Maanantain pikaisen toimistokokeilun jälkeen myös toimituspäälliköllä on tämä sama lenssu. Eli onnea nyt sinnekin päin.
Televisiostakaan ei tule oikein mitään, mihin todella jaksaisi keskittyä. Tyydynkin vain katselemaan sitä ja annan kuvien mennä tajuntaan. Päivisin myös katselen ulos ikkunoista - ilman tätäkin sairautta olisin onnellisesti elänyt ilman tietoa siitä, että vastapäisessä talossa asuva mummeli viskelee parvekkeeltaan lumipaakkuja alas kadulle.
Kevään tuloa sekin kai osoittaa. Kuka sitä nyt lunta parvekkeeltaan marraskuussa viskelisi.
Leave a comment