Keskustelin tänään pariinkin kertaan suomalaisesta naiskuvasta ja siitä, millainen kauneuskäsitys meillä miehillä on.
Tottakai meillähän on makuja yhtä paljon kuin on miehiäkin. Toiset tykkää äidistä, toiset tyttärestä - ja jotkut kaikenlaisesta siitä väliltä serkut ja naapurit mukaanlukien. Silti voidaan varmasti vetää jonkinlaisia top-listoja niistä piirteistä, mitä mies naiseltaan todennäköisimmin haluaisi. Veikkaisin itse, että siihen kuuluisi pitkät vaaleat hiukset, kapea vyötärö, kiinteä takamus ja sellaiset isohkot rinnat.
Jos tämänlainen stereotypia kävelisi vastaan, niin luulen, että itsekin pitäisin kyseistä naista suhteellisen puoleensavetävänä. Silti en oikein pysty näin ahtailla käsityksillä määrittelemään omaa käsitystäni unelmanaisen ulkonäöstä. Kuten aiemmin sanoin, Hanna Partanen on jonkinlainen ruumiillistuma sellaisesta. Terve, ylpeä ja kaunis suomalainen nainen.
Todennäköisesti kaikilla "tavallisilla" naisilla on, on ollut tai tulee olemaan ainakin ajoittain jonkinlainen epäusko omaa viehätysvoimaa kohtaan. Se on varmaankin luonnollista, mutta se, että ihminen vertaa itseään nykyaikaiseen extreme-kauneusihanteeseen, joka voisi piiloutua anorektisen sähkötolpan taakse näkymättä lainkaan, ei sitä ole.
Ei yksikään nainen saisi joutua kuulemaan ulkopuoliselta sellaista, että "rintasi ovat liian pienet" tai "perseesi on liian leveä". Varsinkaan kun syy näihin pohjimmiltaan on se, että sanoja itse odottaa naisesta jotain spanielin kaltaista näyttelykoiraa, jota voi esitellä ylpeänä kavereille.
Kyllä minä siis ymmärrän sitä, että meillä on kaikilla omia mieltymyksiä myös vastakkaisen sukupuolen osalta. Mutta miksi helvetissä meistä miehistä löytyy naisia useammin niitä vitun älypäitä, jotka katsovat asiakseen julistaa suureen ääneen toisille, kuinka heillä on jotain sellaista, mikä ei missään tapauksessa ole juuri heidän makuunsa?
[p.s. tämä on muuten 800. merkintäni]
Leave a comment