Elämä kasvattaa

Jotkut päiväkirjanomaiset kirjoitukset netissä näin kotilauantain yhteydessä ovat taas saaneet väsyneen mielen kehittelemään vaikka millaisia ajatelmia. Lähinnä tällä kertaa liittyen siihen, että meillä miehillä on jonkinlainen elämänvaihe, jolloin kaikki sitoutuminen tuntuu pelottavan.

Itsekin sen kauden eläneenä tiedän tarkkaan, mistä puhun. Jokaisella on varmasti tullut jossain vaiheessa eteen se hetki, jolloin on pitänyt päättää jotakin edessä olevan potentiaalisen seurustelukumppanin suhteen (naispuoliset ovat tämän tilanteen varmasti kohdanneet toisesta suunnasta käsin). Silloin on äärettömän helppoa turvautua vanhaan tokaisuun "mä pelkään satuttavani itseni", vaikka todellisuudessa syy löytyy sitoutumiskammosta. Eikä syynä ole edes pelkästään tämä suurimmalle osalle miehistä sisäänrakennettu ominaisuus, vaan myös ihan kehittymätön luonne.

Totta helvetissä kaikki, jotka on vähänkin eläneet, ovat myös satuttaneet itsensä. Sosiaalinen elämä on sellaista, että joidenkin ihmisten osalta suhteet päättyvät pettymyksiin. Jotkut pikkuruisiin pettymyksiin parin päivän tuttavuuden jälkeen, jotkut taas megalomaanisiin pettymyksiin yhteisten talo- ja autolainan, kultaisen noutajan ja 1,7:n perillisen jälkeen.

On ihan ok, että rypee vähän aikaa itsesäälissä tapahtumien jälkeen, mutta mikä tekee miehestä miehen on kyky nostaa itsensä ylös. On paljon helpompaa elää sopusoinnussa päätöstensä ja tekojensa kanssa, kun pitää mielessä sen, että kaikkea tapahtuu - suuntaan jos toiseenkin. Silloin on vain parasta olla rehellinen, eikä kätkeä hiukan enemmän satuttavaa totuutta pehmeän kiertoilmaisun taakse.

Sitoutumiskammon olen aina ymmärtänyt, koska se nyt vain on huomattavasti konkreettisempaa (miehelle) kuin satunnaiset, ailahtelevat tunteet. Kammot on tehty voitettaviksi ja osaltaan niidenkin kohdalla auttaa ihan toiset tunteet. Toisaalta taas pelkotilat vielä tapahtumattomasta suhteesta ovat taas vähän kummallisempi asia, jota on vähän vaikeampi ymmärtää. Kyllä minäkin ensimmäisen, pahasti karille ajaneen suhteen jälkeen olin pitkään vähän sillä mielellä, että mistään ei voi tulla mitään. Mutta tällöin ainoa yhdistävä tekijä uudessa, potentiaalisessa suhteessa vanhaan kariutuneeseen on oma itse. Jos sille pohjalle ei uskalla ottaa riskiä, niin mille sitten?