lokakuu 2005 Archives

Vielä pitää näin illan päätteeksi sanomani, että taas olen viimeisten päivien aikana saanut viisi uutta, kissamaisen uskollista lukijaa. Siis viisi. V-I-I-S-I.

Mitäköhän helvettiä tekin tätä tilasitte? Ette ainakaan juttujen takia. Kuitenkin tilasitte pelkästään siksi, että täällä eilen oli ennätysmäärä päivityksiä yhdessä päivässä? Menkää pois! Hus! Häipykää! Täällä ei ole mitään luettavaa! Lopetan, jos ette mene! Hus!

Tuo Oopan tajunnanräjäyttävä seuranhakuilmoitus mietityttää edelleen. Sillai hyvissä mielin. Kyllähän me sisäpiiriläiset jo Oopa tiedetään, mutta ainakaan omaan silmään Pintaliidossa ei ole Oopan kuvaakaan osunut. Onko se sitten siellä jossain, en tiedä (kun en sitä kovin usein lueskele), mutta on kyllä pakko hattua nostaa miehelle, kun uskaltaa tuollaisen vedon tehdä. Moni ei uskaltaisi, väitän. Se vaatii jotain tiettyä munan kaltaista tuotetta läväyttää naama kaiken maailman nähtäväksi ja julistaa, että nyt olis vähän yksinäinen olo ja olis kiva, kun olis seuraa vähän enemmän.

Kuten sanottua, ehkä minäkin vielä jonkinlaisen väännän. Noin vähän niinkuin kopioiden. Jos ei muuta, niin tuodakseni oman osani siihen, että saadaan tästä uusin blogitrendi aikaan.

Sitä odotellessa taidan kuitenkin vielä vähän vartoilla, josko se vetävän näköinen, salaperäinen tyttö jostain ilmestyisi ja kävisi hyvin pyydykseen.

Rahankäyttöni on täysin holtitonta ja erityisesti tämä pätee käteisen rahan kanssa. Omistan tosin parikin eri lompakkoa, mutta kumpaakaan en käytä. Toinen on isoisältäni peritty ja toinen taas palvelee jonkinlaisena dokumenttisäiliönä autossa. Osittain tästä syystä käteinen raha vaeltelee yleensä missä sattuu. Keittössä taitaa olla vetolaatikossa veitsien ja pähkinänsärkijöiden joukossa parikymppiä, teeveen yläpuolella dvd-hyllystä voisi löytyä vitonen tai kaksi - ja takin taskuista voisi löytyä kanssa lounaan verran seteleitä.

Kyllä. Olen samaa mieltä. Rahaa ja sen ansaitsemiseen uhrattua työtä pitää sen verran kunnioittaa, että pitää rahoista hyvää huolta. Tuhlaaminen on täysin eri asia, mutta heitteillejättö taas on täydellistä typeryyttä.

Ja tuo välinpitämättömyys heijastuu myös maksuliikenteeseeni. Maksoin juuri yhden laskun heinäkuulta. Kai siksi, että se vain oli jäänyt maksamatta. Karhukirjeitä ei kyseisestä firmasta ole tullut, mutta pienenä firmana se kai on tottunut siihen, että laskut saattavat tässä taloudessa viipyä pidemmänkin tovin.

Olen vain pankkikortti-ihmisiä. Maksukortti on vain niin kätevä tapa. Isommat ostokset tulee aivan liian usein heitettyä tietysti myös luottokortille, mutta pankkikortilla muuten maksaessa saa aina tasarahan. Ei taskunpohjilla kuljeskelevia kolikoita, eikä muutenkaan härdelliä. Ainoat haitat ovat, että esimerkiksi parkkimittareihin ei niitä kolikoitakaan sitten löydy ja alakerran kiinalaisessa lounaspaikassa käy vain käteinen.

Ei helvetti. Alan pikkuhiljalleen omaksumaan sen yleisen asenteen, että maanantait ovat perseestä. Työmotivaatio on varsin laskusuhdanteinen, vaikka pirteänä jaksan töitä painaakkin.

Parranajo on varmasti yksi miehisimmistä kokemuksista, mitä voi olla. Naisten on turha elvistellä, että kyllä nekin niitä karvoja raapivat kintuistaan, mutta se koipien höylääminen ei nyt ole ihan sama asia. Ovat ne naisten kintut suurimman osan ajasta tehokkaasti peitetyt näkyvistä muutenkin. Lopun aikaa kovin tarkkaan varjelevat niitä maan ja metrikahdenkymmenen välillä olevia alueitaan tarkemmilta sänkitutkimuksilta. Me miehet ei taas olla niin ronkeleita, ketkä meidän leukaperiä hivelee tai vaikka pusun moiskauttaa.

Viimeisimmän vuoden ajan olen käytellyt tehokkaasti kertakäyttöhöyliä, kun vanha luotto-gillespieni katosi muutossa. Halvat bic-kertakäyttöhöylät pääsivät alkuviikosta sitten loppumaan ja ostin lähialepasta sitten uuden Gillespien. Sellaisen kolmiteräisen, joka tosi maskuliinimaisesti on nimetty Mach 3:ksi. Vanha juttuhan se on, mutta helvetti, että siinä rintakarvat kyllä joka tossunalla elelevällä pikkupetterillä röyhistyy, kun läppäisee tyttökassan hihnalle oikein Mach 3:sen. Sehän on perkele melkein kuin olisi lentäjä ite. Röh röh.

No. Vakavasti ottaen vihaan yli kaiken sitä Gilletten yltiöamerikkalaista "tytötkin tykkää" -mainostamista. Vittu soikoon. Tytöt tykkää sängestä, vaikka itse sanonkin - ja siihen on paras väline ihan joku heikompitasoinen höylä taikka kone. Taikka sitten vuorokautta aikaisemmin aloiteltu valmistelu pään siloittelussa.

Pakko kyllä silti myöntää, että on se perkele Mach 3 aika peli. Pää tuli kerrankin sileäksi kuin vauvan peppu. Tosin se siltä vähän näyttääkin monien mielestä (ainakin takaapäin). Tulipahan taas vaan muistutettua itseäni, että miksi kertakäyttöhöylät on helvetistä. Jossain Sillä Silmällä jaksossahan oli joku dialogi aiheesta.

- Do you know why I like disposable razors?
- I dont. Why?
- They´re disposable.

Miksi mä en saa tällaista palautetta ikinä?

Vaikka kaikki ovat tämän lukeneet jo naapurilta, niin silläkin uhalla linkkaan itsekin. Oopa kun on livenä kovin mukavantuntuinen tyyppi, että harva nainen voisi mennä väärään, jos päättäisi edes vähän kokeilla onneaan. Jos en olisi hetero, niin saattaisin itsekin saada kaverista vibaa punttiin.

Sitäpaitsi onhan se kovin mielenkiintoista, jos vaikka kovinkin hyvää lykkyä Oopalle ilmoitus suo. Ehkäpä joskus vielä minäkin seuraa saisin, kunhan uskaltaisin.

p.s. Oopalla on iso kamera

p.p.s. Mä olen ihan varma, että Oopa pitäisi Pauliinasta, mutta Pauliina pitäisi Oopaa jotenkin alitajuisesti ylimielisenä, joten siksi mä en edes yritä saada niitä kahta saman pöydän ääreen.

p.p.p.s. Vähänkö oopa muuten näyttää Johnny Knoxvilleltä.

Kannattaisikohan minun huolestua, kun minua ei sitten kiinnosta millään saada Hesarin kuukausiliitettä käsiini, jotta voisin saisin lukea sen jutun blogeista?

Kello on 00:20 ja valtakunnassa on taas tapahtunut muutoksia! Naapuri on palannut listalle!

Tuli vain tuossa pyykkejä ripustaessani mieleen, että joillakin miehillä on joku omituinen taipumus ripustautua naiseen niin käsittämättömässä mittakaavassa, että sitä ei voi ulkopuolinen ymmärtää. Eikä se nainenkaan. Eikä se mies itse, kunhan saa aivoihinsa takaisin verenkierron.

Tiedättekös nämä tyypit? Ne juuri, jotka naiselle ensimmäisten treffien jälkeen julistavat jo rakkauttaan ja käytännössä polvillaan kertovat, kuinka nainen muutti heidän elämänsä.

Jossain vaiheessa miehillä on joku sellainen hetki, jolloin käyttäytyminen muuttuu. Jotkut katoavat heti kun piparia on saatu, jotkut taas ripustautuvat entistä enemmän - ja siitähän ei naiset tykkää. Pitävät vielä epätoivoisena takertujana ja minälie perverssinä.

Eli kai tällä nyt yritän taas sanoa sitä, että minä täällä en ymmärrä yhtään tuollaista käytöstä. Kuulitteko? En yhtään!

Eli otetaanpa ne aivot sieltä käyttöön. Jos se täti ei lämpene heti, niin on ihan turha sitä alkaa lämmittelemäänkään. Korkeintaan voitte päästä jonkun homoystävän asteelle, mutta ette sen kummempaa.

Pallero sai tänään allensa talvirenkaat. Sellaiset vähän isommat, jotta se nousee hangessakin sitten vähän korkeammalle, kun sellaisten aika koittaa.

Huolto maksoi melkein 600 euroa. Ei mikään pieni summa, mutta jotenkin aina naurattaa, kun vuosihuollossa saa kympillä asennatettua talvirenkaatkin paikalleen. Mitä ne muuten jossain muualla maksaisivat? Neljäkymppiä? Tai itsetehtynä tunnin ähellyksen ja kädet likaiseksi? Harmittaa vähän, kun tajusin liian myöhään Vehon hinnastossa kelluvan myös sisätilojen siivouksen ja auton pesun. Olisivat tulleet siinä samalla nekin.

Veholle pitää tosin kyllä hattua nostaa. Niillä sentään rengasvaihdossa tulee vanhoille renkaille sellaiset kätevät rengaskassit. Just sellaiset isot ja paksut muovikassit, joiden kanssa ne on hyvä laittaa varastoon.

En ymmärrä elektroniikasta mitään, se on pakko tunnustaa heti näin aluksi. Ne kaikki pikkulaitteet ja vähän isommatkin toimivat sähköllä ja siihen se tietämykseni loppuukin.

Tuota uutta kännykkää käpisteltäessä tuli vain sama kysymys mieleen kuin aiemminkin: miksi ihmeessä, kun kännykään tulee kaikenlaisia kuva- ja tekstiviestejä ilman sen kummempia apuvälineitä, vaaditaan yksinkertaisen radiolähetyksen kuuntelemiseen erilliset korvanapit joiden johto toimii antennina? Luulisi nyt, että yksi radio kuuluu siinä sivussa ilman sen kummempia johdonpätkiä.

Nyt on taas viikonloppu ja nyt taas vähän helpottaa. Turha kai sanoakaan, että viikko meni kuin siivillä. Sellaisilla tosi isoilla ja raskailla, joilla tekee kipeää lentää.

Eilen vähän helpotti. Sai monet asiat mielestä pois ja valmiiksi. Projektisuma odottaa tosin vielä purkamistaan, mutta mikäs tässä edetessä. Pikkuhiljaa nekin varmaan menevät eteenpäin kunhan vain niihin ehtii perehtymään tarpeeksi.

Huomasin myös kapitalismin sivuoireiden auttavan kovasti tähän pieneen vittuuntuneisuuteen. Ostin uuden kännykän, joka on paljon söpömpi kuin aikaisempi. Tosin se on myös Samsung, jonka nähtävästi uhkasin ostaakin 17 kuukautta sitten.

Vähän siinä yksi asia vielä kuitenkin mättää. Nimittäin tuo kameran kuvanlaatu. On se megapikselikameraksi kovin rakeinen, vaikka isoa kuvaa tekeekin. Onko sitten säädöissä vikaa, vai ihan koneessa itsessään, jää kai arvoitukseksi. Kehtaisihan tuon vielä vaihtaa siihenkin vedoten, mutta olen laiska. Jos vain netistä löytyisi sivu jossa olisi eri kamerakännyköillä otettuja kuvia, niin voisi sellaisestakin olla paljon apua vertailussa.

Vaikka tänään on näyttänytkin paljon kirkkaammalta tämä elämä, niin silläkin uhalla, että jotkut pitävät minua epämiellyttävänä ja huonona ihmisenä....

haista paska, maailma

Kuka muistaa vielä Leonia -pankin? No sehän oli se nykyinen Sampo, joka vaihtoi nimensä Leoniaksi kun Postipankki -nimestä etuosa alkoi kuulostaa vähän liikaa siltä, että paikasta voisi saada jotain lähetettyäkin.

Leoniasta on nyt vähän vaikea lähteä tekemään mitään sen suurempia johtopäätöksiä. Ainakaan omassa muistissani ei ole mitään suurta muistikuvaa siitä, kuinka kauan nimi nyt taisi ollakkaan kehissä, mutta kovin helposti se kuitenkin varisi pois - tosin nykyäänkin tulee helpommin sanottua melkein, että tilini on postipankissa - vaikka sen katoamisesta on jo ainakin kymmenen vuotta. Kai. Ehkä.

Muutenkin tuo 1990-luvun nimenvaihdosbuumi alkaa kadota jo kansakunnan mielistä. Kuka muistaa enää, että Nordeakin oli jotain muuta joskus ennen. Tai Ficora. Tai Foreca.

Mutta missä on STS? Tai miksi ihmeessä domain www.postipankki.fi on vielä vapaana?

On taas meinaan sen verran rankka työtahti meneillään. Päänsärkyä, unettomia öitä ja melkoisen rankka päivärytmi. Uskomattoman ihanaa suorastaan...

Ei mitään toivoa mihinkään normaalehin sosiaalisiin harrasteihin arkisin.

Ahdistaa. Onneksi kohta on jo taas viikonloppu - tai ainakin toivon niin, sillä en ole ihan varma, onko nyt torstai.

Ensimmäistä kertaa heräsin tässäkin kämpässä siihen, että mikään sähkölaite ei pelaa. Ehdin jo sekunnin säikähtää, kunnes tajusin, että sähköt ne vaan on poikki.

Suihkuun vain taskulampun kanssa ja siinä valossa puhtaaksi koko kroppa. Hyvin toimi ja valotkin syttyivät sitten lopulta.

Työt ovat perseestä. Hyi töille.

Taas on sitten tämä maanantai. Työt kutsuvat, kunhan tässä ensin koneen edessä itseni suihkun jäljiltä kuivatan.

Oli varsin vilkas viikonloppu, vaikka eilinen menikin lähes kirjaimellisesti penkin alle. Johtui varmaan sitten univeloista vai mistä, mutta aloin pilkkimään jo kuuden maissa illalla.

Tein jossain välissä jonkinlaisen periaatepäätöksen, että yrittäisin blogata vähän ahkerammin. Vedellä lastuja niinku. Viime aikoina kun tästä ei ole paljoa elämää lohjennut töiden lisäksi, mistä olisi voinut kertoa enemmän. On jäänyt tämä kirjoittaminen vähän paitsioon.

Mutta ehkä joulukuussa. Silloin on pari viikkoa vapaata.

Pää on ollut vähän sekaisin koko päivän. Yhtään ei heikkoa oloa parantanut 120 desibelin paukkeen kuuleminen suljetussa tilassa heti iltapäivästä. Varsinkin kun koko huone tuntui pyörivän hiljalleen.

Onneksi illan kuvien selailu auttaa kovasti asiaa. Kivaa ilmeisesti oli.

...keittiöremontin lopetuspileet on kohtapuolin alkamassa. Valmistelut on tehty. Ruoka on vielä tekemättä, mutta äkkiäkös sitä vähän ruokaa tekee vodkan maistelun lomassa kunhan ensimmäiset vieraat vaan saapuvat. Tottakai mitään tavisbloggaajiahan ei tällaisiin pileisiin kutsuta. Vain sitä sisäfilepiiriä nääs.

Tässä menee tämäkin selvä lauantai. Hihhei!

Kävin tänään ensimmäistä kertaa isoäitini kuoleman jälkeen äitini synnyinkodissa itäsuomessa - ja todennäköisesti myös viimeistä kertaa.

Aikaa oli kaksi tuntia. Kerätä ne tavarat, jotka halusi pitää ja lähteä. Talo oli myyty.

Kiertelin vähän aikaa lähes tyhjiä huoneita ennenkuin lähdin. Muut olivat ulkona, lastaamassa autoihin niitä konkreettisia muistoja, mitä ikinä halusi kotiinsa viedä.

Peräkammarissa tuli tippa linssiin. Siitä ei ole kolmeakymmentäkään vuotta, kun sitä seinää vasten oli punainen sohva, jossa painin siskoni ja jättiläsmäisen keltaisen teddykarhun kanssa. Sillä toisella seinällä oli yli kymmenen vuotta myöhemmin isovanhempieni hääkuva, josta siskoni ensimmäisenä huomasi isoäitini olleen nuorena todella kaunis. Nurkassa oli kakluuni, jossa muistan lapsena paistaneeni nakkeja polvillani uuninluukkujen edessä. Uuninluukkujen, jotka silloin tuntuivat valtavalta kidalta, jotka hetkessä söisivät pikkupojat kuten minä.

Nyt ne olivat pienempiä kuin kannettava tietokoneeni.

Joissakin asioissa asuu ihmisellä hirvittävästi muistoja. Menneisyydellä ei tunnu olevan arvoa, kunnes tietää, että sitä ei voi enää koskaan kokea uudestaan. Teki mieli ottaa pihalla oleva iso kivi mukaani, turvaan. Pelkästään siksi, koska muistan leikkineeni useasti sen päällä. Viimeisinä vuosina, kun paikalla kävin ja näin aina sen saman kiven pilkottavan pudonneiden lehtien tai vastasataneen lumen alta, ajattelin automaattisesti tulevani kerta toisensa jälkeen ja muistavani ne lapsena eletyt hetket sen kiven päällä istuen.

Nyt, ei ole enää mitään, minne palata. Se kivi on siellä edelleen, nyt. Varmasti 20 vuodenkin kuluttua. Todennäköisesti pidemmänkin ajan. Paikka sen ympärillä ei ole kuitenkaan enää sama. Se ihminen, joka avaa talon oven - puuttuu. Tuvassa ei kuulu enää kiikkutuolin ääni, eikä ilmassa tuoksu vastaleivotut karjalanpiirakat.

Ihminen voi kantaa mukanaan tuhansia muistoja ja niin paljon muistoesineitä kuin haluaa. Minäkin muistan nyt suuren osan lapsuudestani pelkästään katselemalla vanhaa sinistä matkalaukkua, kulunutta matkaradiota tai pientä, ruosteista maitotonkkaa. Kaikki ne toin mukanani kotiin.

Silti yksi lapsuuteni tärkeimmistä paikoista on kadonnut, eikä se synny uudestaan, kannan mukanani mitä muistoja tahansa.

Who´s the man MitVit? Who´s the man? Kuka ohitti ja kenet häh?

Täällä sitä ollaan. Top-über-listan seiskana.

Nylon Beatia mukaillen, te kaikki ATB:t.

Nän-nän-nän-nä-nännännä-nännää-nän-nän-nän-nän-nää.

Pankaas joku ostaen tollanen hella. Laitoin myyntiin sen huuto.nettiin. Halpa. Viiskymppiä. Ihanku uus olis, mutta tarttis K2R:ää ja H20:ta.

[Edit: myyty!]

[Edit: eipäs olekaan!]

...Visukinttu nähtävästi linkittää sitten vähän vähemmän tunnettujen blogien joukosta löytyviin helmiin. Tässä varsin hieno lastu.

Warning: haircut

Eipä taas oikeasti kurjuutta kummempaa tännekkään kuulu. Töihin meni tämäkin päivä ja taas pikkaisen vähemmän kiinnostaisi nekin. Tekee mieli oikeasti lähteä litomaan ja muuttaa vaikka Mongoliaan. Ostaisiko joku vähän käytetyn kustannusfirman?

Tekisi mieli taas montaa eri asiaa. Lähinnä intohimot painottuvat nyt matkustamisen puolelle. Freelanceriksi ryhtyminen olisi varmaan tosi pop. Lähinnä siksi, että tietäisin olevani siinä ihan vitun hyvä, mutta toisaalta olisi vähän ikävää, kun tulevaisuus ei välttämättä näyttäisi kovin hyvältä. Ainakaan jos haluaisi kirjoittaa jonnekkin muuallekkin kuin ET-lehteen. Vanhat, hyvät, kaavoihinsa kangistumattomat kirjoittajat kun ovat melkoisen kiven alla. Sen vuoksi niitä ei näekään niin usein kuin nuorempia. Toisaalta taas milloin olette nähneet alle 60-vuotiaan mediamogulin?

Päivän suuri kysymys: Miksi aivottomissa hollywood-räiskinnöissä on aina joku, jonka nimi on Doc tai Mac?

Päivän suuri kysymys II: Miksi aivottomissa hollywood-räiskinnöissä aina kuolee joku, jonka nimi on Doc tai Mac?

Päivän suuri toteamus: Irc-galleria on väsyneelle mielelle paikka, josta voi löytää satunnaisrävellyksellä vähän kenet tahansa. Arvatkaa tästä, kuka.

Tätä blogia. Sinänsä harvinaista, että oikeasti nauroin sitä lukiessani. Kunhan vain jaksan päivittää (ja Kispe kans), niin linkki päätyy sivupalkkiini korvaamaan vaikka lopettaneen NSITC:n.

No niin. Täältä se sitten tulee, eli pitkään (?) odotettu (?) kolmososa tähän paljon älämölöä synnyttäneeseen kokeiluun.

Heti ensimmäiseksi on sanottava, että tuo viimeisin postaus on, kuten p:la arvasikin, osa tätä kokeilua. Se oli siis suurimmalta osin valetta, täysin liioiteltua, fuulaa, skeidaa, jne. Tarkoituksena oli vain ja ainoastaan saada reaktioita herätettyä pitkälti lukijoissa, mutta osaltaan myös kohteissa.

Alunperin lähdin täysin hetken mielijohteesta tekemään tätä kokeilua siksi, että:

a) halusin oikeasti tietää, kuinka moni tilaa jonkun blogin pelkästään siksi, että joku pyytää (vastaus: 10 kpl).

b) halusin nähdä, millaista arvostelua minuun kohdistuu, kun jaan negatiivista arvostelua.

c) halusin nähdä, miten asennoituminen blogiani kohtaan muuttuu, kun odotetusta blogistanian yhteenkuuluvaisuutta ja yhteisöllisyyttä korostavasta "tutkimuksesta" näyttikin tulleen vain yksittäisen kusipään leikkikenttä

d) halusin nähdä, syntyykö blogistaniassa jonkinlainen "vastarintaliike" arvosteluni vuoksi

Yleisesti ottaen, koko jutun punainen lanka oli se, että tekisin jotain yllätyksellistä. Jotkut lukijat eivät varmasti yllättyneet lainkaan, mutta tuskin kukaan varmaan osasi odottaa kakkososan kaltaisita palautetta etukäteen. Juuri näiden kahden asian vastakkaisuus minua kiinnostikin. Miten ihmiset suhtautuvat, kun heille kerrotaan, että joku lupaa kertoa heidän blogistaan oman mielipiteensä? Entäs, jos he huomaavatkin, että se mielipide osoittautuu negatiiviseksi?

Anteeksipyynnön paikka?

Myönnän, että koko homman olisi voinut toteuttaa paljon järkevämminkin. Erityisesti juuri "arvostelujen" kirjoittaminen teki oikeasti omatuntoon ison lommon, koska todellisuudessa monesta blogista ajattelin täysin päinvastaista. Tosin on sanottava, että joistakin blogeista kirjoittamani ei ollut aivan täysin poissa todellisesta mielipiteestäni.

Jotkut kohteeksi joutuneet/ilmoittautuneet kertoivat palautteessaan, että olisin voinut ilmoittaa heille kohteeksi joutumisesta etukäteen ja olen osittain samaa mieltä. Joillekkin ilmoitin asiasta heti kirjoitettuani kakkososan, joillekkin taas en. Joitakin en saanut kiinni sähköpostin puuttumisen vuoksi. Tällainen tapaus oli mm. iXnit, jota yritin oikeasti varoittaa kulissien takana, etten ollut tosissani.

Nollatutkimus

Eihän tässä hommassa ollut järjen häivääkään. Mitä hittoa minäkin tällä tiedolla muka tekisin, saati ehtisin oikeasti käymään tarkemmin läpi kaiken sen nippelitiedon, minkä sain kerättyä.

Yleisesti tuloksista voi kuitenkin vetää johtopäätöksiksi ainakin seuraavaa:

Useat blogeista saivat linkityksestä selkeää näkyvyyshyötyä ja kävijämäärien kasvua. Seurannan aikana tilaajamäärän kasvu oli kuitenkin melko vaatimatonta. Joissakin blogeissa ei tilaajamäärä kasvanut lainkaan. Tämä taas omasta mielestäni vahvistaa käsitystäni siitä, että blogin sisältö ratkaisee todella paljon. On ihan sama, missä sitä mainostaa tai missä yhteydessä se tulee esille. Blogin sisältö on se, joka houkuttelee ihmisiä sitä lukemaan.

Negatiivisista mielipiteistä tulee aina voimakas vastareaktio, oli mielipide esitetty joko kohteen blogissa - tai täysin toisessa blogissa. Tällä kertaa vastareaktio näkyi myös blogini tilaajamäärän laskuna. Lähtötasona oli 172 tilaajaa, josta se nousi tutkimuksen alkuvaiheissa 182 tilaajaan. Kun ensimmäinen negatiivissävytteinen kirjoitus ilmestyi, lähti tilaajamäärän kasvu hitaaseen laskuun ja varsinainen romahdus tapahtui kakkososan jälkeen, jolloin rekyyli löi tilaajamäärän 9 kpl alkuperäisestä lähtötasosta miinuksen puolelle.

Kaikkia bloggaajia ei voi pitää tiukkapipoina. Vaikka jotkut kohteena olleista bloggaajista eivät välttämättä arvanneet, mistä kysymys oli, he silti ottivat arvostelun vastaan hymyssä suin ja jopa sen voitoksi kääntäen.

Ehkä kaikkein mielenkiintoisin havainto omalta kannaltani oli se, että kukaan todellisessa elämässä minut tunteva bloggaaja ei noteerannut "arvostelujani" millään tavoin. Ei tullut kummastelevia kysymyksiä siitä, mitä oikein olen tekemässä tai siitä, olenko menettänyt järkeni.

Olen myös palautteen myötä kuullut, että monissa tuntemattomammissa blogeissa on käyty keskustelua top-listan tarpeellisuudesta ja muutenkin tämä koko piloillaan aloitettu projekti on osaltaan virkistänyt keskustelua - vaikka aiheuttanut siihen myös pahaa verta. En edes usko, että olen käynyt kaikissa niissä blogeissa, jossa suoraan viitataan kirjoituksiini tämän aiheen piirissä, joten mielelläni niitä lukisin jos joku vinkkaa aina palautteesta jossakin muualla.

Lopuksi pitää tietysti kiittää tutkimukseen osallistuneita. Olen ihan varma, että ette olisi olleet ykkösosan aikoihin niin innostuneita, jos olisitte tietäneet, mitä tuleman pitää, mutta luulenpa, että tuskin kukaan meistä tätä niin vakavasti ottaa, että olisi saanut pysyviä traumoja. Kiitos ja anteeksi.

Sitäpaitsi, jos teitä oikeasti kiinnostaa, mitä oikeasti blogeistanne ajattelen, niin sitä saatte odottaa epilogia. Kirjoittelen sen varmaan tuossa loppuviikosta. Jos ehdin.

Ehdottomasti hupaisinta tässä päivässä on kaikista palautteista huolimatta ollut vanhemmilta saatu tuliainen Kiinasta. Rannekello on paitsi järjettömän iso (omasta mielestäni), niin sen taulussa heiluttelee iloisesti itse pääpomo Mao kättään sekuntiviisarin tahtiin. Tästä hilpeydestä pitäisi olla video, mutta pahoittelen. Pikkuixukseni on edelleen korjaamatta epämiellyttävän Canonin asiakaspalvelukäytännön vuoksi.

Ehkä kaikkein parhaimpia tulevaisuusvisioita voi kuitenkin vetää siitä, että en ole koskaan saanut yhtään rannekelloa kestämään vuotta pidempään. Ihan kaikkein kalleimpia (ja laadukkaampia?) kelloja en ole kokeillut, mutta ihan hyviä merkkejä kuitenkin. Lopulta päätin lopettaa rannekellon käytön, enkä ihan vielä ole aikeissa aloittaa sitä uudelleen. Ehkä tätä uusinta tulee käytettyä joskus ihan sen herättämän hilpeyden ansiosta - vaikkapa seuraavassa blogimiitissä tai jossain.

Kellon odotettavissa olevasta kestävyydestä, tai minun yhteensopivuudestani rannekellojen kanssa voi taas jotain päätellä siitä, että se lopetti ensimmäisen kerran käymisen noin puoli sekuntia siitä, kun laitoin sen ranteeseeni. Aloitti se uudelleen tikittää, kun kopautin sitä kerran.

Huh huh. Onpahan ollut taas vilkas viikonloppu. Ei edes tullut huomattua sitä. Työpaikalla joka päivä. Perjantai oli kuin olisi unessa kävellyt. Illalla tuli käytyä Pervilän synttäreillä, niillä samoilla, missä ilmeisimmin Pornopolkakin kävi. Samaan viinabingoon tuli osallistuttua ja siinä vähän humalluttua.

Tosin niin väsyneenä kahdesta lonkerostakin tuli jo sievä hiprakka. Kohta pitikin jo karata kotiin nukkumaan.

Lauantai-iltana tuli sitten vietettyä koti-ilta sen jälkeen, kun tuli käytyä Porvoossa heittämässä julisteita kehystykseen, toimistolla tekemässä taas vähän hommia ja kokeiltua iBookia. Remppasin vähän taas kämppää, mutta ei tämä vieläkään näytä valmiilta. Siinä sivussa sitten tein blogieksperimentin toisen osankin.

Tänään taas. No. Tänään tuli käytyä Salvessa aamiaisella, töissä ja radalla vähän päästelemässä höyryjä ulos.

Eli tyytykää tähän rakkaat lukijat. Blogistanian uusi musta lammas antoi taas oman osansa haircuttia.

Tästä se taas sitten lähtee. Vihdoin tulee Blogieksperimentin kakkososa. Nyt on ollut aikaa vähän tsekkailla blogistaniaa ja tutkia taannoiseen kokeiluun osallistuneita blogeja... Myöhemmin sitten vielä vähän lisää. Stay tuned.

Ensimmäisenä listalla on SiljaOrvokin Katsaus.
Ensivaikutelma tästä on samanlainen kuin n. 1000 muullakin blogilla. Joku vuodatuksen tai muun blogipalvelun vakiopohja jonka kirjoittaja luottaa siihen, että kavereita löytyy tarpeeksi lukemaan haircuttia.

Tylsyyden multihuipennus
Kirjoittajana Lord Boredom, joka taitaa tarkoittaa tylsistymistä. Turha kai sanoa, että nomen est omen. Nimi on enne.

Herkku
Jokseenkin ärsyttävän ilmeinen Turisti-wannabe. Kirjoittaja luottaa kiroilun voimaan ja muiden sanojen takaa ei juuri muuta sisältöä sitten löydykään.

Pornopolka
Yksi niistä harvoista osallistuneista blogeista/bloggaajista, jolla on edes jonkinlaista uskallusta tehdä blogistaan vähän erilaisen näköinen. Valitettavaa, mutta tällä kertaa uskallus tuli tuhlattua. Ensivaikutelma on niin luotaantyöntävä, että lukemiseen asti harva uskaltaa.

Sekamediasoppa
Argh! Taas johonkin bloggerin default-pohjaan tehty pikkublogi. Pienenä valopilkkuna muuten tuikitavallisesta mukatrendikkäästä tekstistä paistaa muutamat sarkastiset heitot ajankohtaisista asioista.

Sateen jälkeen jää sininen
Tässä on taas yksi niistä blogeista, jotka todistavat, ettei naisten pitäisi liikkua keittiöstä ainakaan tietokoneiden suuntaan.

Kirjoituksia kellarista
Miten hemmetissä jotkut onnistuvat nimeämään bloginsa aina niin kuvaavasti? Tämäkin on kerrassaan loistava nimi. Jos kolmikymppinen Pirkanmaalainen nainen kirjoittaa tällaista blogia, niin voin hyvin uskoa, että tätä kirjoitetaan juuri kellarista vielä monta vuotta.

Jude Vihervaara
Joku setäihminen, joka yrittää kai saada blogistaan jotain poliittis-hauskaa kirjoitusasua. Ihan turhaa, hirvittävää huttua.

Pinseri
Blogistanian kummisetä, blogilistan Don Corleone. Miehen saavutukset blogistanian piirissä ovat kiistattomat, mutta Pinseri on niihin verrattuna rikollisen tylsä blogi.

iXnit
Mitä vittua? Onko tämä joku räppäri? Miksi hitossa tässä blogissa on kukkia?

Takaisin koulunpenkille
Jep. Mielellään kiitos. Tottakai haluan lukea jonkun koulunkäynnistä. Yff.

Olioajattelijan päiväkirja
ARGH! Nyt mentiin pohjalukemiin. Miksi hemmetissä tällaisia blogeja oikeasti on olemassa??? Sohvapöytäfilosofiaa pahimmillaan.

Wicked Child
Piristävä poikkeus blogien maailmassa pelkästään sillä, että pahatyttö ei näytä samalta kuin miljuuna muuta blogia. Ulkoasu on kuin oksennettu ruudulle ja sisältö on kuin sappinestettä.

Junkkari
On jotenkin hiton tylsää löytää kerta toisensa jälkeen blogi, joka paitsi näyttää samalta kuin tuhat muuta, myös sisältää samoja linkkejä kuin ne kaikki muutkin. Sen jälkeen tietysti ei ole enää ihme, että ne loput merkinnät ovat pitkiä jaarituksia, joita ei kukaan jaksa lukea.

Aivovamma
Anteeksi, mutta minullakin on sen verran käytöstapoja, että tästä vedettyä päätelmää en kehtaa kirjoittaa julkisesti. No. Päättelykykyähän se vain vaatisi.

New York, New York
Ulkosuomalaisen tekemä todiste siitä, miksi internettiä ei ikinä olisi pitänyt keksiä. Tämäkin neito kommunikoisi kotisuomeen kirjeitse - vain muutamalle vastaanottajalle.

Muun muassa
Täysin mitäänsanomaton blogi. Nuff said.

Verkkomerkit - Anna B
Hienoja kuvia, jotka mennään pilaamaan sitten mukaboheemeilla ajatelmilla.

Nyt voin sanoa olevani väsynyt. Fyysisesti, mutta myös täysin kuivutettu mieleltä. Stressi pakottaa oksentamaan aamuisin ja kaksitoistatuntiset päivät eivät auta asiaa. Burnout on varmaan tulossa. Ahdistaa, kun ei jaksa huolestua edes siitä, että työn ulkopuolella ei ole elämää. Arkisin ehtii vain tekemään töitä ja nukkumaan.

Vielä vähän aikaa sitten kirosin viikonloppuja siksi, että ne vievät tehokasta työaikaa. Nyt, eilen noin kolme tuntia nukkuneena ja vielä tänään kaverin syntymäpäivillä nopeasti kääntyneenä - voin olla harvinaisen tyytyväinen, että huomenna saa nukkua pitkään.

Enkä ehdi bloggaamaan. Anteeksi.

Viimeviikolla alkanut kokeilu on saanut ihan mukavaa palautetta ja ylihuomennahan se sitten saapuu päätökseen. Pieniä päätelmiä voi vetää jo näinkin pienestä otoksesta, mutta yksi on ylitse muiden.

Nimittäin se, että alunperin ajattelin tämän ihan vitsinä. Ensinnäkin oletin, että joku avautuisi avoimesti siitä, kuinka tämä on oman blogin huoraamista ja kuinka ajattelen top-listan olevan koko elämä. Valitettavasti en päässyt haistattamaan tällaiselle yksilölle julkisesti ja nyt elämäni on jälleen hiukan köyhempää.

Toinen alkuperäinen oletus oli, että pääsisin katsomaan vähän niitä tuntemattomia blogeja, joiden kirjoittajat lukevat tätä paikkaa. Mistään muualtahan heitä ei näe, kuin pyytämällä ilmoittamaan linkin.

Ajattelin alunperin, että siinäpä olisi taas tilaisuus kauhistella, kuinka helvetin surkeita jotkut häntäpään itseään blogeiksi kutsuvat kyhäelmät olisivatkaan. Siellä jossain viidensadan hujakoilla kiekuvat siis. Varasin jo kunnon preussilaista verbaalihöykytystä noille virtuaalielämän Jorma Pulkkisille, mutta päädyin sitten ajattelemaan toisin. Joukosta löytyi täysiä helmiäkin, mutta ei niistä (vielä) sen enempää. Jotta kuitenkaan totuus ei unohtuisi (ja jotta viime viikolla tilanneista kaikki paitsi itsevarmimmat peruttaisivat tilauksensa), niin mainitsen joukkoon kuuluneen myös ihan hirveätä kakkaa. En siis ikinä ajatellut, että maailmassa on ihmisiä, joille ikinä ei olisi kirjoitustaitoa pitänyt opettaa.

Tai no. On se kummallista tuo kieli. Kaikenlaisia kykyjä sitä taidoksi sanotaankin.

En tiedä, mistä helvetin lehdestä tämä jätkä on saanut palstatilaa, mutta tarjoan päätoimittajakolleegalle oluen siitä hyvästä.

Nyt alkaa olla tilanne melko säälittävä. Kaapista ei löydy enää ruokaa, kun olen jättänyt käymättä päivä toisensa jälkeen kaupassa selittäen sitä joko työllä, sen aiheuttamalla väsymyksellä tai yleisellä saamattomuudella.

Onneksi vielä löytyi pastaa. Turha kai sanoa, että se ei ole mitään tuorepastaa?

On se sitten hienoa ymmärtää, että töitä on ihan liian paljon. Normaalielämä on jäänyt vähän taustalle viimeiset pari kuukautta, jos normaalielämää sanan varsinaisessa merkityksessä olen koskaan viettänytkään. Kai joskus 1990-luvulla kun viimeksi olin palkkatöissä.

Yksi asia, josta olen hyvin, hyvin huolissani, on se, että en ole treffaillut ketään taas vähään aikaan. Kaikki suhteet vastakkaiseen sukupuoleen ovat vain tapahtuneet. Sillai ihan vaan, puolivahingossa. On jäänyt se treffaileminen termin varsinaisessa merkityksessä kokonaan pois. En muista, milloin olisin todella spontaanisti naamatusten pyytänyt ketään treffeille. Taitaa olla kohta puoli vuotta.

Vielä joku aika sitten - siitä ei ole vielä edes kahta vuotta - mietin, että näinkin vanhaksi on huolestuttavaa, että tapailin lähes poikkeuksetta alle kaksvitosia naisia. Jotenkin sitä vain jäi aina huono fiilis. Ei siksi, etteikö jotain kivaa säpinää olisi ollut tai muutenvain kivaa. Jäi vaan sellainen pysähtynyt olo. Ihankuin elämässä ei olisi ollut mitään muutosta.

Tai sitten olen vaan tulossa vanhaksi.

Arvatkaa kuka tuli käymään? No Pertti Peruskännihän sieltä ovea kolkutti ja tottakai kolkuttavalle avataan. Nyt on sitten tällainen pieni kiva, mukava ja kaikinpuolin positiivinen olo. Huominen työpäiväkin tuntuu näin etukäteen ajateltuna paljon paremmalta ajatukselta kuin se onkaan.

Cellan ruoka oli tänään ihan hyvää. Kanaleipä, jossa kana maistui vähän kalalle ja leipääkin siellä jossain syvällä salaatin alla oli. Sellaisen vajaan kympin hintaiseksi paketiksi, arvioisin sen melkoisen kalliiksi, mutta minkäs teet kun oli nälkä.

Ehkä tämä tästä taas tämä viikko. Huomenna on vasta keskiviikko ja loppuviikosta onkin sitten taas paljon erilaisia menoja luvassa. Katsotaan nyt, mihin tässä vielä ehditään päätyä.

Pitäisi muuten löytää suutari. Ihan sellainen vanhanaikainen kunnon suutari, eikä mitään keskustan Mister Minittejä.

Tai jotain sellaista.

Tänään taas baariin, ihan sattumalta ja ennaltasuunnittelematta. Mutta minkäs teet. Sosiaalinen elämä liikkuu baareissa.

Alan olla vähän huolestunut kohta siitä, että vietän baareissa useimmin iltani kuin kotona (tai töissä). Kyse ei ole alkoholinkäytöstä, kuten kaikki seurassani olleet tietävät - minä olen se, joka tissuttelee hiljalleen ja tyytyy maistelemaan. Poikkeustilanteitakin on. Taannoinen Mick Jagger -heräämisjuttu liittyy juuri tällaiseen kertaan, jolloin mopo ns. karkasi käsistä.

Mutta minkäs teet. Kuten joku sanoi, pitää aina sillointällöin todistella itselleen, että maailmasta ei viina lopu juomalla.

Vähänx mä oon niinku kade tolla Anssille. Sil niinku on noit kommenntei tuol blogis paljo enemmä ku mulla.

Koskaan en ole tuntenut Suomea niin kansainväliseksi kuin tänään. Helsinginkadulla oli varmaan kymmenen kenties japanilaista turistia kameroineen päivineen. Tuntuivat olevan vähän hukassa, mutta tietysti tyypillisenä suomalaisena, en kysynyt, että voisinko auttaa. En tietenkään.

Japanilaisten näkemisen jälkeen tuli kävellessä sitten mieleen, että Japaniin pitäisi lähteä. Kaksi viikkoa olisi sopiva aika. Ei voi sieltä poissakaan pysyä. Pitäisi vain saada aikaiseksi joku sopiva hetki lähtöä varten. Yoe voisi ehdottaa jotain kivaa, jolloin sielläkin päässä olisi jotain kivaa tekemistä, mutta vähän parempaa säätä kuin joku taifuuni. Heti vuodenvaihteen jälkeen. Aiemmin suunnittelemani reissu saa odottaa jonnekkin tulevaisuuteen.

Sen ainoan kerran kun Japanissa olen käynyt, oli vuosi 1998. Esihistoriallista aikaa. Se oli silloin kun kameroissakin oli filmiä.

Vähän tätä kansainvälistä aihetta sivuten. Philin blogi on mielestäni yksi järkevimmistä blogeista, mitä skenestä löytyy. Koska Kallioblogin kuukkelivoitto tuli ihan pöydän alta taannoin, niin hävetti vasta jälkikäteen. Olisihan Phil joskus väsyttävine, mutta useimmin harvinaisen nasevine jorinoineen sen ansainnut.

Ei taas jaksaisi mitään, kun kroppa tuntuu kituvan puolikuolleena ja aivot lyövät tyhjää. Duuni tuntuu yhdeltä helvetin esikartanoista ja juuri näinä päivinä haluaisi kiinnittää huomionsa siihen, että jotkut muut ihmiset nukkuvat tyytyväisinä viikonloppuyönsäkin, ajatellen, että vasta maanantaina tarvitsee mennä töihin.

Onneksi ensi viikon loppupuoli on vähän helpompaa. Ei tarvitse hirveästi itseään rassata. Stressi on huipussaan juuri nyt, kun työt tulevat niihin vähiin uniinkin, mitä ehtii nähdä ja kun tämä pommi laukeaa, niin sen voi parantaa vain shoppailulla.

Pitäisi vihdoin saada aikaiseksi herätellä vähän sitä sisäistä metroseksuaalia ja varata aika hierojalle. Ja kasvohoitoon. Ja jalkahoitoon. Ei kai se voi pahaksi olla. Pitäähän niitä kokeilla, edes kerran. Toisaalta luulen, että tässä menee pari vuotta ja huomaan taas, etten ole yhdessäkään edellisistä käynyt kuitenkaan. Tarvitsisin jonkun raahaamaan (ihan kirjaimellisesti) minut sellaisiin. Se on varmaan se ujo ja pelokas hetero minussa, joka alitajuisesti keksii aina jotain tärkeämpää tekemistä, kun puhelinkin olisi lähellä ja aikaa voisi jostain varata. Tai jotain.

Koska juotavaa on vielä taannoisista jatkoista jäljellä melkoisen reilusti ja vähän päälle, niin päätin pitää pienet pippalot parin viikon päästä. Mikä siis tulee olemaan tekosyy? No tietysti keittiöremontin valmistuminen. Nyt sitten voitte kysyä, että onko se keittiöremontti sitten valmis?

No ei tietenkään, mutta ehkä se parin viikon päästä on?

Kahdella siiderillä kantapaikassa. Neljä menestyksellistä peliä Kimbleä. Hyvää seuraa ja väsynyttä läppää. Nyt kaadun sänkyyn ja vaivun koomaan.

Jostain syystä hämähäkit tuppaavat pitämään Pallerosta. Kesäisin sen pinnalta löytyi aina sillointällöin hämähäkki tai kaksi. Ilmeisesti musta maalipinta houkuttelee niitä lämmittelemään tai jotain sinnepäin. Aiemmin erivärisissä autoissa en tätä ole havainnut.

Nyt kuitenkin kuljettajanpuoleisen peilin takana asustaa yksi kahdeksanjalkainen. Joka aamu peilin eteen on kudottu hieno verkko, josta lähtee yksi ohut rihma peilin takaa pilkottavan jalan päähän. Siinä sitten lähtee ajelemaan toivoen, että toisen verkko kestää ajoviiman. Taajama-alueella se onneksi sen usein kestää ja kai se jotain saalistakin siitä saa.

Tiedän ihan täysin, että on se helvetin nössöä paijata jotain hämähäkkiä. Varsinkin, kun vielä omaa kohtuullisen araknofobian, mutta jostain syystä ulkona olevat hämähäkit eivät ole koskaan pelottaneet. Ulkonahan se salamatkustajana liikkuva hämähäkkikin tavallaan on.

Tulee vaan vähän surku. Ei haluaisi käyttää autoa pesussa, koska sen jälkeen se joka-aamuinen yllätys jää puuttumaan siitä, millaisen tai minkäkokoisen verkon se on ehtinyt yön aikana siihen peiliin kutoa. Päätöstä helpottaisi sekin, jos tietäisin varmasti, ettei se siinä talven yli kuitenkaan kestä. Tai että se pystyy talvehtimaan (jossainhan ne hämähäkitkin selviävät talven yli?) siellä sähkölämmitetyn peilin takana, jos vain saisi sitä ennen kerättyä tarpeeksi ruokaa. Tai jos se vaan katoaisi sieltä jossain välissä itsekseen? Kyllästyisi vaikka katselemaan peilistä kuvaansa.

Toisaalta viimeisen viikon ajan olen katsellut kärpäsiä vähän sillä silmällä, josko saisi yhden elävänä kiinni. Heti autolle veisin ja verkkoon heittäisin. Antaakohan tämän kertominen minusta kaiken tuon äskeisen jälkeenkin tosi sadistisen mielikuvan? Ehkä kukaan J-alkuinen tyttö ei uskallakkaan enää lähteä kahville?

Heh heh. Pöydällä makaa avec-kutsu kutsuvierasnäytäntöön Doom-leffaan. Nyt pitäisi vain löytää sopiva asenne leffan katsomiseen, joka suurella todennäköisyydellä osoittautuu kalkkunaksi.

Toisaalta se on varmasti parempi kuin Resident Evil...

Koska olen idiootti ja siitä syystä kiinnostun yleensä täysin idioottimaisista asioista, jotka usein hivelevät myös kilpailuhenkistä persoonani osaa, mietin tänään, miten verkkoverkostoituminen onkaan tapahtunut viimeisen parin vuoden aikana. Blogistaniasta tulee yhä suurempi, mutta samalla koko ajan blogistanian kasvu tekee itse sisäpiirin syntymisestä todennäköisempää.

Silti miksi se vaikuttaa sijoitukseen? No tietenkin siksi, että kun kärkikymmenikössä olevia blogeja luetaan, niin uudet lukijat/bloggaajat lukevat niitä siksi, koska muutkin lukevat. Ehkä blogien lukeminen on aloitettu niistä? On oikeasti vaikea uskoa, että top-blogit ovat niitä ainoita, joista saa sitä informaatiota, mitä muista ei saa. Pitääkin ottaa myöhemmin joskus asiaksi se, että etsii sieltä häntäpäästä niitä blogeja, joissa on oikeasti jotain asiaakin.

Visukinttu goes experimental

Ne, jotka ovat tulleet tänne Blogilistan suosikkilistalta, voitte jättää loput lukematta.

Muut. Aiemmin kerrotusta syystä, teenkin nyt kaikille tätä lukeville ei-tilanneille-bloggaajille ehdotuksen. Nyt ei ole mitään väliä sillä, linkitättekö minuun vai ette. Nyt on merkitystä sillä, että menette blogini kohdalle Blogilistalla ja tilaatte sen. Sen jälkeen tulette tänne takaisin juuri tähän merkintään ja kerrotte tilanneenne Visukintun. Älkää unohtako laittaa kommenttiin linkkiä omaan blogiinne.

Viikon päästä lasketaan sitten tulokset, että kuinka monta lisätilaajaa on tullut ja ennenkaikkea, mistä heitä on tullut. Onko lisätilaajat löytyneet blogilistan häntä- vai kärkipäästä? Listaan ja linkkaan kaikki tilanneet bloggaajat silloin ja tarkastellaan, millainen tilaajamäärän kasvu oikeasti tämänkaltaisesta raa´asta, mutta myös vastavuoroisesta verkottoitumisesta tulee.

Sen viikon jälkeen sitten voittekin lopettaa tilauksenne.

Itsestään selväähän on tässä se, että vierailen itse niillä kaikilla sivuilla. Lähinnä ihan uteliaisuudesta. Mielenkiintoiseksi omalta kannaltani tosin tämän tekee se, että kuinka montaa niistä blogeista alkaisin (ja alan) itse seuraamaan? Koska jos joku tämänkin merkinnän näkee, lukee ja toimii tämän perusteella, niin itsestäänselväähän on se, että hän lukee Visukinttua jo nyt. Mutta koenko minä heidän bloginsa mielenkiintoisina?

Sitäpä tarkastelen sitten viikon kuluttua. Olettaen, että kukaan tätä viikoksikaan tilaa.

Minulla on dilemma. Lähinnä ihan henkiseltä kannalta.

En oikein tiedä, missä vika on, mutta en oikein kehtaisi antaa itselleni palkankorotusta. Syy löytyy ihan hirvittävän yksinkertaisesta asiasta, nimittäin siitä, että alaiseni eivät saa kovinkaan hyvää palkkaa yleiseen palkkatasoon nähden.

Tiedän ihan tarkkaan, että olen tehnyt järjettömiä päiviä viimeiset kolme vuotta käytännössä ilmaiseksi ja nostan edelleenkin vaatimustasoon ja vastuuseen verrattuna hirvittävän huonoa palkkaa. Tiedän senkin, että kokopäiväisillä työntekijöilläni pisin työsuhde on tällä hetkellä ollut neljä kuukautta firmaan. Yksikään heistä ei ole laittanut niin paljon omaa verta (kirjaimellisesti), hikeä ja joskus kyyneleitäkin sen puolesta, mihin töitä tekee. Kaikenlisäksi kukaan heistä ei ole uskonut vielä sitä, että minä itse saan ihan yhtä huonoa palkkaa - luonnollisesti hiukan enemmän, mutta onko se liikaa oletettu vähintään 12h työpäiviin ja kuusipäiväisiin työviikkoihin verrattuna?

Toisaalta kuulun kuitenkin omistajaportaaseen ja sen vuoksi koen, että minun on myös tehtävä paljon töitä sitä vastaan. En voi olettaa, että ihmiset, jotka ovat "vain" palkollisia, tekevät samanlaisia uhrauksia minun yritykseni eteen?

Silti kaikessa on aivan liian paljon ristiriitaisuuksia. Huolehdin päänsärkyyn asti siitä, että ihmiset, joiden leipä riippuu työnteosta, saavat tarpeeksi suurta palkkaa pärjätäkseen, mutta samalla kärsin huonoa omaatuntoa siitä, että en maksa itselleni sitä, mitä koen ansaitsevani.

Vihaan työnantajan vastuuta. Ne, jotka valittavat siitä, että työnantajat ovat ahneita paskiaisia tai muuten mulkkuja, jotka eivät tee mitään oman palkkansa eteen, eivät tiedä vastuun taakasta paskan vertaa. Olen itse ollut yhtälailla duunareiden joukossa, katsomassa sinne ylös konttoriin jossa "pomot" joivat kahvia ja söivät pullaa.

Väitän kaiken kokemani perusteella, että ammattiliitot ovat suurin syy siihen, että työttömyyttä on olemassa. Ehkä ne tekevät paljon hyvääkin, mutta työnantajan kannalta kokisin heidät vain esteeksi. Jos ajatellaan hyvin geneeriseltä kannalta - kumpi on järkevämpää, palkata yksi ihminen hyvällä palkalla, josta jää säästöön niin paljon rahaa, että vaimo voi jäädä pois töistä ja koko perhe pääsee senkin jälkeen vuosittain kanarialle, vai se, että samaan työpaikkaan voidaan palkata kaksi ihmistä vähän huonommalla palkalla?

Johtamisessa ei kuitenkaan taida olla kyse siitä, että luovii eri esteiden ohi. Kai kaikessa on löydettävä sopiva kompromissi. Myös johtamisessa.

Kuinka paljon on tarpeeksi?

Jotenkin tästä uutisesta sai taas ihan uutta potkua maantiesovinismiin. Pari sekuntia sen tunteen jälkeen tuli tosin ajateltua, että entäs jos naiset olivat vain ainoat, jotka kehtasivat soittaa poliisille?

Mutta mitä se kertoo naisista, että kun he eksyvät, niin he soittavat poliisille?

Deadline se vaan lähestyy. Uskomatonta, miten virkeänä sitä itseään pitää, mutta aamu aamun jälkeen huomaa, että lisääkin unta tulisi tarpeeseen.

Väsyttää. Tästä päivästä tulee kenties mielenkiintoinen.

Jestas, että minä inhoan sitten nettitestejä. Tiedättekös, niitä sellaisia, joissa lukee joku Quizilla tai jotain sinnepäin. Niitä, joissa saa selvittää, mikä elokuvan X tai kirjan Y hahmoista olisi, jos olisi joku elokuvan X tai kirjan Y hahmoista.

Siis kiinnostavatko ne oikeasti enää jotakuta? Pitääkö se laittaa sen jälkeen vielä blogiin, jotta muutkin saavat tietää, mikä olisit jos olisit? Argh! Minusta on tullut tiukkapipoinen, koska en vain tajua, mikä niissä viehättää.

En minä ennen tällainen ollut, mutta joku niissä on alkanut kyrsimään oikein kunnolla. Jokainen bloggaaja saa toki tökkäistä omaan blogiinsa ihan mitä mieli tekee, mutta lupaan pyhästi polttaa oman tilaukseni miltä tahansa blogilta, jos viikon aikana ainoa merkintä on joku vitun villakoiratesti tai muu vastaava rävellys. Vittu.

Voinko sellaisessa kohtaa millään tavalla olla looginen, jos kommentoin kommenttiosastoon "hanki elämä, josta voit blogata"?

1. Etunimi? - Jarkko

2. Nimettiinkö sinut jonkun mukaan? - Ei Jarkon kohdalla, mutta toinen ja kolmas etunimeni taisivat tulla ihan sekoittamieni sukujen päämiehistä.

3. Luettele lempinimesi! - Niitä on tusinoittain, mutta nykyään ihmiset tuppaavat haukkumaan meikäläistä joko Jakeksi tai Pomoksi. Joku onneton sielu joskus huutelee myös Jartsaa, johon kieltäydyn vastaamasta muuta kuin huutamalla.

4. Syntymäpäiväsi? - 26. Heinäkuuta. Nyt kaikille kalenteriin muistiin!

5. Nimeä joku, jolla on sama syntymäpäivä kuin sinulla! - Ei tule ketään tärkeää mieleen.

6. Asumismuotosi? - Kerrostalokaksio

7. Kengänkokosi? - 44 tai 45

8. Vasen- vai oikeakätinen? - Sekäettä. Riippuu, mitä olen tekemässä.

9. Hiusten väri? - Uskokaa pois, kyllä niillä värikin on olemassa. Vaaleat ne ovat kun kasvavat.

10. Silmien väri? - Siniset.

11. Pidätkö piilolinssejä? - Joskus pidin, nykyään en.

12. Onko sinulla tatuointia? - Ei. Harkitsin, mutta hylkäsin ajatuksen, kun niistä tuli muotia.

13. Lävistyksiä? Ei tarkoituksellisia. Suurin osa kehon rei´istä on ihan luomua. Loput vahingossa saatuja.

14. Poltatko? - Vain autoja mellakoidessani.

15. Juotko? - Usein. Alkoholia vähän harvemmin.

16. Oletko koskaan juonut itsesi niin huonoon kuntoon, ettet muista mitään? - En ainakaan muista tällaista.

17. Lempijuomasi? - Ruokajuomana useimmiten menee ihan Pepsi tai Coca-cola, mutta yleisesti ottaen appelsiinimehu on parasta.

18. Lempiruokasi? - Vaihtelee. Mutta jos jollakin pitäisi elää loppuelämä, niin se voisi olla ihan vain vaikka riisi. Se kun ei maistu millekkään, niin siihen olisi vaikeampaa kyllästyä.

19. Lempijälkiruokasi? - Gratinoitu uunivanukas.

20. Lempijäätelömakusi? - Päärynä tai Tiikeri.

21. Lempivärisi? - Teräksenharmaa.

22. Lempiurheilulajisi? - Biljardi

23. Lempikuukautesi? - Huhtikuu

24. Lempituoksusi? - Pullantuoksu, mutta Armanin White on kanssa aika hyvä.

25. Lempiäänesi? - Sähköpostin saapumisilmoitus.
Säälittävää, mutta totta. Ilmeisesti elämäni on vain niin äänetöntä.

26. Vuoden lempipäiväsi? - Deadlinen jälkeiset päivät.

27. Uskotko jumalaan? - En perikristillisessä mielessä.

28. Pidätkö presidentti Bushista? - Vaikea siitä on pitää.

29. Onko sinulla nettipäiväkirjaa/blogia? - Uskoisitteko, jos sanoisin tähän ei?

30. Avaatko kengännauhasi, kun otat kengät pois jalasta? - Useimmiten en. Riippuu kovin kengistä.

31. Montako tyynyä käytät nukkuessasi? - Yhtä. Jos nukun yksin, niin toinen sänkyni tyynyistä kärsii seuraavana aamuna liian läheisyyden tuomista traumoista.

32. Esitätkö tähdille toiveita? - Vain jos satun törmäämään Tom Cruiseen, niin ehtisin varmaan hänen vilahtaessa tuulilasini yli huutamaan, että muistaisi tulla päälleen alas asvalttiin.

33. Katsotko vielä lapsille suunnattuja TV-ohjelmia/elokuvia? - Totta helkkarissa. Pikkukakkonen on vieläkin tosi pop.

34. Oletko sarkastinen? - Minä? Eeeeeeeeeeeen!

35. Onko kukaan sanonut sinun muistuttavan jotain julkkista? - Yleensä vain pahat mielessä.

36. Jos olisit värikynä, mikä olisit? - Ihan vitun iso tussi.

37. Pidätkö lentokoneella matkustamisesta? - En. Vihaan lentämistä.

38. Kokeilisitko/oletko kokeillut benji-hyppyä? - En. Vihaan myös putoamista.

39. Oletko koskaan laulanut yleisön edessä? - Valitettavasti.

40. Monellako keikalla olet ollut? - Ei mitään hajua. En ihan sadalla, mutta kymmenillä kuitenkin.

41. Onko sinulla iPodia? - Ei ole.

42. Imuroitko musiikkia (Internetistä)? - En enää. Lopetin sen kun sitä alettiin sanomaan laittomaksi.

43. Montako lainvastaista asiaa olet suorittanut? - En ihan sataa, mutta kymmeniä kuitenkin?

44. Oletko koskaan ampunut aseella? - Kukaan ei varmaan uskoisi enää, jos sanoisin en, joten sanon kyllä.

45. Oletko koskaan tärvellyt tosissasi ja tahallasi toisen omaisuutta? - En. Yllättävää kyllä, mutta en. Joskus skidinä tuli tietysti revittyä kiukuissaan siskon nukeilta päät irti tai jotain muuta vastaavaa, mutta eihän se täytä määritettä tosissaan?

46. Oletko koskaan lyönyt vastakkaista sukupuolta olevaa henkilöä? - En. Systerin kanssa joskus tuli painittua.

47. Oletko koskaan vahingoittanut itseäsi tahallasi? - Jos tällä haetaan jotain itsensä mutiloimista, niin en. Jos taas esimerkiksi jo valmiiksi tuhoontuomittuun suhteeseen hyppäämistä, niin kyllä. Olen syyllinen.

48. Suurin virheesi? - Joku voisi sanoa, että syntyminen, mutta armeijan väliinjättäminen oli aika paha takaisku joka on aina vähän harmittanut.

49. Mikä on kotoa katsottuna kauimmainen piste, jossa olet ollut? - Japani.

50. Jos voisit matkata minne tahansa, minne menisit? - Etelänavalle.

51. Millainen on unelma-autosi? - Pallero :)

52. Oletko sinut pituutesi kanssa? - Olen. Kai. Koskaan en olisi halunnut olla ainakaan lyhyempi.

53. Pidätkö käsialastasi? - En. Ihan hirveätä harakanvarvasta, jos tosissani en yritä.

54. Pidätkö itseäsi vahvana? - En. Jos jotain en jaksa, hankin trukin.

55. Mistä pidät itsessäsi vähiten? - Ajoittaisesta kärsimättömyydestä.

56. Nimeä jotain fyysistä, mistä itsessäsi pidät? - Oonhan mä aika komee. ;)

57. Nimeä jotain ei-fyysistä, mistä itsessäsi pidät? - Oonhan mä aika fiksu. ;)

58. Jos olisit joku muu, olisitko itsesi ystävä? - Todennäköisesti en.

59. Ketä ikävöit eniten? - Ajoittain isoäitiäni, jonka poissaoloa en vielä oikein osaa konkretisoida.

60. Homoavioliittojen puolesta vai vastaan? - Puolesta. Mitä hittoa sillä on merkitystä?

61. Oletko homofobinen? - Joskus kyllä.

62. Oletko biseksuaali? - En. Tai olen niin vähän, etten huomaa.

63. Ensimmäinen asia, jonka huomaat vastakkaisessa sukupuolessa? - Silmät ja hymy. Kuulostaa siltä, että välttelisin sanomasta "tissit ja perse", mutta näin se vain on. Olen hulluna hymyileviin silmiin.

64. Onko sinulla ollut vastakkaista sukupuolta olevaa vierasta asunnossasi? - Anteeksi mitä? (Kuka nämä kysymykset on keksinyt? Joku Mormonineitsyet R.y.?). Tottakai.

65. Minne haluaisit mennä ensitreffeillä? - En minä minnekkään haluaisi. Minä menen sinne, minne haluan.

66. Kuvaile täydellisiä treffejä! - Rankan flirtin maustamaa älykästä keskustelua. Tai vaihtoehtoisesti suihinotto ravintolan vessassa.

67. Onko kukaan laulanut tai soittanut (musiikkia) sinulle henkilökohtaisesti? - Joku joskus halusi näyttää humalassa, miten saksofonia soitetaan. Hirveältä se kuulosti ja klubilla olleen bändin saksofonistikin kutsui portsarin paikalle.

68. Onko sinua suudeltu ilotulituksen aikana? - On. Tottakai.

69. Milloin sait ensisuudelmasi? - Noin viisivuotiaana päivähoitolan vaatekaapissa.

70. Onko joku yli 10 vuotta sinua vanhempi yrittänyt iskeä sinut? - Kyllä.

71. Mikä sytyttää sinua (”turns you on”)? - Korvan suuteleminen tai näykintä.

72. Mikä tappaa kiinnostuksesi? - Kanamaisuus ja idiotismi.

73. Oletko ujo? - Olen, vaikka kaikki väittävätkin toisin.

74. Oletko liian ujo pyytääksesi ketään (tyttöä) ulos? - Olen ja en. Riippuu niin tilanteesta ja tytöstä.

75. Oletko varattu vai sinkku? - Jälkimmäinen. (tämän sanottuani valmistaudun vastaanottamaan kasapäin kosintasähköpostia)

76. Oletko koskaan rakastanut ketään? - Kuka ei olisi?

77. Kelle sanoit viimeksi rakastavasi tätä? - Ei kuulu teille.

78. Milloin itkit viimeksi? - Joku leffa se oli. En muista mikä.

79. Oletko koskaan itkenyt ilman hyvää syytä? - En.

80. Oletko kiinnostunut jostain henkilöstä juuri nyt? - Olen.

81. Koti poislukien, missä kävit viimeksi? - Kaupassa hakemassa viisi mikroateriaa ja kaneliässiä.

82. Mitä kirjoja luet tällä hetkellä? - U.S. Rangerseista kertovaa kirjaa. Ihan hirveää huttua, mutta pakko tehdä.

83. Mikä on tämänhetkinen lempikappaleesi? - Marvin Gayen Lets get it on.

84. Mitä hiirimatollasi on? - Näyttää olevan muruja kaneliässistä.

85. Mitä katsoit eilen illalla TV:stä? - Osan siitä kreikkalaisesta naimakaupasta. Loput laitoin videolle.

86. Kenet haluaisit tavata juuri nyt? - Oman superchickini. (sorry Janne termin varastamisesta)

87. Jos voisit olla jonkun kanssa juuri nyt, niin kenen? - kts. edellinen vastaus

88. Minkä väriset housut ja kengät sinulla on jalassasi? - Siniset farkut ja valkoiset iPathit.

89. Millainen sää on nyt ulkona? - Puolipilvistä

90. Kelle puhuit viimeksi puhelimessa? - Taisi olla joku firman työntekijöistä

91. Mitä kuuntelet tällä hetkellä? - Ihmisten kiroilua

92. Mitä söit viimeksi? - Mikrolasagnea ja niitä kaneliässiä

93. Viimeisin katsomasi elokuva? - Leffateatterissa se oli Madagaskar.

94. Pelottavat elokuvat vai onnelliset loput? - Onnelliset elokuvat, joissa on pelottava, ajatuksia herättävä loppu.

95. Kesä vai talvi? - Kesä

96. Halit vai suudelmat? - Ei mitään suudelmia vaan ihan kunnon pussailua.

97. Rolling Stones vai Beatles? - Rollarit

98. Kissat vai koirat? - Koirat

99. Sano jotain-ihan-mitä-vaan itsestäsi! - Tämä kesti niin kauan, että nyt on pakko mennä vessaan.

Kuinka helvetin perverssi ihmisen pitää olla, että on mennyt keksimään riisisuklaan uudestaan? Risella mainostaa suklaariisiä.

En usko kovin pitkäikäiseen tuotteeseen.

Tuon tuoreimman blogirakkauden kauniimman osapuolen, Tiralirskiuksen merkinnästä tuli mieleen omat traumaattiset kokemukset tanssilattialla. Uskokaa pois, niitä sellaisia riittää. Tai no ei oikeasti niitä niin paljon ole, mutta lähinnä yksi vain.

Kuulun siihen sukupolveen, jonka varttuessa ympäristö oli vaan täynnä testosteronia. Sen myötä tuli jotenkin käsitys, että ei miehet tanssi. Me vaan vaihdeltiin painoa jalalta toiselle.

Muistan joskus ala-asteen diskossa, kun eräs tyttö tuli noutamaan meikäläistä tanssimaan. Taisin olla ehkä kahdeksanvuotias. Ujostelin ihan hemmetisti enkä koskaan ollut ennen tanssinut. Yhtään. Missään. Enkä silloinkaan tanssinut. Esitin olevani puolikuuro, kunnes tyttö kyllästyi koko ajan korottamaan ääntään huutaakseen aina uudestaan "tuuksä tanssiin?" ja meni pois.

Joskus teini-iässä tuli sitten se käännöskohta, jos sellaista sanaa voi edes käyttää. Luulen edelleen, että ihmiskunta olisi hitusen onnellisempi, jos en koskaan olisi edes yrittänyt käyttää rytmitajuani. Tanssin silti, jos sitä sellaiseksi voi sanoa. Aina kun oli pakko tai muuten vain tytöt raahasivat lattialle. Todennäköisesti se oli sellaista ummetuksesta kärsivän zombien sätkimistä.

Olin sitten muistaakseni 19 vuotias, kun ensimmäistä kertaa joku onnekas sielu toi koulun bileisiin videokameran. Seuraavana päivänä näin itseni videolta. Tanssimassa. Ja se näky on vieläkin verkkokalvoillani. Tiedättekö sen, millaiselta jauhesammutin näyttää, kun sen lukitsee tyhjennysasentoon, mutta ei pidä letkusta kiinni ja antaa letkun heilua vaan yltympäriinsä?

Alkoholi todella turruttaa jotkut aistit ja voi pojat, jotkut aistit saisivat olla turtana koko ajan, jos ne on kerran päästänyt turtumaan. Vieläkin varmaan uskaltautuisin tanssilattialle harvoin, mutta joskus kuitenkin, jos humalatilan avustama illuusio siedettävästä tanssitaidosta olisi pysynyt yllä. Toisaalta, kuten sanoin, maailma on nyt ehkä vähän parempi paikka.

Ja on ihan turha tulla sanomaan, että juu - tanssihan on ihan vaan tapa itseilmaisulle.

Ei helvetti, kyllä minä haluan ilmaista itsestäni paljon parempia puolia.

Ei vaan taas nukuttaisi. Sänky tuntuu vähän kuiskailevan tuosta vierestä siihen malliin, että sinne pitäisi mennä - mutta ei. Silmänurkassa ei ole unen häivääkään. Eikä se edes johdu siitä, että viikonlopun aikana olisi rytmi taas jotenkin häiriintynyt.

Nyt on vaan taas sellainen hetki, että kaikki on vähän meneillään. Olisi niin paljon tehtävää, mutta niin vähän aikaa, ettei tiedä, mistä aloittaisi. Typerää, mutta välillä tulee oikeasti kysymys mieleen, että tekisikö niitä töitä vai keksisikö taas jotain kirjoitettavaa blogiin. Mietin viimeksi, että pitäisikö kertoa, että kissojen lisäksi vihaan homoja, neekereitä tai pissiksiä, mutta ajattelin sitten, että valehtelisin. Paitsi pissisten osalta.

Tai. En minä nyt tietenkään ketään todella vihaa. En edes pissiksiä. Ne vaan sattuvat olemaan jotenkin - naurettavia. Ei. Naurettava on väärä sana. Pissikset ovat huvittavia. En minä tiedä, missä vaiheessa ne saavuttavat sen uskottavuusikärajan, mutta jossain niissä 15 vuoden tienoilla se ei ainakaan ole. Se, kun näkee näitä pikkuprinsessoja tupakalla duunipaikan oven edessä, ei herätä yhtään ymmärtämystä. Kovin helposti ne tosin tuntuvat ymmärtävän "painukaa vittuun" -kehoitukset. Ovat varmaan tottuneet siihen. Ensi kerralla sammutan ne tupakat paloletkulla.

Tänään toivoin oikeasti pääseväni pitkälle kävelyretkelle johonkin lähipuistoihin. Tarkoitus oli ottaa oikein kamera mukaan ja ikuistaa noita kellastuneita lehtiä puissa vielä kun niitä siellä on. Mutta kun satoi ja oli töitä. Ei sen kummempia selityksiä siihenkään löydy. Olen laiska, tyhmä ja saamaton.

Eikä sitäpaitsi ollut ketään seuraksi, joka olisi voinut lähteä malliksi.

Viikko deadlineen. Sen jälkeen kolmisen viikkoa kevyempää ja jälleen alkaa sitten valmistautuminen jouluruuhkiin.

Yksi hyvä puoli tässä syksyn edistymisessä on. Se on nimittäin se, että kuukausi vielä, niin teen töitä jo ensi kevättä varten. Sehän on vähän kuin eläisi jo kevättä, eikös vaan?

Työskentelymotivaatio on taas jossain Venuksen kiertoradalla. Ei paljoa vähempää kiinnostaisi, vaikka muutama tunti sitten olin kohtuullisissa kickseissä, että pääsee taas tekemään sunnuntaina jotain töitä toimistolla, jotka sitten aiheuttavat maanantai-aamuna duunareiden joukossa jotain ihmettelyjä.

Tämä, hienolta kuulosta vaikuttamisen mahdollisuus ei kylläkään ole niin hieno kun luulisi - käytännössä kun se tarkoittaa uusien työpisteiden kasaamista ja istuinpaikkalistan järjestelyä uudestaan. Samalla se tarkoittaa myös sitä, että joudun tulemaan maanantaina töihin tavallista aiemmin.

Jo yhdeksältä.

Mikä ei kuulu tänään valmistettavan illallisen raaka-aineisiin?

Porkkanoita, verkkomelonia, banaania, paprikaa, viiliä, maustamatonta jugurttia, ananasta, chilipaprikaa, kanan rintafileitä, porkkanoita, kardemummaa ja erinäinen määrä muita mausteita.

Sahramia ei löytynyt lähikaupasta, joka on todella sääli.

Pitkään aikaan ei ole tullut kokkailtua mitään puolivalmista vaativampaa. Vähän jännittää, miten tässä nyt sitten käy. Onneksi Gastronautti toimittaa iltaisinkin.

...pileet tosiaan. Useampiakin tuttuja siellä näkyi, mutta kovin jäi vähän päänsärkyvoittoiseksi tämä aamu.

En tiedä pätkääkään, miksi viime yönä olen blogannut sanoen oppineeni jotain ihmisistä. Paskat minä mitään opin. Tai ainakaan en muista sitä. Kai se on sitä, kun kännibloggauksessa joskus yrittää vaikuttaa intelek...intelk...intellekkut... älykkäältä?

Joskus on kiva kuulua omistavaan luokkaan, vaikka tänään opinkin paljon ihmisistä. Pääasia tosin on, että oli hauskaa kaikin puolin.

Silti vähän mietitityttää, että tänään ensimmäistä kertaa Helsingissä asuessani törmäsin ilmiöön, joka huhupuheiden mukaan on hyvin yleinen tapa perjantai (tai lauantai) iltojen raitiovaunuissa.

Nimittäin siihen, että joku oksentaa lattialle.

Oma viittauksensa urbaanikulttuuriin sekin, vaikka en haluaisikaan olla siivoamassa jälkiä.