Kävin tänään ensimmäistä kertaa isoäitini kuoleman jälkeen äitini synnyinkodissa itäsuomessa - ja todennäköisesti myös viimeistä kertaa.
Aikaa oli kaksi tuntia. Kerätä ne tavarat, jotka halusi pitää ja lähteä. Talo oli myyty.
Kiertelin vähän aikaa lähes tyhjiä huoneita ennenkuin lähdin. Muut olivat ulkona, lastaamassa autoihin niitä konkreettisia muistoja, mitä ikinä halusi kotiinsa viedä.
Peräkammarissa tuli tippa linssiin. Siitä ei ole kolmeakymmentäkään vuotta, kun sitä seinää vasten oli punainen sohva, jossa painin siskoni ja jättiläsmäisen keltaisen teddykarhun kanssa. Sillä toisella seinällä oli yli kymmenen vuotta myöhemmin isovanhempieni hääkuva, josta siskoni ensimmäisenä huomasi isoäitini olleen nuorena todella kaunis. Nurkassa oli kakluuni, jossa muistan lapsena paistaneeni nakkeja polvillani uuninluukkujen edessä. Uuninluukkujen, jotka silloin tuntuivat valtavalta kidalta, jotka hetkessä söisivät pikkupojat kuten minä.
Nyt ne olivat pienempiä kuin kannettava tietokoneeni.
Joissakin asioissa asuu ihmisellä hirvittävästi muistoja. Menneisyydellä ei tunnu olevan arvoa, kunnes tietää, että sitä ei voi enää koskaan kokea uudestaan. Teki mieli ottaa pihalla oleva iso kivi mukaani, turvaan. Pelkästään siksi, koska muistan leikkineeni useasti sen päällä. Viimeisinä vuosina, kun paikalla kävin ja näin aina sen saman kiven pilkottavan pudonneiden lehtien tai vastasataneen lumen alta, ajattelin automaattisesti tulevani kerta toisensa jälkeen ja muistavani ne lapsena eletyt hetket sen kiven päällä istuen.
Nyt, ei ole enää mitään, minne palata. Se kivi on siellä edelleen, nyt. Varmasti 20 vuodenkin kuluttua. Todennäköisesti pidemmänkin ajan. Paikka sen ympärillä ei ole kuitenkaan enää sama. Se ihminen, joka avaa talon oven - puuttuu. Tuvassa ei kuulu enää kiikkutuolin ääni, eikä ilmassa tuoksu vastaleivotut karjalanpiirakat.
Ihminen voi kantaa mukanaan tuhansia muistoja ja niin paljon muistoesineitä kuin haluaa. Minäkin muistan nyt suuren osan lapsuudestani pelkästään katselemalla vanhaa sinistä matkalaukkua, kulunutta matkaradiota tai pientä, ruosteista maitotonkkaa. Kaikki ne toin mukanani kotiin.
Silti yksi lapsuuteni tärkeimmistä paikoista on kadonnut, eikä se synny uudestaan, kannan mukanani mitä muistoja tahansa.
Pelkään suunnattomsti sitä päivää, kun joudun samanlaisen reissun heittämään. Kun vanhemmat vaihtoivat paikkakuntaa kolmen vuoden välein koko lapsuuteni, oli mummola ainoa pysyvä paikka. Ja on vieläkin. Tosin ilman mummoa sitä paikkaa ei osaa vielä kuvitella. Eikä toivottavasti vielä moneen vuoteen tarvitsekaan.
Jouduin itse luopumaan vastaavasta paikasta jo reilusti yli vuosikymmen sitten, mutta se ikävä ei kai lopu koskaan. Kierrän siellä usein unissani ja kerään rakkaimpia muistoja talteen. Sitä en oikeasti saanut tehdä koskaan.
Palasin viime kesänä viimein sinne vievälle tielle, katselemaan matkan päästä. Se tunne oli jotain niin suurta, etten ole sitä oikein vieläkään osannut käsitellä. Otin valokuvia, mutten oikein niitäkään pysty katsomaan. Jonain päivänä varmasti.
Voi! Minäkin olen joutunut luopumaan lapsuuden tärkeistä paikoista ja ihmisistä. Vaikka ne muistot onkin aina mukana (ja onneksi myös tärkeä osa niistä ihmisistä joiden kanssa muistoja jakaa), silti kaipaan fyysisesti niitä paikkoja. Tämä on oikeesti tosi arka aihe ja hienoa että otit esille.
Kouraisee jostakin syvältä joka kerta, kun joutuu kulkemaan "mummolan" eli edesmenneen isoisän kodin ohi täällä Helsingissä.
En edes halua kuvitella, miltä tuntuu, kun vuorossa on omien vanhempieni koti.
Ihana kirjoitus. Sait naisen kyyneliin. :´(