marraskuu 2005 Archives

...olen huomannut takertuvani ajattelemaan jotain tiettyä asiaa, josta sitten pitäisi kirjoittaa ajatuksia ylös (luonnollisesti blogiin) ja kun istahdan koneen ääreen, lähtee varsinainen kirjoitusinspiraatio hevon tuuttiin kuin tohveli jalasta.

Hurinan kirjoituksia luettuani, kävi äsken mielessä tappamisen vaikutus ihmisen (ja tässä kohtaa ihmisellä tarkoitetaan epätasa-arvoisesti vain miessukupuolen edustajaa) psyykkeeseen.

Nyt kun kuitenkin se kirjoitusinspis on jossain teillä tietämättömillä, mutta ajatukset laukkaavat väsyneenä kohti satiinilakanoiden peittämää vuodetta, niin jätän tämän ajatuksen tähän hautumaan ja jatkan aiheesta kenties jo huomenna.

Tai sitten en.

Jokainen on varmaan huomannut, että mitä lähemmäksi joulu tulee, alkaa televisiossa pyöriä koko ajan enemmän musiikki ja pelimainoksia. Siihen samaan kategoriaan kuuluu myös tuollainen Heartbeat -peli, jota mainostettiin jollakin mainoskatkolla.

Heartbeat on tyttöjen peli, jossa käydään treffeillä. Pelissä vastaat kaikenlaisiin hauskoihin ja hullunkurisiin kysymyksiin sekä valitset unelmiesi poikaystävän useiden poikien joukosta. Upea elektroninen sydän kertoo, miten hyvin sinä ja eri pojat sovitte yhteen! Kirjoita saamasi vastaukset päiväkirjaasi ja kun peli päättyy, saat tietää miten muiden tyttöjen treffit onnistuivat ja onko unelmiesi poikaystävä todella sinulle sopivin!

En välttämättä kuulu ihan pelin tärkeimpään kohderyhmään, mutta idea tuntuu vaan niin harvinaisen kummalliselta. Annetaan tuollaisille kymmenvuotiaille skideille lautapeli, jossa valitaan unelmien poikaystävä elektronisen sydämen avulla.

Sori, mutta kymmenvuotiaiden kuvittelisi tekevän jotain muuta nykyään? Saatan tosin olla varsin väärässä, kun senikäiset tuntuvat olevan jo jotain Britney Spearsin miniversioita muutenkin.

Viikonloppu on mennyt taas oikein siivillä. Mitään ei ole jäänyt käteen, mutta silti ei tunnu tuhlatulta nämäkään päivät. Työ vie sen vapaa-ajan, mitä ei huomaa varaavansa johonkin tiettyyn vapaa-ajaksi kutsuttuun aktiviteettiin tai tehtävään.

Olen syyskuusta asti ajastanut kovalevytallentimeen sarjan Muodon Vuoksi. Vasta tänä viikonloppuna olen ehtinyt katsomaan siitä neljä peräkkäistä jaksoa (eli olen vasta jossain lokakuun jaksoissa). Silti tuli ohjelman parhaista opetuksista mieleen vanhenemisen väistämättömyys ja se, miten siihen osaa asennoitua oikein.

Ei kai ole synti olla nuori, mutta ei kai vanhakaan. Tärkeintä on, että tekee sitä, mitä haluaa eikä kadu sitä tai sen tekemättä jättämistä jälkikäteen. Omalla kohdallani luulen, että ainoa harmittelun aihe vanhana voi tulla siitä, että en ole uskaltanut (puhekielessä: viitsinyt) tehdä jotain jota olisin halunnut.

Miksi maskeeraajat, kosmetologit ja muut meikkitaitelijat ovat naisista tunnistettavissa helpoiten paksun ja mauttoman meikin vuoksi?

Minulla ei sittenkään ole lahjoja vohveleiden valmistamiseen. Kahden yrityksen jälkeen siirryin taikinan kanssa lettuihin, jotka onnistuivatkin paremmin.

Kaksi kuukautta sitten vanhentunut asukaspysäköintitunnus ei herätä kelloja ennenkuin muistutus siitä roikkuu tuulilasinpyyhkimessä. Haluaisin myös tosin kiittää kaupunkia siitä, että ne vihdoin asettivat maksullisen pysäköinnin kotikadulleni myös viikonlopuiksi.

Pat Morita on kuollut. Tutuksi tuo näyttelijä on tullut Karate Kidin Mr. Miyagina.

Naiset ovat joskus ärsyttäviä. Tottakai, kaikki ihmiset joskus käyvät hermoille, mutta harvassa ovat naiset, joilla ei jossain vaiheessa suhdetta lähde käyntiin vaihde, joka muistuttaa enemmän äitimäistä nalkutusta tai addiktoitunutta totaalikontrollia.

Eikä naisten pimeä puoli rajoitu pelkästään ihmissuhdemaailmaan. Naisissa on suhteellisesti yhtä suuri osa kusipäitä kuin muustakin väestöstä, joten olisi naiivia uskotella, että naiset olisivat kaikinpuolin täydellisiä ihmisiä, ystäviä tai partnereita yhtään sen enempää kuin miehetkään.

Kaikesta sellaisesta johtuen ei ole mikään ihme, että miehelle (tai naisellekkin) voi välillä tulla mieleen atavistinen tarve tirvaista toista nekkuun pelkästään lopettaakseen turhan väittelyn.

En minä ainakaan pysty syyllistämään ketään, joilla tuollainen joskus käy mielessä. Joskus vain kiehuu yli ja sille ei voi mitään, oli syy mikä tahansa. Inhimilliset tunteet, mukaanlukien viha ja raivo, ovat täysin luonnollisia. Niillä, jotka väittävät, etteivät koskaan ole sellaisia tunteneet, ei mielestäni ole vain tarpeeksi kokemusta toisista ihmisistä.

Ero nyt vain sattuu olemaan siinä, mitä tekee vai tekeekö mitään. Väkivallan ajattelemisen ja toteuttamisen välillä on melkoisen suuri ero ja jollakin tavalla juuri se valinta tekee eron sosiopaatin ja terveen ihmisen välillä.

Valitettavasti moni meistä ei osaa hillitä itseään. Vähän väliä itsekin kuulen ympäriltä tarinoita siitä, kuinka exät tai nyksät ovat päättäneet taas ojentaa tyttöystäviään tai vaimojaan kovalla kädellä. Sairaalakäyntejä, peruuttamattomia traumoja ja vammoja.

Ja joka kerta, kun kuulen sellaisesta, tunnen aivan samanlaista raivoa kuin ennenkin. En kertakaikkiaan voi käsittää sitä tilannetta, missä joku tuntee olevansa pakotettu ilman uhkaa omalle koskemattomuudelle tai edes vailla selkeää provosointia lyömään toista ihmistä - varsinkaan puolta pienempää naista.

Olen aiemminkin kirjoittanut samasta asiasta ja olen edelleenkin samaa mieltä, että tällaiset tapaukset kaipaisivat sitä vanhanaikaista ratkaisua. Saunan taakse - ja sitärataa.

Luulin hukanneeni (!) lakanat, joissa harrastin erityisen muistorikasta seksiä vuonna 2003. Koska edellämainitusta syystä kyseisiin lakanoihin liittyi varsin suuria muistoja, niin hämmästyin todella, kun löysin ne kaapistani. Puhtaina ja siististi viikattuna.

Voiko joku muu hukata lakanat kahdeksi vuodeksi?

Sokoksella jaettiin jo kirkkaanpunaisia "tule joulu kultainen" -muovikasseja. Jotenkin ahdistavaa.

Tänään tuli sitten tehtyä vain neljä tuntia töitä. Neljä. Olen viimeksi antautunut näin vapaamieliselle työpäivälle varmaankin viime keväänä.

Yritin löytää seuraa myöhäiselle lounaalle keskustaan ja epäonnistuin. Kaikki ovat joko töissä tai jossain koulussa. Pitää siis lähteä itsekseni liikenteeseen ja katsoa mitä vastaan tulee. Ainakin uusia vaatteita pitäisi vähän käydä katsomassa. Villapaita tai kaksi voisi ostaa, uudet hansikkaat ja kenties sukkia.

Tekisi mieli uutta pukuakin. Ajattelin jotain sellaista vähän arkikäyttöön soveliaampaa. Tai musta tietty sopii mihin tahansa, mutta en koskaan ole omistanut esimerkiksi harmaata pukua, joka taas sopisi vähän paremmin arkikäyttöön. Enhän minä nyt arkisin pukua kovin usein käytä, mutta silloinkun käytän, niin musta väri tuntuu vaan liian viralliselta. Harmaa liituraita voisi olla myös varsin pop.

Tarvitsisi melkein kysellä vähän ammattilaisilta, mikä on tarpeeksi klassinen väri arkipuvulle, ilman, että näyttää papparaiselta sen kanssa.

Sukupuolten välinen ero on varmaankin maailman väitellyin aihe. Yleensä siten, että jompi kumpi, yleensä puhujaa tai kirjoittajaa vastakkainen sukupuoli on jotenkin etuoikeutetussa asemassa ja taas käydään debattia siitä, kuinka kyseinen etuoikeus pitäisi saada kompensoitua ihan yhteiskunnan toimesta, jos se biologisesti ei ole mahdollista.

Itselleni naiset ovat edustaneet monia eri asioita. Kuten jokaisella miehellä, elämäni ensimmäinen nainen oli oma äitini. Sen jälkeen naisrintamalla olikin toistakymmentä vuotta vähän hiljaisempaa, mitä nyt satuin ihastumaan alakerran johonkin vähintään kymmenen vuotta itseäni vanhempaan tyttöön. Sitten alkoikin ala-asteen kautta teini-ikä, joka muokkasi naiskuvaa entisestä erilaiseen suuntaan (ja hormoneilla oli oma osansa asiaan).

Jossain välissä sitten kasvoin aikuiseksi ja erinäisten sattumien kautta naiskuva muotoutui mielessäni erilaiseksi kuin koskaan ennen. Yhtäkkiä naiset eivät enää olleet jotenkin "vastapuoli" vaan enemmänkin se toinen osapuoli. Aloin ymmärtämään naisia paremmin, löytämään kuoren alta todellisia persoonallisuuksia, mutta myös pettymään siihen, että ensivaikutelma ei aina tuottanutkaan sitä, mitä saatoin odottaa.

En edelleenkään ymmärrä naisia täysin (kuka ymmärtää), mutta samalla tiedän heistä paljon (mutta en varmasti koskaan kaikkea). Ei silti ole hirvittävän kaukana totuudesta sanoa, että rakastan naisia. En naisellisuutta siinä sen perinteisimmässä muodossaan, vaan sitä monimuotoisuutta, mitä naisissa on. En ikinä ole ymmärtänyt naiseuden yksipuolista kauneuskäsitystä. En sitä, että kauneutta voisi mitata yksinkertaisilla käsitteillä hiusten väristä, rintojen koosta, uuman kapeudesta tai mistään mitattavasta yksityiskohdasta. Naisten kauneus lähtee sisältä ja heijastuu ulkopinnasta. Sen pystyy näkemään, kun sen kohtaa.

Kaikki tuo kuulostaa hirvittävältä kliseeltä, mutta niin se vain on. Naisten suhteen ei ole totuuksia miesten kerrottavina. On vain naisia, joilla jokaisella voi olla jotain annettavaa ja opetettavaa.

Siivouspalvelu ei ole vaihtanut sänkyyni uusia satiinilakanoita. Missä ihmeessä ne kuvittelee nyt yöni nukkuvan? Vanhoissa, yli viikon käytetyissä lakanoissa?

Päivän pienen töihin liittyneen kiertoajelun jälkeen palailin raukeana toimistolle töihin siinä juuri ennen neljää. Toimistolla ei ollut enää ketään ja hetken miettimisajan jälkeen itsekin mietin, että mitä pirua sielläkin teen. Vaihtoehto oli lähteä kerrankin ajoissa kotiin, ladata vastasiivottuun kämppään hyvää ruokaa ja dvd-soittimeen sunnuntaina ostettu aliens vs. predator.

Loistava leffahan se oli. Not.

Sitävastoin se koiranturkkijuttu herätti vähän itsekin huomiota. Tosin vasta viisi sekuntia ennenkuin uutisista kajahti, että kyseessä on vain sissimainontaa, jonkun kirjanraakileen myynnin edistämiseksi.

Teki mieli kirjoittaa tänään vähän vakavammastakin aiheesta, mutta katsotaan, josko jaksan. Rakkauttani vieläkin kukkeasti vaaliva Powerbook kun imaisi tänään sisäänsä sen "kaikki-muut-ovat-jo-sen-nähneet" -leffan, Star Wreckin ja jonkun suositellun Star Wars aiheisen parodian Cops -teeveesarjasta.

Se oli jossakin välissä vielä surullisella tavalla hauskaakin, mutta nyt ... olen sanaton. Mykistynyt. En tiedä, mihin maailma on menossa.

Ei tällaista. Ei. Ei. Ei.

Muutan maasta jos se myy kultaa.

Ja siinä se sitten möllöttää. Melkein valmiina. Enää 5% tekemättä ja se on tosi vähän, kun tietää, että huomenna aloitetaan aikaisin loppurutistuksen tekeminen. Hitto, kun osaisi vielä luottaa kaikkiin ihmisiin samalla tavalla kuin joihinkin.

Tänään sain jo pienet maistiaiset tulevista vapaista, kun Anulta kävi kutsu tulla keskustaan kahville. Sen jälkeen yritettiin kahden silmäparin voimin etsiä ihanaan powerbookkiini uutta, järkevää kuljetuslaukkua, joka ei nyt näyttäisi KGB-agentin nahkasalkulta.

Onko tosiaan, että ei löydy mitään järkevää, pientä olkalaukkua tai siistiä reppua, johon tämän voisi laittaa ja ehkä jonkun lehtiön, kirjan tai laturinkin? Pitääkö niiden kaikkien olla niin saatanan isoja ja ennenkaikkea rumia?

Viimeisiä tunteja mennään. Todennäköisesti ja toivottavasti. Kyllähän tämäkin sunnuntai tulee käytettyä näihin hommiin taatusti taas ihan viimeistä minuuttia myöten, mutta minkäs teet.

Huomenna olisi vielä taas ihan normipäivä, mutta sitten... No loppuviikolla lupaan ottaa rennosti. Jos saisi vaikka sähköpostivuoren käsiteltyä - tai vaihtoehtoisesti harrastaa vähän sosiaalista toimintaakin?

Näin kaiken lopputohinankin keskeltä on joskus aikaa bloggailuun, joten johtuen juuri tämänhetkisistä fiiliksistäni, päätin tehdä pitkästä aikaa listan. Ja samasta syystä, se käsittelee parhaimpia/pahimpia vitutuksen aiheita. Eli hyvät naiset ja herrat: vitutuksen top-10 (not in particular order)

I. Idioottinaapurit, jotka klo 0200 arkisin päättävät siirrellä huonekaluja, pitää bileitä, huutaa toisilleen tai muuten olla vain typeriä ja äänekkäitä kusipäitä.

II. Autoilijat, jotka eivät osaa käyttää vilkkua.

III. Pizzakuskit, jotka eivät osaa lukea "Ei mainoksia" -lappua ovesta.

IV. Viikonloppuvapaitaan viettävät rekkakuskit, jotka tuovat työkalunsa kotiin ja parkkeeraavat sen muutenkin ahtaille kaduille.

V. Saksalaiset ja britit. Silloin kun ne ovat poissa kotimaistaan.

VI. Oma huono muistini.

VII. (tätä en muista)

VIII. Bimboblondit (ja brunetet), sekä jossain määrin muutkin yleisesti idiootit ihmiset.

IX. Oma, liian innokas suhtautumiseni joihinkin asioihin.

X. Loska ja jää.

Yleisesti ottaen vitutusta lieventää monet eri seikat, mutta erityisen rauhoittavaksi olen kokenut niinkin yksinkertaisen asian kuin kuvablogien seurannan. Yksinkertaista, aivoja haastamatonta selaamista. Vähänkuin joku stressilelu. Siitä syystä pitääkin taas puffata näitä kahta blogia, jotka kovasti miellyttävät omaa silmääni.

Parisuhteestaan humaltunut naapurini onneksi lähti tänään vähän lähikuppilaan kanssani nauttimaan muutaman juotavan ja pelaamaan pari erää Kimbleä. Pakko myöntää karvas tappioni, mutta taisin hävitä pelit murskatappiolla 4-1. Toisaalta voin syyttää häviötäni edelleen sillä, että peliä ei käyty virallisessa pelipaikassa, missä todistettavasti aina voitan tällaiset pelit.

Aamulla olisi taas tarkoitus pystyä järkevään kommunikointiin ja töiden tekemiseen. Loppusuora häämöttää. Maanantaihin on enää 48 tuntia (-9 minuuttia) aikaa. Sitten tämä taas vähän helpottaa.

Olen laihtunut pari kiloa. Ei sillä, etteikö varaa olisi muutamaan enemmänkin, mutta kun en ole muuttanut mitään muuta, kuin vähentänyt luonnostani syömistä.

Ruokaa varmasti on, mutta ei ole enää aikaa...

Ay caramba!!!

Viimeisiä päiviä viedään ennen deadlinea. Töitä on - no vähän vähemmän kuin voisi odottaa. Kun materiaali on valmis, niin se vain pitää työntää eteenpäin ja toivoa, että kaikki sujuu kuten pitäisi. Pitäähän siinä vähän päällepäsmäröidä, katsella perään, että miten se nyt sitten tulee tehdyksi. Silti minulla aktiivisten töiden osuus vähenee sitämukaa, kun stressi aikataulun kiristymisestä kohoaa.

Eikä se ole kivaa.

Keskustelin tänään pariinkin kertaan suomalaisesta naiskuvasta ja siitä, millainen kauneuskäsitys meillä miehillä on.

Tottakai meillähän on makuja yhtä paljon kuin on miehiäkin. Toiset tykkää äidistä, toiset tyttärestä - ja jotkut kaikenlaisesta siitä väliltä serkut ja naapurit mukaanlukien. Silti voidaan varmasti vetää jonkinlaisia top-listoja niistä piirteistä, mitä mies naiseltaan todennäköisimmin haluaisi. Veikkaisin itse, että siihen kuuluisi pitkät vaaleat hiukset, kapea vyötärö, kiinteä takamus ja sellaiset isohkot rinnat.

Jos tämänlainen stereotypia kävelisi vastaan, niin luulen, että itsekin pitäisin kyseistä naista suhteellisen puoleensavetävänä. Silti en oikein pysty näin ahtailla käsityksillä määrittelemään omaa käsitystäni unelmanaisen ulkonäöstä. Kuten aiemmin sanoin, Hanna Partanen on jonkinlainen ruumiillistuma sellaisesta. Terve, ylpeä ja kaunis suomalainen nainen.

Todennäköisesti kaikilla "tavallisilla" naisilla on, on ollut tai tulee olemaan ainakin ajoittain jonkinlainen epäusko omaa viehätysvoimaa kohtaan. Se on varmaankin luonnollista, mutta se, että ihminen vertaa itseään nykyaikaiseen extreme-kauneusihanteeseen, joka voisi piiloutua anorektisen sähkötolpan taakse näkymättä lainkaan, ei sitä ole.

Ei yksikään nainen saisi joutua kuulemaan ulkopuoliselta sellaista, että "rintasi ovat liian pienet" tai "perseesi on liian leveä". Varsinkaan kun syy näihin pohjimmiltaan on se, että sanoja itse odottaa naisesta jotain spanielin kaltaista näyttelykoiraa, jota voi esitellä ylpeänä kavereille.

Kyllä minä siis ymmärrän sitä, että meillä on kaikilla omia mieltymyksiä myös vastakkaisen sukupuolen osalta. Mutta miksi helvetissä meistä miehistä löytyy naisia useammin niitä vitun älypäitä, jotka katsovat asiakseen julistaa suureen ääneen toisille, kuinka heillä on jotain sellaista, mikä ei missään tapauksessa ole juuri heidän makuunsa?

[p.s. tämä on muuten 800. merkintäni]

Tira kirjoitteli tänään yrittäjyydestä ja sen ihanuudesta varsinkin pikkujouluaikaan.

En laske itseäni missään tapauksessa yrittäjäksi. Sitävastoin monet muut varmaan näin käsittäisivät, eikä vähimpänä syynä ole ihan käsittämätön työmäärä. Sen lisäksi tulee myös vastuu yhden yrityksen koko kuvioista ja muutaman ihmisen ainokaisista työpaikoista ja vielä useamman ihmisen lisätuloista. Siihen vielä lisätään oma, hankala luonteenlaatuni, joka ei tietenkään luota muihin ihmisiin ja haluaa valvoa kaikkea tapahtuvaa mahdollisimman tarkkaan (joka on suurin syy stressiini).

Deadline-viikoilla tämä duuni tosin imee ja stressi saa ihan oman, uuden mittakaavan. Tällaisina aikoina tekee mieli ajatella niitä helppoja mahdollisuuksia tavallisessa työelämässä, jossa kellon lyödessä viisi voi laittaa takin ja aivot päälle ja siirtyä kotiin tai kaupungille ja olla ajattelematta yhtään työasioita. Jonkinlaisessa yrittäjämaailmassa asiat eivät vain ole näin. Työasioita tulee ajateltua jatkuvasti. Lomaa ei vain ole. Siinä missä tavallinen duunari voi helpommin ajatella, että vastuun (ja ajattelun) hoitaa joku muu, niin kun tietyn rajan ylittää - ei tätä mahdollisuutta ole. Vastuu aina napsahtaa itselle. Ei ole ketään, joka hoitaa ajattelun omasta puolestasi ja se on sitä, mitä kannattaa pelätä. Kyse on vähänkuin prepuberteetti-iässä opitusta itsenäisyydestä kertaa tuhat. Sitä voisi kuvailla siten, että jos satut juomaan keskiolutta liikaa kartsalla ja missaamaan kotiintuloajan, menettää parhaassakin tapauksessa joku ihminen työpaikkansa.

Valta ei ole ongelma työmaailmassa. Vastuu on. Se on se joka kuluttaa.

Maikkarin uutisissa sanottiin, että Kittilästä on löytynyt kultaa. Voi, toivottavasti se on löytynyt mun tontin naapurista. Kummasti siinä hehtaarin hinta nousee, kun alta voi löytyä kultasuoni.

Onpas viime päivinä sähköposti ihan kivan vilkkasti pimahdellut. Harmi vaan, etten ole oikein ehtinyt noita vastausviestejä käymään ajatuksella läpi tai vielä vastannut kenellekkään. (siitä nöyrimmät anteeksipyyntöni)

Mielenkiintoisena yksityiskohtana voi kai sanoa, että hirvittävän überpersoonallisia vastauksia ei ole tullut, josta olen vähän pettynyt. Pintapuolisesti tarkasteltuna kaikki vaikuttavat olevan ihan tavallisen mukavia naisihmisiä, muttakun minä en ole oikein koskaan onnistunut kiinnostumaan mistään tavallisen mukavasta.

Olikohan tuokin nyt sitten kuolinisku tuollekkin ilmoitukselle? Tämän jälkeen kukaan ei enää uskalla vastata ja vastanneetkin vetävät aloitteensa pois?

Hohhoijaa. Ei taida tässä elämässä tulla taas mitään mielenkiintoista vastaan. Ajatuksissa pyörii vähän väliä jotain elämää suurempia teorioita ja ajatuksia, mutta aina ne vaan tuntuu jumittuvan siihen, kun jostain sivusta tulee satasella töihin liittyvä kiireellinen asia hoidettavaksi. Pam. Yhteentörmäys on valmis.

Sitä ei ehdi sivistymään yhtään, kun ei ehdi ajattelemaan. Burnouttiahan tässä vaan odotellaan ja siinä sivussa toivotaan, että kun se joskus tulee, niin säästöjä on ehtinyt kasautumaan siinä määrin, että voin hyvillä mielin vilkauttaa kotimaalle terveiset, haistattaa paskat kaikille duuneille ja velvollisuuksille - ja istahtaa sitten jonnekkin palmun alle lukemaan kirjaa ja hankkimaan sitä sivistystä kaikessa rauhassa.

Nelikymppisenä eläkkeelle? Ehkä tästä vielä sekin unelma täyttyy.

Ihan umpikuollut olo. Kello herätti jo puoli tuntia sitten ja olen vieläkin täysin unessa. Miksi maanantaiden pitää olla tällaisia?

Päivä tuli vietettyä tampereella työtehtävissä - tai siis ainakin kuusi tuntia, jossa oli noin 3-4 liikaa. Kyllä siellä mielellään muutaman tunnin käy, mutta töissä pienessä väen pakkaamassa hallissa, josta joko loppuu happi tai tulee saatanan kylmä - ei kiitos.

Olisi tilanne tosin voinut olla pahempikin. Viime yönä nukuttujen kolmen tunnin jälkeen tilanteen pelasti erityisesti kuulutus:

"Poika nimeltä Leevi. Poika nimeltä Leevi. Äiti odottaa pääovien välissä."

Tässä kohtaa tuo ei välttämättä kenellekkään aukea, miksi kuulutus oli niin käsittämättömän hauska, mutta kuvitelkaa yhdyssanan "pääovien" sanojen väliin ihan pikkuriikkinen tauko.

Ihan ässämeininkiä.

Nyt on sitten takana sellaiset 13 tuntia ja olen palannut takaisin. Taisin matkalla rukoilla, että saisin parkkipaikan mahdollisimman läheltä kämpän ulko-ovea ja ilmeisesti rukoukseni kuultiin, sillä Pallero viettää nyt yönsä ihan oven edessä. Joskus on vähän vaikeaa tälläkin seudulla parkkipaikka löytää viikonloppu-iltaisin, mutta taisin tulla sopivan ajoissa kotiin.

Vittu, että vihaan heräämistä kuudelta. Varsinkin sunnuntaisin.

Pintaliitoblogin Oopa kirjoitti joku aika sitten seuranhakuilmoituksen. Silloin jo mietin, että pitäisi kokeilla itsekin ja mikäpä tässä, kun hyvä hetki tuli näin kotilauantai-iltana.

Samoin kuin Oopakin, olen miettinyt aina sillointällöin, että miten hemmetissä nykymaailmassa on kysyntää erilaisille deittinettipalveluille. Joskus käytin niitä itsekin, joskus hyvin tuloksin ja joskus vähän huonommin. Fakta on, että elämäni parhaimmat treffit eivät ole sellaisten perua, mutta huonoimmat ovat. Viimeisen kokeiluni olen deittipalveluiden kanssa kuitenkin todennäköisesti jo kokeillut.

Myönnetään, että olen aina ollut harvinaisen pessimistinen siihen, että jostain ihmisestä pitäisi muodostaa oikea käsitys pelkästään lyhyen tekstin perusteella. On paljon helpompaa ja rehellisempää liikkua elävässä elämässä ja ottaa kiinni niistä mahdollisuuksista, mitä se tarjoaa.

Koska tämä blogi on ollut olemassa jo hetkosen, niin oletan välittäneeni tällä blogilla melkoisen hyvän kuvan itsestäni. Sen lisäksi, kaiken olennaisen voi varmaan lukea sitten tästä ilmoituksestani:

"Sinä nainen, joka vielä luet tätä tuntematta myötähäpeää. Et välttämättä tiedä pätkääkään siitä, kuka ja millainen oikeasti olen, mutta olet kiinnostunut ottamaan selvää. Nyt siihen on myös tilaisuus."

Vastaukset visukinttu@visukinttu.com.

P.S: Ajattelin ensin yrittää kertoa olennaisen siitä, millainen ihminen ja mies olen, mutta tajusin nopeasti, että en ole paras ihminen kertomaan siitä. Sitä pitäisi kysyä minut oikeasti tuntevilta ihmisiltä.

Päätin sitten alkaa viettämään lauantai-iltaa aluksi leffan parissa. Hyllyssä on lojunut jo kuukausia avaamaton Raid-DVD. Vaikuttaa ensimmäisen puolituntisen perusteella varsin loistavalta leffalta. Erityisesti dialoginsa perusteella.

-Kuinka pitkä putki?
-Vähän toista vuotta.
-Miks?
-Epäonnea rakkaudessa. Väärä nainen, oikeat tunteet. Verottaja oli kimpussa. Panin firman sen mimmin nimiin. Se oli moderni blondi, D-kuppi, A-perse. Olisihan se pitäny jo nimestä arvata, että vituiks menee. Tahiti Kinnunen.

Pitkästä aikaa ulkona. Ihmisten parissa. Ihan oikeiden ihmisten, eikä vain työkavereiden. Sellaisten ihmisten, joiden kanssa on muutenkin puhumista kuin työasioista, vaikka niitäkin sivutaan. Kuuluvathan ne nyt kaikkien elämään siinä, kuin vapaa-ajankin asiat.

Kuutisen tuntia sitten mietin, mihin päin Kalliossa tieni veisi taas, mutta eksyin lopulta niinkin kauas periferiaan, kuin Käpylään. Jotenkin Vespuccimaista, mutta lopulta siellä oli ihan mukavaa. Eikä alkuperäisväestökään paljoa eronnut Kalliolaisista. Mitä nyt kaduilla oli puolenyönkin jälkeen täysin hiljaista, eikä virtsajokia näkynyt porttikongeissa.

Tärkeintä tässä illassa oli kai se, että opin välillä ottamaan rennosti. Luottamaan siihen, että vaikka olisikin mennyt viikkoja tai jopa kuukausia töiden parissa, niin silti löytyy joitakin asioita (ja ihmisiä), joihin voi luottaa. Kyllähän tämään tiesin jo aiemminkin, mutta on kiva muistuttaa itseään välillä näin positiivisistakin asioista.

Nyt on sitten perjantai ja vasta tulin töistä. Sunnuntaina olisi herätys klo 0600. Sitä ennen, ei ole juurikaan työvastuuta yhtä pikkuduunia lukuunottamatta. Tähän väliin siis mahtuisi paljonkin elämää, mutta katsotaan, mihin energia riittää.

Nyt ajattelin siirtyä hetkeksi sohvalle nauttimaan pientä hiukopalaa ja miettimään, mitä tehdä.

Tajusin tässä taas, että en ole kohta pariin viikkoon oikeastaan harrastanut mitään sosiaalista toimintaa. Töiden lisäksi siis. Tämä nyt ei ole mitenkään ainutlaatuista, kun sitä on tapahtunut aiemminkin. Useasti. Yleensä juuri näin deadlinen aikoihin. Tai itseasiassa aina.

Ei tässä työpäivien venyttämisessä 12 tuntisiksi ja vapaa-ajan tuhlaamista pattereiden lataamiseen voi selittää oikein mitenkään. Pitää vaan yrittää panostaa vaikka huomenna vähän sosiaalisuutenkin välillä ja mennä vaikka bisselle jonnekkin. Sen aktiivisempaa ei yksinkertaisesti jaksa.

Toivottavasti mulla on vielä ystäviä.

Tämä piti kaivaa arkistojen kätköistä esille jo kauan sitten, kun joku kyseli, mikä ihme Mick Jagger -tarinan taustalla oikein onkaan. Olkaa hyvä. Ehkä elämäni yksi syyllisyydentuntoisimpia tarinoita.

www.kitupiikki.com - 27.12.2003
Heräsin aamulla kännykän herätykseen, jota erehdyin luulemaan sen soimiseksi ja kurottauduin sängystä kohti puhelimen normaalia olinpaikkaa. Tavallistakin pöpperöisemmästä habituksestani huolimatta säpsähdin kun tajusin tökänneeni käteni johonkin karvaiseen. Luulin ensin, että koirahan se vain oli, kunnes samantien muistin, että koira on ollut kuolleena jo jotain seitsemän vuotta.

Avasin edelleen laskuhumalassa olevat silmäni ja vieressä olevaa tyynyä koristi hiuspehko, jonka keskeltä ei näkynyt yhtään mitään. Valehtelematta ensin päähäni tuli, että kyseisen karvakasan alta paljastuisi Mick Jagger, mutta hämmästykseltäni en tajunnut reagoida ajatukseen mitenkään perusheteromaisesti. Ravistelin itseäni hereille ja yritin helvetin epätoivoisesti saada päähäni, että mitä helvettiä on oikein tapahtunut. Kello oli puoli yhdeksän aamulla, olo ei ollut (vielä) edes krapulainen vaan lähinnä nuutunut. Viimeiset muistikuvat rajoittuivat jonnekkin kahden yöllä paikalliseen opiskelijabaariin. Ajattelin ensin kilauttaa kaverille, mutta jopa helvetinmoisella vajaatoiminnalla toimivat aivoni pystyivät päättelemään, ettei se kuitenkaan vastaisi. Todennäköisesti sekin olisi ollut jossain nukkumassa, kuten useimmat normaaleista ihmisistä.

Könysin vierellä olevan lakanamakkaran yli pystyyn lattialle, joka kummasti tuntui keinuvan tavallista enemmän. Raaputtelin itseäni varmaan minuutin miettien, että mihin sitä seuraavaksi suunnistaisi. Huomasin myös nojailevani tarpeettomasti mahdollisimman useaan huonekaluun tai seinännurkkaukseen matkalla huussiin. Palasin aamutoimien jälkeen takaisin kämppäni keskipisteeseen etsien käsittämättömän karsastavalla katseellani vaatteitani, kun yhtäkkiä sängyssä oleva olio liikahti ja nosti hiuspehkon alta päänsä esiin.

Taisin huokaista ääneen helpotuksesta. Se ei ollut Mick.

Tosin Mick olisi aamulla tuntunut jollakin tavalla tutummalta kuin kyseinen tyttölapsi. Helvetti. Ainoastaan kerran aiemmin olen menettänyt muistini näin totaalisesti ja koskaan en näin nolossa tilanteessa. Kaksikymmentä minuuttia työkyydin saapumiseen, totaalisen tuntematon ihminen sängyssä ja jollakin tavalla tilanne on klaarattava. Ratkaisu?...

... työnsin sen käytännössä ulos kämpästä ja näkemisiksi huikkasin vielä "joo mailaillaan".

Siis mailaillaan????!!!! Siis mitä vittua? Onko nörtimpää heittoa olemassa? Olikohan sillä edes sähköpostia? Tai ylipäätään pääsyä nettiin? Jos oli, niin lukeekohan se tätä nyt?

Nyt ei jaksa välittää. Ihan kosminen krapula, johon on pakko ottaa korjaussarja.

Hyviä uutisiakin. Jääkaapista on kadonnut puolet oluesta johonkin. Olisikohan siinä jokin syy-yhteys muistinmenetykseen?

Silloin kun tämä pikkuruinen PB tuli taloon, ajattelin PC:n voivan vielä ihan hyvin. Että sille löytyisi yhtälailla käyttöä, mutta vähemmän kuin ennen tietysti.

Nyt pitäisi vain miettiä, mitä se käyttö oikein on. Käytännössä kaikki tietokonetoiminta kun tapahtuu tätänykyä tällä powerbookilla.

Ei se ihan unhoon jää tietenkään. Pelit sinä hyrräävät huomattavasti paremmin (nyt pitäisi vain löytää aikaa pelata) ja valokuvien käsittelyssä ja varsinkin arkistoinnissa se selvästi suuremman kovalevynsä ansiosta on ihan omiaan.

Makuuhuoneeni (ja samalla työpisteeni sen nurkassa) on ollut koko vuoden ajan remonttiharkinnan kohteena ja nyt pitääkin suunnitelmia vähän muuttaa ajatellen, että entäs jos tämä onkin jatkossa ainoa tietokoneeni kotona?

On tämä vaan niin söpö.

Onpas taas kaikkialla medioissa näkynyt seksiä tai sen vähyyttä. Ihme kyllä, siinä tuntuu olevan aihe, joka ei vaan vanhene. Siinä suhteessa seksillä ja murhalla on kyllä paljon yhteistä.

Blogit eivät liene mikään poikkeus medioista ja senpä vuoksi availen minäkin sanaisen arkkuni. Taas.

Katsoin sitten Bsssssstarin vaikutuksesta tänään televisiosta tulleen seksidokkarin. Jotain siinä teiniseksistä puhuttiin ja sensellaista. Ei se niin hirveän mielenkiintoinen ollut, mutta jäipähän vain mieleen ihan avoimena dokumenttina. Joku biseksuaali jätkäkin siinä oli ja herramunjee, sehän vaikutti ihan järkevältä ollakseen amerikkalainen! Sitten tajusin, että se olikin kanadalainen ja elämä jatkoi taas normaaleja uriaan pitkin.

Sitävastoin jo eilen törmäsin vanhaan muistoon. Vanhan vuokralaisen palauttaessa avaimiaan, tuli mukana avainperä, jonka luulin hukkuneen. Sellainen kirkkaanpunainen, VR:n Pendolino -avaimenperä. Vuosia sitten sain sen eräältä naiselta, jonka kanssa junatermit tulivat tutuksi lähinnä makuuasennossa, enkä sillä tarkoita makuuvaunua.

Kas antakaas kun selitän.

Olipa kerran kiva kaljupäinen poika, joka lähti käymään kaukaisessa nimeltämainitsemattomassa kaupungissa tapaamassa naispuolista ystäväänsä. Junalla tietysti. Tarkoitus oli viipyä ihan yökylässä jopa, mutta paikalle tultuaan, huomasi poika, että paikallisessa opiskelijaresidenssissä oli vain yksi, melko kapea sänky. Olipa siis nukuttava vierekkäin, samassa sängyssä.

Yksi asia johti toiseen, eikä pienimpänä katalyyttinä ollut aiemmin illalla nautittu viini. Siispä siinä sitten peuhattiin varmaankin useampi tunti ja jossain välissä tiiviin dialogin pyörteissä tuli idea, että naispuoliskon isoja-O:ita alettaisiin jollain tavalla kategorioimaan aina voimakkuuden suhteen. En muista enää, kumpi idean keksi, mutta lopputulos oli, että niitä sitten aina arvioitiin junatermein. Resiina oli niitä kevyimpiä ja Pendolino taas maatajärisyttäviä, jolloin naapurit jo osaltaan alkoivat ilmoitella sen saapumisesta hakkaamalla asuntojensa seiniin.

Totuuden nimissä, niitä dieselvetureita ja Intercityjä tuli kaikkein eniten (noin lukumääräisesti) muistikuvien mukaan suoritettua, mutta Pendolinot taisivat jäädä sen verran mieleen, että seuraavana jouluna sain lahjaksi tuon avaimenperän, joka roikkuu nyt eteisessäni. Terveisiä vaan sinne - tiedät kuka olet. Toivottavasti et kai enää sentään lue tätä blogia? Ethän?

Nyt te tiedätte senkin, miksen aina osaa olla hymyilemättä, kun televisiosta tulee VR:n mainos.

Nelonen aloittaa kohta näyttämään jo jonkinasteiseksi kulttiohjelmaksi noussutta Pimp My Ridea.

Erityistä huvittuneisuutta aiheutti ohjelman suomennos.

Viritetyt vehkeet.

[Lisäys: Televisiosta kun nyt kerran puhutaan, niin pakko sanoa, että Olet mitä syöt -ohjelman juontaja on meikäläisen naisihanteen ruumiillistuma. Sanavalmis, vähän vittumainen ja kaunis nainen. Voiko mies enää muuta vaatia?]

Tästä piti tulla seksibloggaus, mutta päätin jättää väliin. Ehkä joku toinen kerta, kun kyse on kuitenkin näinkin ajattomasta aiheesta.

Sitävastoin tästäkin tuli tällainen tylsähkö päivitysmerkintä. Ei hirveästi ole uutta sanottavaa. Tässä on tullut pakattua itsensä sen verran lämpimien vaatteiden taakse ja otettua rennosti. Jos tämä flunssa vaikka hellittäisi.

Oikeasti pitäisi pystyä hyödyntämään tämänkin viikon päivät täysimääräisinä. Ei tästä muuten tule mitään. Töissä deadlinet alkaa paukkumaan ja vaikka porukat tekevätkin hyvää työtä, niin joissain asioissa meikäläisen työpanos on vain korvaamaton ja lopuissa haluan olla vaan paikalla...

Hain aiemmin alakerran pienestä grillikahviosta ruoaksi chilikanaa. Tuli vain taas todistettua, että ihmisellä on hyvä olla olemassa oma pikku take-away.

Kana - ja varsinkin annoksessa ollut chili auttoi kummasti nuhaan. Röörit avautuivat kuin koko flunssaa ei olisi lainkaan. Vatsan toiminnalle paketti tosin ei voi olla kuin huonoksi, mutta ennemmin katselen tavaraa tulevan sieltä samasta päästä kuin aina ennenkin kuin nenän juoksevan kuin Paavo Nurmi.

Kämppä meni sitten ja vuokrattiin tänään. Vaikutti uusi vuokralainen ihan mukavalta tyypiltä. Jotenkin tuli Suklaa mieleen, kun kaveri kertoi joutuneensa muuttamaan naisen vuoksi. Tai siis sen vuoksi, ettei voinut asua enää saman katon alla.

Asiaankuulumattomana lisäyksenä mainittakoon, että törmäsin tänään keittiössäni sellaiseen ihmetykseen, kuin vohvelirauta. Pitäisiköhän kokeilla vohveleiden tekoa joku ilta. Ja kutsua valikoituja ihmisiä syömään ne. Vapaaehtoisia, enivan?

Viisituntinen työpäivä takana. Ei vain jaksanut enempää toimistolla, kun vatsakin alkoi nyt seuraavaksi oireilemaan.

Kotona sain tietää vatsanväänteiden jälkeen, miltä vulkaaninen toiminta tarkoittaa. Aivankuin olisi pitänyt laavaa puristaa kahden maankuoren välistä. Tsiisus. Sattuikin aivan perkeleesti.

Flunssa jatkuu sitkeästi edelleen. Ehdin jo odottamaan hyvin nukutun yön jälkeen, että aamulla olisi selkeästi parempi olo, jolloin tukokset lähtisivät hyvin liikkeelle heti pystyynnousun jälkeen.

Mutta ei. Tuntuu melkein entistä tukkoisemmalta. Hyvät uutiset tosin ovat siinäkin, että ei tunnu olevan enää niin paljoa kuumetta. Senkin todistamiseen kuumemittari olisi tosin hyvä väline. Omistanko sellaisen? No en tietysti. Kekseliäänä voisin kehittää paistolämpömittarille toisen käyttötarkoituksen. Mutta omistanko sellaistakaan? No en.

Nyt pitäisi lähteä töihin. Juuri suihkusta tulleena ja kun nenä muistuttaa raastettua punajuurta, ei hirveästi töihinlähtö kiinnostaisi. Pakko se kai silti on.

Ei vittu. Vihaan flunssaa. Täysin typerä virus, jolla ei ole mitään muuta vitun tekemistä, kuin saada ihminen täysin kyvyttömäksi tehdä mitään oikeasti järkevää.

Vittusaatana.

Kuumeisena ruokakaupassa asiointi saa ihan uusia ulottuvuuksia. Sitä huomaa käyvänsä omassa päässään vakavaa dialogia siitä, kuinka ostoslista nyt ei lainkaan kohtaa realiteettien kanssa. Että oikeasti pitäisi ostaa jotain sellaista, mikä tekee hyvää, eikä vain sellaista, joka on hyvää. Samalla ihan vakavasti harkitsee ostavansa soijarouhetta pelkästään sen vuoksi, että sitä pitäisi kokeilla joskus lihan korvikkeena. Se ei voi olla hyvää - mutta on sitä typerämpääkin kokeiltu, kuten tofumakkaraa.

Kotiovella tunsin taas tutun tuoksun ja muistin tärkeimmän hoitovälineen unohtuneen kauppaan. Valkosipuli.

D´oh!

Yksi harvoista jenkkiohjelmista, joista oikeasti pidän, on 60 minuuttia.

Kyseinen ohjelma on huomattavasti parempi ohjelma kuin mihin normaalisti jenkkien televisio-ohjelmat yltävät. Vaikka se katsookin asioita usein yhdysvaltalaisten kannalta, niin silti siitä puuttuu usein se propagandamaisuus, joka on niin arkipäivää amerikkalaisessa yhteiskunnassa. Ei ole sitä USA:n ylivoimaisuutta tukevaa asennetta, tai jos on, niin siihen löydetään vastapainoksi myös niitä huonoja asioita sikäläisestä yhteiskunnasta ja ihmisiä niistä kertomaan.

Hyvä esimerkki oli tämänpäiväinen ohjelma, jossa käytiin läpi amerikkalaisten muutama sata miljoonaa dollaria vuodessa nielevää kampanjaa, jossa julistetaan pidättyväisyyden arvoa amerikkalaisteineille. Samassa kampanjassa tosin toitotetaan sitä, että kondomit eivät toimi. Mikä itseni saa arvostamaan ohjelman lähestymistapaa aiheeseen, on se, että kyseisen kampanjan jotain nokkamiestä haastateltiin täysin syyttämättä, esittämällä kysymyksiä ja selkeästi kunnioittamalla (muttei välttämättä hyväksymällä) toisen ihmisen mielipidettä ja uskomuksia. Toisaalla haastateltiin myös tutkijaa, joka täysin oikeutetusti ihmetteli, mitä ihmeen ristiriitaisuutta on siinä, että teineille opetettaisiin kaksi sääntöä: on hyvä, ettei juokse suinpäin harrastamaan seksiä, mutta jos kuitenkin sitä harrastetaan, niin käytetään sitten kondomia.

Nykymaailmassa on hirvittävän vaikea uskoa journalismin puolueettomuuteen. Suurin syy sille on, että tiedonvälitys on niin riippuvainen yhteiskunnan valtaapitävistä, jolloin siitä tulee helposti valtaapitävien tahojen työkalu, eikä kansalaisten tiedonsaantikanava. Uutisia pureksitaan valmiiksi, katsojalle halutaan antaa kahtiajaettu kuva hyvistä ja pahoista ja jätetään kokonaan huomioitta se, että uutisten tarkoitus on antaa totuudenmukainen kuva tilanteista, ihmisistä ja asioista - ja jättää arviointi ihmiselle.

Ihmisten kyvystä muuttaa käsityksiään puhutaan melko usein kun halutaan kertoa oppimiskynnyksistä ja -mahdollisuuksista. Tänään katsoin dokumentin Harlem Globetrotterseista ja mielessä kävi kysymys siitä, miksi missään ei kukaan ole julistanut olleensa rasisti, mutta muuttaneensa käsitystään eri värisistä roduista syistä x tai y?

Aamusta poiketen, on tapahtunut edistystä. Olen siis siirtynyt sängystä sohvalle köhimään. Nenä tuntuu jo olevan tulessa ja jos aiemmat flunssat pitävät kutinsa, niin se kipeytyy tästä talouspaperin ylikäytöstä alta aikayksikön.

HS

Mietin tämän kaiken kuumehourailun ja -trippailun keskellä sitä, miten tuo taannoinen HS-etuliitteiden viljely yksityisiinkin blogeihin vaikutti blogistaniaan. Totuushan on, että sillä, mikä etuliite Helsingin Sanomien blogeilla on, ei ole paskankaan väliä. Ne ovat olemassa, ne ovat pinnalla juuri nyt ja jos ne eivät lunasta omaa paikkaansa lukijoiden mielissä ja suosikkilistoilla, ne kyllä putoavat ajan mittaan sieltä listoilta ihan itsekseen.

Huvittaa hiukan, kun ainakaan vielä kukaan HS-bloggaajista ei ole ilmeisesti maininnut mitään etuliitteiden pudottamisesta blogeistaan. Ei edes päätoimittaja itse, jolta olisin ehkä odottanut jotain reaktiota. Se on totta, että kyseessä on hiukan nolo asia HS:ltä ja ehkä taustalla vaanii pelko siitä, että suuri osa idio... lukijoista olettaisi suuren yhtiön jotenkin perääntyneen asiassa. Antaneen periksi ihan tavallisille bloggaajille. Nörteille, joilla ei ole elämää suuren yleisön silmissä.

Toisaalta reaktiot, tai niiden puute ei ole mikään ihme. Blogit eivät varmastikaan ole mikään työntekijöiden vapaa-ajan projekti, vaan tarkkaan mietitty yhtiön (ja lehden) työkalu. Jokainen tietää, kuinka blogit ovat keränneet hypetystä ja kummastelua viimeiset vuodet ja jos Sanomat ei olisi tehnyt edes jotain blogien kaltaista, olisin pitänyt sitä selvästi enemmän vanhanaikaisena, mitä nyt pidän.

Se, että HS ei ole avoimesti myöntänyt pudottaneensa HS-liitteet juuri muiden bloggaajien "kampanjan" vuoksi, ei tee HS:n blogeista vähemmän kiinnostavia. Se tekee niistä entistä enemmän yrityksen ja lehden liiketoiminnan välineitä, joissa omien toimintojen arvostelu avoimesti on jos ei kiellettyä, niin hyvin epäsuotavaa. Toisaalta etuliitteiden käyttö kyseisissä blogeissa on rajoittunut vain Blogilista.fi:n listalle. Esimerkiksi lehden oman nettisivun etusivulle blogit ovat vain tylsästi "Helsingin Sanomien Blogeja". Voisin jopa uskoa, että lehden omien sivujen kautta tulee suuri osa HS-blogien kävijämääristä.

Onko sitten HS-blogittamisella jonkinlainen suurempi merkitys Helsingin Sanomille? Kysymykseen ei ole varmastikaan mitään järkevää vastausta. Totuus on, että Helsingin Sanomat ei saavuta mitään rahallista voittoa blogien ylläpitämisellä. Toimittajat, jotka blogeihin kirjoittavat, saavat todennäköisesti (ja toivottavasti) blogien kirjoittamisesta jopa palkkaa - tai edes jotain korvausta. Vaikka HS ei olekaan ensimmäinen lehti, jonka toimittajat bloggaavat, on se silti osoitus siitä, että blogit ovat vieläkin suuressa muutostilassa, myös journalistiselta kannalta. HS-blogin Rajatapauksia kirjoittaja, Jussi Ahlroth sivusi asiaa hyvin kirjoituksensa kommenttiosastolla.

Oma kantani, jonka postauksestani voi vähintäänkin rivien välistä lukea, on että blogeissa käytäntö on rennompi, koska blogi on jo lähtökohtaisesti enemmän sitä kirjoittavan toimittajan oman äänen kuuloinen kuin lehti.

Juuri tästä syystä on kai luonnollista, että lukijalle herää kysymys siitä, että lehti ohjailee kirjoittajan ääntä ainakin jossain määrin. Koira ei pure kättä joka sitä ruokkii, vai miten se meni?

[lisäys: Hei Hesari! Jos maksatte hyvin, niin minäkin bloggaan teidän nimissänne. Ihan totta! Hei mailatkaa!!!1]

Viime yö oli unien puolesta harvinaisen...hmm...psykedeelinen. Hikoilin kuin pieni sika, hyvin levottomia unia nähden. Kun alitajunnassa ei pyörinyt mitään "järkevää", tuppasi se laittamaan uniin näkyjä, joita voisi kuvata lähinnä Windows 95:n näytönsäästäjiksi.

Nyt istun sängyssä peittojen alla, köhien välillä keuhkoni pellolle ja mietin, että mitä kaikkea syötävää taloudesta löytyy valkosipulin lisäksi, joka saisi olon tuntumaan paremmalta päinvastaisen sijaan.

Kun tästä olosta taas selviää hengissä, pitää muistuttaa itseään hankkimaan vihdoin se WLAN kotiinkin.

Do the Mac thing. Vihdoin sain toteutettua tämänkin, pienimuotoisen unelman. Pöydällä on nyt pienoinen powerbook, joka on niin söpö, että minun pitäisi huolestua tunteistani tietokonetta kohtaan.

Ainoa ongelma on ilmennyt bloggaamisessa siitä, että jostain syystä Safari tai Firefox:kaan ei tunnista Movabletypen muokkaus-pikavalinta-nappeja ja kaikki tekstin muokkaukset ml. linkitykset joudun tekemään käsin. Ahdistaa.

Huomaakohan joku muukin, että HS.fi -alkuiset blogit alkavat olla vähän harvinaisia sitämukaa kun HS -alkuiset blogit vaan lisäävät määräänsä? Taitaa niitä originellejä HS-blogeja olla listalla enää vain 2-3 kpl.

Onkohan tämä nyt sitä kansalaisvaikuttamista?

Jessus, että jaksaa sitten väsyttää. Tekisi todella mieli mennä sänkyyn nukkumaan, mutta kun tietää, mitä siitä sitten tulee, niin ei kannata.

Kello ei ole vielä edes yhdeksää ja jos nyt menen sänkyyn, nukun ihan hyvin varmasti, sinne kuuden maille, herään, puuhaan jotakin, menen töihin ja olen siellä sitten iltayhdeksään - ja olen taas niin poikki, että kaadun ennen kymmentä sänkyyn - ja koko rumba alkaa taas alusta.

Päätin siis vielä olla hereillä ainakin 1,5 tuntia. Siinä auttaa joku aika sitten ostamani Burnout. Olen sen jo jossain vaiheessa ehtinyt pelaamaan suurilta osin läpi, mutta kunhan nyt vain kaahailen huvikseni.

Olo on taas aivan naatti. Olisi parasta mennä sohvalle pötköttämään ja miettimään, mistä aloittaisi huomenna uudestaan.

Jokaisen äijän unelma-aamu tämä on, vaikka herätys onkin varsin aikaisempi kuin tavallisesti.

Tänään räjäytellään asioita!

...ja täysin laillisesti.

Löysin ihan loistavan idean niistä "tuntemattomista" blogeista, joita aiemmin vähän suomin. Vetosi niin täysin omaan kieroutuneeseen huumorintajuuni, joten päätin ottaa osaa.

Reaktioita odotellen.

Palaan tässä merkinnässäni nyt poikkeuksellisesti ajassa taaksepäin, ihan tuohon lauantaihin asti, jolloin tuli taas todistettua kotonapysymisen vahvat puolet. Nimittäin se, että useinmiten saa järjestettyä seuraa kotiinkin ja joskus se on jopa laadukkaampaa, kuin mihin kaupungilla törmäisi.

Taannoin muistelin pariinkin otteeseen elokuvakokemuksiani ja tulin silloin maininneeksi myös vanhan leffan nimeltä Krull. Joku aika sitten löysin tämän 1980-luvun mestariteoksen jostain Anttilan alennuslaareista ja tottahan toki se tuli katsottua lauantaina ihan hyvässä seurassa, asiaankuuluvat ennakko-odotukset mielessä.

Pakko silti myöntää, että olihan se leffa ihan soopaa. Ei niillä lavasteilla ja "erikois"tehosteilla voi kovin suurta elämystä odottaa, mutta kummasti se vain skidinä leffassa tuntui tajunnanräjäyttävältä kokemukselta. Ehkä vain, kun ei ollut tietoa sen paremmasta. Nyt, se vaikutti vain hiukan säälittävältä yritykseltä, jossa päähenkilön painovoimaa uhkaava tukka ja tiukat trikoohousut saivat osakseen leffaseurankin ennakkoluuloisesta asenteesta kumpuavat naurunpyrskähdykset.

On se silti vain hienoa palata nostalgisiin muistoihin. Olisi voinut tuokin leffa olla huonompi, jos sen olisi katsonut ilman niitä parinkymmenen vuoden takaisia muistoja vanhasta Kasarmintorin leffateatterista.

[kalkkuna: Spekulatiivisessa fiktiossa tällaiselle tuotteelle on kuitenkin oma terminsä: kalkkuna. Kalkkuna on tekijöidensä tosissaan tuottama kirja, elokuva, tmv., joka on niin huono, että se on itse asiassa hauska. Termillä siis viittasin elokuvaan, enkä katseluseuraan.]

Tsekkaan yleensä aamuisin rutiininomaisesti muutamia valittuja paikkoja netistä pysyäkseni ajan hermolla. Yksi näistä on Telkku.com, jossa tänään näkyi kakkoselta tulevan dokumenttiprojekti: Halon Voimaa.

Ajattelin automaattisesti, että nytkö ne ovat tekemässä dokumentteja jo tietokonepeleistäkin, mutta sitten luin, että dokumentti on tehty jostain klapeja tekevästä miehestä.

Petyin.

Taannoin tein sitten sen paljon vihaa, hammastenkiristystä ja patoutumien purkautumia aiheuttaneen epävirallisen verkostoitumiskokeilun, jossa haukuin eräitä vähän vähemmän tunnettuja blogeja. Myöhemmin ilmoitin, että se nyt ei ollut ihan todellista ja nyt (vihdoin) tulee sitten nämä oikeat mielipiteet, jotka vain osittain poikkeavat ilmoitetuista. Huomatkaa, että jokaista näitä olen nyt tilannut ja seurannut viimeisen parin viikon ajan.

SiljaOrvokin Katsaus
Melko tylsän tuntuinen blogi, jossa on oma osansa sitä haircuttia. Samalla tavalla kuin minäkin, kirjoittaja varmasti ihmettelee, miksi kukaan ylipäätään lukee tätä, mutta siitä huolimatta kirjoituksista tulee jotakin "läpi" joka saa kirjoittajaa tuntemattomatkin ihmiset lukemaan tätä.

Tylsyyden multihuipennus
Yksi niistä blogeista, josta taannoisessa arvostelussa en oikeasti keksinyt hirveästi mitään pahaa sanottavaa - tai Mr. Jekyll minussa esti sen. Nykyinen sininen väritys on huomattavasti parempi kuin vanha tunkkainen musta, mutta sisältö edelleen heiluu varsin henkilökohtaisella tasolla, joka on tietenkin varsin hyvä juttu, jos sitä haluaa. Kirjoittaja suorittaa varsin pätevää jälkeä, mutta luo persoonaa vain valitettavasti empatian kautta.

Herkku
Hyvä esimerkki siitä, miten kuvien tuominen blogiin antaa lukijalle paljon enemmän informaatiota kirjoittajan päivittäisestä elämästä. Sisällöltään ehkä hiukan arkipäiväinen, mutta kuvat ja linkkien vilkas (ja älykäs) käyttö pelastaa paljon.

Pornopolka
Yksi silmää miellyttäneistä blogeista, vaikkakaan en niin hirveästi diggaa värivalinnoista. Sisältö on liian satunnaista, että jaksaisin oikeasti kiinnostua. Sori E.

Sekamediasoppa
Jälleen yksi ensivaikutelmaltaan varsin tavanomaisista blogeista, mutta tarkemmin kirjoituksiin perehdyttyä, tekstistä löytyy ihan mukavaakin terää. Jatkan tilaustani.

Sateen jälkeen jää sininen
Kaveri päivittää ainakin useimmin kuin monet muut, mutta jälleen kirjoituksista jää puuttumaan jokin juttu. Kun blogin visuaalinen anti jää varsin köyhäksi ja itseäni ei IRL-tuntemattomien ihmisten päivittäinen arki muutamia poikkeuksia lukuunottamatta hirveästi kiinnosta, niin tämä blogi jää omalta osaltani pahasti paitsioon.

Kirjoituksia kellarista
Edellisen vastakohta. Päivittää harvemmin, mutta kirjoituksissa on haircutista huolimatta varsin kivasti potentiaalia miellyttää omaa silmääni. Tiedä sitten, mistä syystä. Jos kirjoittaja jaksaisi päivittää useammin ja pätkiä vähän vaikka kuvia sekaan, niin seuraisin ahkerastikin.

Jude Vihervaara
Jostain syystä tapahtui assosiaatio suoraan Idols-tuomariin. Kirjoittajalla on oikeasti jotain sanottavaa ja taito tehdä se jokseenkin oikein. Blogin ulkoasua tietty voisi vähän parannella (kukapa ei?), mutta tässä kohtaa sisältö korvaa tyylin. Jatkan tilaustani.

Pinseri
Blogistanian isin, Pinserin haukkuminen tuntui ihan pyhäinhäväistykseltä, mutta fakta on fakta. En tilaisi Pinseriä, jos se olisi tavallinen blogi. Olisin pitänyt todennäköisesti Äiti Teresaakin seniilinä eukkona, mutta sitäkin on pakko kunnioittaa (ja paljon) tekojensa vuoksi.

iXnit
Tässä on jotain sellaista munaa, joka vetoaa varmasti johonkuhun. Itse teksti on hiukan mitäänsanomatonta, mutta tekijällä on sentään asennetta tehdä enemmän kuin perinteistä haircuttia. Samaten kuvat ovat kiva lisä, vaikka niiden tarkoitus tuntuukin olevan hukassa. Diggaan, mutta en tilaa.

Takaisin koulunpenkille
Tämä oli valitettavan tylsää. Johtuu tosin ehkä omasta koulunkäyntiangstistani, mutta en hirveästi jaksa lukea blogia, jossa yhdistetään opiskelu ja sairaalat/sairaudet. Pientä pilkahdusta tosin jossain rivien välistä on luettavissa, joten ihan toivoton tapaus ei blogi ole. Suosittelen jokaista arvioimaan vankasti itse.

Olioajattelijan päiväkirja
Varsin kivan tuntuinen blogi. Omaa jotain sisällöllisesti tuttua, jonka vuoksi pitäisi olla huomattavasti korkeammalla top-listalla kuin onkaan. Kaverille pitäisi kuitenkin saada vähän paremmat kehykset blogiin, niin pääsisi tarinatkin esille. Jatkan tilausta.

Wicked Child
Tiiaa olen vähän jäävi arvostelemaan, kun tunnen kirjoittajan tosielämässäkin. En oikein ikinä ole pitänyt WiChi:tä hirvittävän blogimaisena julkaisuna, vaan enemmänkin tyylipuhtaana päiväkirjana, jota se tosin onkin. Luin jo aiemmin, joten luen edelleen.

Junkkari
Kivan tuntuinen asenne kirjoittajalla, mutta jostain syystä en jaksa oikein innostua tästä blogista. Ainakin viime aikoina aika laiska päivitystahti, joka on omiaan tekemään blogista jos nyt ei aivan vastenmielistä, niin turhan omalta kannaltani.

Aivovamma
Jälleen yksi blogi, josta oli vaikea mennä sanomaan mitään pahaa, niin päädyin alkuperäisessä haukkumispostauksessani vain kertomaan jotain ympäripyöreää. Ulkoasussa on ainakin yritetty olla erilainen (ja omasta mielestäni onnistuttu) ja vaikka sisältö päivittyy harvoin, niin siinä on jotain kivaa. Ei kuitenkaan niin kivaa, että jaksaisin varmastikaan pidemmän seurata. Otan silti riskin.

New York, New York
Mitä tähän sitten sanoisi? Ei oikeastaan yhtään mitään.

Muun muassa
Jälleen yksi, joka oli ohitettava jotenkin ympäripyöreästi haukkuen. Varsin kivantuntuinen blogi, jossa on vähän sitä terää tekstissä, että sitä jaksaa lukea vaikka kirjoittaja luettelisi shampoo-pullon tuoteselostetta. Vielä kun saisi päivittäisen päivityksen, niin kaikki olisi hyvin.Jatkan tilausta.

Verkkomerkit - Anna B
Täysin tuntematon valokuvablogi, jonka haukkuminen oli kuin veistä purisi. Ehdottomasti väärin tehty. Ilman tekstejä kuvat olisivat hienoja, mutta jäisivät vain kuviksi. Pidän tällaisista blogeista hyvin paljon. Ehdottomasti jatkan tilausta.

Loppupäätelmät

Siinäpä ne olivat nämä omat mielipiteeni. Olkaa vain vapaasti samaa mieltä tai vaikka eri mieltä. See if I care. Niille, jotka pettyivät, olen pahoillani.

Yleisesti ottaen blogeissa minua viehättää juuri kuvallinen ilmaisu. Haircuttiakin jaksaa lukea täysin tuntemattomalta ihmiseltä huomattavasti helpommin, jos tekstiä on ryyditetty aiheeseen sopivalla kuvalla. Blogien top-listan kärkipaikka ei tee omasta mielestäni mitenkään automaattisesti hyvää blogia, mutta niiden joukosta löytää helpommin mielenkiintoista luettavaa kuin hattuhyllyn 1500:sta "blogspot-ja-pelkkää-tekstiä" -blogista. Tottakai, sisäpiirin kyseessäollen, toisten ihmisten tunteminen ihan elävässäkin elämässä virkistää kummasti lukemaan toisen päivittäisestä elämästä, oli se millaista haircuttia tahansa.

Kuulostaa itsekeskeiseltä, mutta lukisin todennäköisesti omaa blogiani, jos se ei olisi itseni kirjoittama. En väitä, että se olisi näiden oppien mukaan täydellinen, mutta persoonallinen ulkoasu, tarpeeksi kuvien käyttöä, noin kerran päivässä päivittyvä, sopivasti haircuttia ja jotain terää kirjoittamiseen tekee kummasti blogista omille silmilleni puoleensavetävän.

Äijäenergia on oikeastaan ollut viimeisen vuoden jotenkin pinnalla. Kokonaan (Pää & Kroppa Inc.) on ollut aiheena tehdä aina kaikki mahdollisimman idioottimaisesti, kalliisti tai muuten vain satuttamalla itseään.

Sitten tulee välillä aina mietittyä, että monet eivät oikein tajua, mitä äijäily oikeastaan on. Yleensä nämä hukassa olevat yksilöt ovat neitosia, joilta äijäily on puuttunut systeemistä jo geeniperimän saapumisesta alkaen. Sekoittavat ne aiemman kommentoijan tapaan vielä johonkin machoiluun, saatana.

Äijäilyn lyhyt oppimäärä

Siinä, missä machoilu on turhaa pullistelua, on äijäily itsenä olemista. Sellaista, missä mies röyhtäisee tai kouraisee kun tekee mieli mitä milloinkin. Sosiaaliset tilanteet äijäilijöille ovat kuin vettä joisi. Valtavirran mukana mies pystyy äijäenergiensa turvin selviämään hengissä kovin eurooppalaisestakin edustusillasta liehuvin lipuin, mutta vähänkin epämuodollisemmassa seurassa illan jäänsärkijänä voi olla raikuva pieru. Usein tietenkin kohteliaasti muita huomioonottaen suoritus tehdään ulkotiloissa, jolloin ainoa haittatekijä saattaa olla lähimmissä rakennuksissa helisevät ikkunat.

Äijät eivät ole myöskään mitään neitejä, mutta osaavat huoltaa itseään tarpeen tullen. Parta voi rehottaa poskillakin asti ja muutaman päivän sängen kestää helposti. Paitsi jos edellämainittuja edustustehtäviä tarvitaan, niin philipshave hyrrää nopeaakin nopeammin ja posket (kuten muutkin tarpeelliset osat) ovat taas kuin samettia.

Mitä taasen naisiin noin muuten tulee, niin äijät ovat niitä parhaita rakastajia. Machojen peniksenvenytys-itkuvinkumiset saa unohtaa, kun äijät pistävät panoksia peliin. Jos ei kelpaa, puhalla se suuremmaksi. Peniskateus on äijälle turha tunne ja sillä mailalla pelataan mikä on annettu - ja yleensä riemukkaaseen loppuun asti. Mitään neitimäisiä vinkumisia jaksamisesta on myös turha odottaa, vaikka satunnaisesti äijätkin haluavat joskus nauttia oluensa rauhassa tai katsella televisiosta jääkiekkoa. Muulloin, äijä on aina valmiina kuin paraskin partiolainen.

Yksinkertaisesti äijäily on positiivista energiaa!

Ai helvetti, että tuli nukuttua todella tehokkaat yöunet. Melkein 9 tuntia, mutta kuin tukki. Pitkästä aikaa.