syyskuu 2005 Archives

Miten ilta voisikaan paremmin alkaa kuin Burnouttia pelaamalla ja siideriä hörppimällä?

Pian tie vie Korjaamolle pikkuisiin ilmaisen juotavan bileisiin. Sinänsä harmi, että Mozartin biisit jää nyt väliin, mutta ei auta, kun pitää lähteä edustamaan.

Kai sitä Mozartia nyt sitäpaitsi myöhemminkin ehtii...?

Kaappeja järjestellessäni löysin taas pari vanhaa C-kasettia. Pitäisi oikeasti saada itseään niskasta kiinni ja saada ne jotenkin siirrettyä mp3:ksi. Tosin minulla ei ole harmainta aavistusta, miten hemmetissä se tehdään, mutta jos jollakulla on ideoita, niin kertokaa ihmeessä.

Toinen ihan äskettäin huomattu asia on, että huomenna soitetaan tuomiokirkon kryptassa Mozartin Requiem. Pitäisi oikeasti lähteä katsomaan, mutta yksin ei kehtaa. Kuulostaa tosi elitistiseltä, mutta en oikein usko tuntevani ihmisiä, jotka voisivat lähteä mukaan.

Ai niin. Jäi kertomatta, että vanhempi kämppäni Kalliossa (n. 27 neliötä, 6krs. näköalalla) vapautuu nykyiseltä vuokralaiselta tuossa marraskuun loppupuolella. Jos joku tutuistani tarvitsee kämppää, niin tarjolla olisi. Halpa. Hissikin uusi. Ja vessaan ei ole turhia neliöitä tuhlattu.

Tänne taman laitan, koska kaikki tutut kuitenkin lukee tätä. Jos ei kavereista ja tutuista sopivaa vuokralaista löydy, niin sit se on tavistenkin tavoiteltavissa.

Lähikaupassa käydessäni etsin uutta hammasharjaa, kun käytin vanhan kenkien puhdistamiseen. Silmiin sitten sattui myyntihyllyllinen kortonkeja ja älkää kysykö miksi, mutta samalla mieleen tuli seikka, mitä ikinä ei yläasteella ainakaan meille korostettu.

Ajatelkaapas nyt, mikä sellaiselle teini-ikäiselle jätkälle on pahin pelkotila seksin aloittelemisessa (poislukien tietysti se, ettei pääse edes aloittelemaan)? No tietenkin se, että sattuu sosiaalisissa piireissä tulevan tunnetuksi jollain tavalla nopeana suoriutujana.

Luulisi nyt, että kondomien käytöstä teinien parissa tulisi suositumpaa, kun sanoisi ihan siten miten se onkin, että kun käyttää kumia, kestää todennäköisesti ainakin vähän pitempään.

Jotenkin tuntuu loogiselta.

Wohoo. Taas sata täynnä! Merkintöjä siis.

Näillänäkymin tuhannes merkintä tulee ennen joulua, mutta katsotaan nyt. Jos vanhoihin merkkeihin on uskominen, niin puolentoistaviikon päästä tulee taas päivitystahdissa romahdus. Silloin loppuu hetkeksi taas nimittäin pahimmat työpaineet ja pääsen tekemään jotain muutakin kuin istumaan koneen äärellä, ts. vittuunnun taas hetkeksi tietokoneisiin.

Viime yö oli kyllä mahtava. Ihan yksin sen vietin, valitettavasti, mutta nukuin pitkästä aikaa todella, todella hyvin. En herännyt edes yöllä tulleeseen tekstiviestiin, joka on itsessään jo osoitus siitä, että nukuin varsin sikeästi.

Tällaisia öitä lisää, kiitos, niin voin vähentää nukkumisen kuudesta neljään tuntiin.

Joskus kyllä alkaa asettamaan kyseenalaiseksi oman mielenterveytensä, kun miettii, että mitä helvetin ideaa tässäkin koko jutussa vaan on. Siis kirjoitella nettiin kaikenlaista potaskaa, kuten kuinka tapasi sinä ja sinä päivänä sen ja sen. Mitä vittua? Ketä kiinnostaa? Lukuunottamatta niitä kolmeasataa päivittäistä kävijää, joilla ei nyt muutakaan tekemistä taida olla. Toinen statistiikka väittää, että kävijöitä olisi keskimäärin kahdeksansataa, mutta kai ne sitten on jotain rikoksenuusijoita, jotka käy täällä useamman kerran. Hemmetin masokistit.

Ajattelin äsken lopettaa, mutta enhän mä tätä tietenkään lopeta. Jatkan kuitenkin hamaan loppuun asti, jos en muuta, niin vittuillakseni säännöllisin väliajoin mummoille (ennenkuin kasvan vanhaksi ja alan vaan riiaamaan niitä), kissanomistajille ja HKL:n kuskeille.

Kaikenlisäksi alan olla vähän neuroottinen siitä, että millaisena ihmiset nyt meikäläisen taas kuvittelevat tämän perusteella. Osittain kai viimeviikkoisen blogimiitin perusteella, mutta muutenkin. Pitäisiköhän naisjutut jättää tykkänään kertomatta, niin alkaisi mielikuva tulla puhtoisemmaksi. Tai sitten vaan nörtimmäksi.

Eikä se tyttökään ole taas kommentoinut mitään. Harmillista.

Tänään oli töissä tosiaan sellainen päivä, että osa työntekijöistä oli varmasti onnellisia, että olivat aamulla poissa. Olisin voinut kuristaa jonkun ja ainoa onneton, joka paikalla minun lisäkseni oli, oli täysin syytön tapahtuneeseen. Enhän minä(kään) syytöntä voi kiduttaa kuoliaaksi?

Siitä ja muutenkin tämän päivän kulusta kehitin itselleni harvinaislaatuisen vitutuksen. Mikään ei ollut hyvin ja kaikki oli huonosti. Tältä siis tuntui ja luulenpa, että todellisuus ei ollut kovin kaukana tunnetilasta. Teki mieli nousta autosta ja haudata elävältä se vanha mummeli, joka kotimatkallani tukki risteyksen pikkutoyotallaan.

Illemmalla luvassa oli koekaniinina olemista. Opiskeluaikoinani olin innostunut jokseenkin (sikäli kun sanaa innostunut voi käyttää opiskelusta ylipäätään minusta puhuttaessa) kuluttajakäyttäytymisestä ja -tutkimuksesta. Tänään ensimmäistä kertaa pääsin testiryhmään, jossa mittailtiin eri einestuotevalmistajien imagoa ja sielunelämää. Mukana oli HK, Atria ja Saarioinen, joka sitten lopuksi paljastui mielikuvitusfanfaarien saattelemana koko homman taustapiruksi. Saarioinenhan se siellä testiryhmillä testaili omia pakkauksiaan, imagoaan ja roiskeläppäpizzojen sielunelämää.

Mielenkiintoistahan se on tuollaiseenkin joutua, mutta pakko myöntää, että kun haastattelija kysyy, mikä on Saarioisten tuotteiden sielu, niin on vähän vaikea peittää huvittuneisuuttaan.

Olihan siellä yksi mukavantuntuinen tyttökin. Talousalalla työskenteli ja omisti varsin kauniit silmät. Juteltiin vielä poislähtiessä muutama sana pysäkille päin kävellessä. Vähän jäi harmittamaan, että ei tullut pyydettyä sitä kahville, mutta näin jälkikäteen ajateltuna ei se varmaan olisi lähtenytkään. Sen verran naturelli allekirjoittanut oli. Lähes suoraan töistä, koko päivänä ei suihkua, vanhassa hupparissa ja maihinnousutakissa. Varmasti olin ihan parhaimmillani.

Sporapysäkillä tuli hetken verran odoteltua taas HKL:n loistavaa palvelua (eli 20 minuuttia), ennenkuin kolmosratikka suostui saapumaan. Ensi kerralla menen sitten ytimeen autolla. Odotettaessa tuli tosin mietittyä taas sitä, kuinka kaunis tämä kaupunki onkaan iltaisin. Ei hirvittävän paljon ihmisiä liikenteessä, lämmin pimenevä ilta, niin mitäs muuta sitä kaipaisikaan?

Kotiintullessa kävin sitten statistiikan innoittamana katsomassa, mitä Googlesta löytyy kun siihen syöttää hakusanaksi Visukinttu. Suurin osahan niistä oli linkkejä muiden blogien kommenttiosastoille, missä olen joskus aukonut päätäni, mutta kolmannella sivulla löytyi sitten tekstiä, jota lukiessa silmät ja aivot meni hetkeksi oikosulkuun:

Kun poppamies Matumbo ei suostu luovuttamaan maatilkkua hänelle, palkkaa visukinttu rupusakin pahoinpitelemään...

Niin. Sitten tajusin sekuntia myöhemmin, että linkki löytyi Aku Ankasta.

Vuoden jälkeen, olen vihdoin huomannut, mikä siivoojan palkkaamisessa on se huono puoli.

Se on se, että jos kerrankin tarvitset jotain siivoustarviketta tai puhdistusainetta, niin siivouskomeron oven avatessasi ensimmäinen ajatus on "mitä, onko mulla tällaisiakin?". Niin ja se toinen, konkreettisesti huonompi on, että jo vuodessa alkaa unohtamaan, mitä hittoa jollain domestoksella tehtiinkään.

No. Tänään pesin sillä kenkäni.

Hemmetti että osaa olla huono olo. Väsyttää ja vatsa on kuin TNT:llä ladattu jalopeno. En minä nyt voi tulla kipeäksi.

Ei mulla ole siihen aikaa.

Vaviskaa naapurit! Burnout: Revenge tuli taloon!

Katsotaan kohta, onko se suomenkieli niin pahaa kuin naapuri sanoo.

Rolling Stones on varmaan omalla tavallaan naurettavin bändi, mitä nykymaailmassa on. Nykyinen Hanoi Rocks ehkä poisluettuna. Miten voikaan niin vanha porukka saada aikaan vielä musiikkia? Onkohan kyseessä ihan pelkkä vedätys. Backstagella jätkät kuitenkin kynkkää menemään jollain rollaattoreilla ja saavat tuskin ääntä kurkusta.

Jokuhan tässä viimeksi Rollareiden vieraillessa Suomessa epäili, että bändi päinvastaisista väitteistä huolimatta heittää keikkansa playbackkina. Ihan järkevältä kuulosti, ottaen huomioon, että ajatus perustui siihen, että bändin rumpali oli kuulemma tehnyt täsmälleen saman virheen täsmälleen samassa kohdassa sekä Tukholman, että Helsingin konserteissa. Tai sitten kyseinen musiikkitoimittaja ei vaan tiennyt virheen olevan ihan osa oikeaa biisiä - tai jotain. Ikinä ei voi tietää.

Jokatapauksessa, oma suhtautumiseni Mick Jaggeriin on vähintäänkin kaksijakoinen. Osa kavereistani tietää vanhan tarinan siitä, kuinka heräsin Mick Jaggerin vierestä, osa taas ei, mutta eipä siitä sen enempää. Epäoleellista, sanoisin.

Osaltaan pitää kuitenkin bändille hattua nostaa. Klassikoitahan sieltä on tullut ja edelleenkin Paint It Black, It´s Only Rock And Roll ja Gimme Shelter rokkaavat ihan kympillä. Vähän uudemmasta puolesta taas Love is Strong on aina kuulunut suosikkeihini.

Jää nähtäväksi, milloin ensimmäinen vaari delaa ja Rolling Stonesin taru päättyy lopullisesti. Olisihan se tietyllä tavalla aika rock, jos se joku niistä kuolisi vaikka huumeisiin tai itsemurhaan. Tai sitten sydänkohtaukseen sängyssä 19-vuotiaan fanin kanssa.

Lähdin sitten kotoa kantaen töihin vähän omassa kirjastossani maanneita ammattikirjoja. Kolmekymmentäsenttisessä pinossa oli mm. Weapons and tactics of Law Enforcement ja Military Firearms of 19th Century. Hississä kerrosta alempaa koppiin astui joku melko tuore, noin nelikymppinen äiti joka edellisellä kerralla selitteli vuolaasti lievää paskanhajuaan mukanaan kantamallaan roskapussilla ja siellä lojuvalla nuorten miesten kansantuotteella.

Tällä kertaa täti sanoi "moi", vilkaisi kantamaani pinoa ja käänsi sitten nopeasti selkänsä.

Olisi pitänyt pakata ne varmaan muovikassiin.

...kunnes herää. Tänään päivä alkoi sitten unella, jossa olin samaan aikaan panttivankina ja eläintarhassa. Mutta en ollut panttivankina eläintarhassa. Kummaa, mutta kai unet usein ovat.

Panttivankina ollessani olin kahden muun tuntemattoman tyypin kanssa jossain bunkkerissa. Vangitsijamme olivat kaikki kebabravintolan pitäjät, joilta ikinä olin ostanut mitään. Pomona oli Üzgun, joka opetti aikanaan meikäläisen syömään kebabppia Riihimäellä opiskellessani. Tarjouduin jostain idioottimaisesta syystä ensimmäiseksi teloitettavaksi Üzgunin kanssa keskustellessani. "Jos teidän pitää joku ampua niin aloittakaa musta."

Eläintarhakaan ei ollut sitten mikään Korkeasaari. Eläintarha kuitenkin ja kävelin jonkun/joidenkin kanssa apinahäkkien lähettyvillä etsien maailman pienintä apinalajia. Muita kyllä oli vaikka kuinka paljon, lähes lattiat peittyivät, kun makakit ja muut kädelliset juoksivat jaloissa. Lopulta se pieninkin löytyi, jolloin se kiipesi kädelleni ja kusi peukaloni päälle.

Nyt vituttaa ihan saatanasti taas. Onko sitten tulevan flunssan oireita, mutta ei taas enempää voisi ottaa pattiin. Tosin taidan uskoa, että väsymys on sitä luokaa, että maailma näyttäisi paljon kirkkaammalta huomenaamuna jos menisin vain kiltisti painamaan pään tyynyyn.

Miten ajatuksissa voi ollakin niin monta solmua.

Oikein pappismiehen tekemänä tämä lakialoite sai itkun tulvahtamaan silmiin - naurusta.

Onko suomalainen poliittinen yleissivistys näin huonoilla kantimilla?

[via Kasvimaa]

Eilen oli vielä kunnolla energiaa ja tahtoa tehdä töitä. Nyt, kun saapui toimistolle ja istahti alas, ei voisi vähempää kiinnostaa. Mikään ei toimi, ei juuri nyt. Kaikki ihmiset ovat jossain muualla ja tehokkuus on huipussaan. Huomasin taas, ettei meikäläistä ole rakennettu sellaiseksi, että kun kysyn jotain, saan vastauksen parin tunnin päästä - tai huomenna. Aina kaikki mulle heti.

Väsyttää, mutta onkin maanantai. Ehkä tämä viikko tästä paremmaksi muuttuu. Taidan kaiken lisäksi olla tulossa kipeäksi ja mietin edelleenkin, kuka se tyttö perjantailta oli.

Tiedättekös, kuinka paljon miestä voi vituttaa se, kun polttaa vahingossa hampurilaiset pohjaan ja saa niiden syönnistä vain närästystä?

Ai ette tiedä? No siinä tapauksessa joristaan tänään jostain muusta. Vaikkapa merestä.

Joskus on tullut joristua ainakin ihan elävässä elämässä paljonkin siitä, millainen vaikutus tuolla suolaisella jätevesipläntillä on meikäläisen elämään. Se nyt on vaan sellainen, että sitä ei ihan tyhjentävästi pysty sanoin kuvaamaan. Tärkeä kuitenkin.

Satuin kesällä keskustelemaan erään miehen kanssa, joka on ehkä yhdestä kovimmista testosteronikeskittymistä, mitä etelä-suomi päällään kantaa. Kaveri sattuu myös olemaan varsin machomaisella alalla, mutta silti sai silmäkulmaansa vähän kosteutta kun puhuttiin itämeren saastumistilanteesta ja siitä, miten meri on muuttunut astetta kuolleemmaksi siitä, kun olimme lapsia.

Asia kun on niin, että olen sattunut onnekseni/onnettomuudekseni syntymään lähes vesirajassa ja koskaan en ole kauaa oleskellut poissa meren läheisyydestä. Tällä ei siis tarkoiteta mitään viikon lomamatkoja sisämaahan, vaan pitempiä ajanjaksoja. Pahimmat taisivat olla opiskeluvuodet Riihimäellä, jossa pelkästään tietoisuus siitä, että yhtään suurempaa avovettä ei ole kävelymatkan päässä - ahdisti.

Skidinä tuli oleskeltua merellä tai rannalla melkein päivittäin. Sitä mukaa, kun vapaa-aikaa koulun ja muiden aktiviteettien myötä tuli yhä vähemmän ja vähemmän, myös merta tuli nähtyä yhä harvemmin ja harvemmin. Veneilemässä olen käynyt viimeksi ties milloin ja jos tämänpäiväistä ei lasketa, niin rannalla käynnistäkin on useampia viikkoja. Tyypillistä.

Ei se meri siis ole mitenkään välttämätön samalla tavalla kuin vaikkapa happi tai ruoka. Se vaan on. Sen tuntee heti, kun menee rannalle katselemaan horisonttia tai aaltojen lyömistä rantaan. Se on sitä, kun haistaa ilmasta suolaisen veden aromin sekoittuneena levän tuoksuun.

Ainoa asia, mitä syksyissä oikeastaan pidän ovat syysmyrskyt. Ne, jolloin voi mennä rannalle katselemaan oikeita aaltoja ja nojaamaan tuuleen. Siihen samaan ilmaan, joka puhaltaa koko meren yli pelkästään osuakseen juuri minuun.

Typerää, tiedän, mutta meri on minulle se juttu.

Hellä koti-ilta teki pitkästä aikaa ihan hyvää. Viikonloput ovat siitä hienoja, että ei tarvitse tulla kotiin illalla väsyneenä ja havaita, että kotona ei ole mitään muuta kiinnostavaa kuin sänky.

Sunnuntai tuntuu edelleen tosin väsyneeltä. Huomenissa alkaa taas työt ja voi pojat niitä riittääkin.

Nyt aurinkolasit mukaan ja moottoritielle.

Joskus jotkut elokuvat on niin typeriä, että ne ovat oikeastaan aika hyviä. Tämäniltainen oli yksi niistä.

See, there's three kinds of people: dicks, pussies, and assholes. Pussies think everyone can get along, and dicks just want to fuck all the time without thinking it through. But then you got your assholes, Chuck. And all the assholes want us to shit all over everything! So, pussies may get mad at dicks once in a while, because pussies get fucked by dicks. But dicks also fuck assholes, Chuck. And if they didn't fuck the assholes, you know what you'd get? You'd get your dick and your pussy all covered in shit!

Saatana, että väsyttää. Nukuin puolillepäiville ja silti on olo kuin kännisellä alzheimerheimolaisella. Yök, yök, yök - ja vielä kerran yök.

Kävin toimistolla kääntymässä tänäänkin ja hoitamassa ihan pikkuhommat pois. Haukottelin koko ajan ja levitin ympärilleni varmasti hyvin positiivista työenergiaa.

Kotimatkalla kävin hakemassa pari leffaa, joita taidan siirtyä loppuillaksi katselemaan sohvan pohjalta.

Tänään en liiku kyllä minnekkään. Perkele.

Ellei sitten ihan vaan paikalliseen....

Plokimiitti oli ja meni. Jäi sitten odotettua lyhytaikaisemmaksi, mutta ei ollut minun syyni. Ilmeisesti kello yhdeltä ilmoittamani "minä lähden nyt kotiin laittamaan juotavat kylmään, että tulkaa sitten kun tuutte" ei ollut tarpeeksi selkeäsanaisesti ilmoitettu, että jatkot ovat luvassa, vaikka jatkojen isäntä lähtikin etuajassa niitä järjestämään.

Saatana.

No enivei. Kivaa oli. Pitänee järjestää jotkut pippalot vaikka lähes valmiin keittiön kunniaksi, jotta saa tuon kaiken juotavan poistettua jääkaapista. Kuvassa nimittäin näkyy ehkä kolmasosa siitä kaikesta virkistysjuomasta, mitä kaappiin taas mahtui. Tässä kohtaa voitte myös lopettaa samantien harkintanne siitä, miten voisitte kommentteihin heittää mukahauskan läpän siitä, että kaiken juotavan voi tuoda teille tai jotain muuta sensellaista. Ehe ehe. Juon ne itse. Mahtaa vituttaa.

Niin. Siis jäi vielä siis sanomatta, että kivaa oli kun paljon oli taas uusia kasvoja. Olihan siellä Just Sopivasti ainakin, jonka kuvittelin paljon hintelämmäksi. Ja vähän kreikkalaisemmaksi. Ja vähän paremmalle hais...

No joo. Se niistä bloggaajista.

Mutta kuka hitto oli se ihan vetävän näköinen tyttö, joka käveli ohitseni pöydän päässä ja sanoi hymy naamalla "hei mä luen sua!".

Olikohan se joku hangaround?

Käväisinpäs sitten keskustassa ostamassa yhden parin taas uusia kenkiä. Aika homoa, tiedän, mutta onneksi ne olivat sellaiset kivat miehekkäät, jotka eivät saa oloani syylliseksi siitä, että olen viikon sisään ostanut kahdet kengät.

Matkalla takaisin toimistolle, oli raitiovaunussa edessäni istuvalla miehellä sellainen kipparinlakki, mitä joskus näki esimerkiksi Irwin Goodmanilla. Tiedättekös, sellainen likaisenvalkoinen kaikilla kultatereillä varustettu kapteenilakki, joka jo nykypäivänä ilmoittaa pitkän matkan päähän, että siinä päässä se lakki on valitettavasti ja hiukan paradoksaalisesti yksi järkevimmistä asioista.

Koska menomatkalla olin ehtinyt huvittamaan itseäni jo ilmaislehden lukemisella, niin päädyin tarkkailemaan edessäni olevan miehen habitusta tarkemminkin. Ei mitään yllätyksiä selän puolelta, mutta kun mies kääntyi oikealle katsoakseen jotain ikkunasta, hämmästyin. Miehen varsin herttaisessa (=ankanpoikasta muistuttavassa muodossa) nenässä kasvoi karvoja sen kärjessä.

Siis nenän päässä.

Eikä siis kyse ollut edes mistään muutamasta pienestä karvasta, vaan näytti siltä, että kaverin viikset olisivat yhteistuumin päättäneet kasvaa nenän päästä, eikä sen alapuolelta. Myös nenäontelot näyttivät todella tursuavan sitä karvaa. Ihme, jos sieltä enää ilma pääsi läpi.

Ok. Saatan kuulostaa pinnalliselta ja muutenkin paskamaiselta kun kirjoitan kaikenlaista tällaista tänne, mutta mitä väliä? Eihän se minuun koske, jos tuon kaverin kaltaisia hemmoja maailmalla pyörii nenineen ja nenäkarvoineen. Tulipahan taas vähän piristystä minullekkin matkalleni ja oli se vaan semmoinen kokemus, että päätin jakaa senkin täällä.

Nih. Siitäs saitte. Taas.

En ole krapulassa. On vain vähän heikko olo.

En ole humalassa. Olen vain hiukan hiprakassa!

Ei kai päivä voi enää paremmin alkaa kuin kaunissilmäisen naisen kanssa aamiaisella? En ainakaan usko. Siksi aamusta lähtien olikin odotettavissa paljon energiaa ja positiivista latausta.

Toimistolle eksymisen jälkeen ei työympyröissä pikaisen tilannekatsauksen jälkeen ollut kovinkaan paljoa tekemistä, joten tie vei nopeasti katsomaan Madagaskaria. Ihan ehdottoman hieno pätkä. Muutamaankin kertaan sai naureskella vedet silmissä, mutta for real - ei sitä erkkikään katso (ainakaan jos on kieli/lukutaitoinen) suomeksi dubattuna. Luojan kiitos noille originaaliversioille. Voin vain kuvitella, kuinka laimealta se olisi vaikuttanut suomeksi puhuttuna...

Koska energiaa tottavieköön oli - ja on edelleen, niin päätin vielä kotiintultuani vihdoin järjestää vaatekaappini. Tai osan siitä. Tarkalleensanottuna kaksi viidestä hyllystä, mutta on sekin parempi kuin ei mitään. Vaikka poisheitettäviä ja puhdistusräteiksi joutuvia vaatteitakin kaapista löytyi, niin eniten yllätti järjestyksen mukanaantuoma ylimääräinen tila. Sitä oli vaan jotenkin odotettua paljon, paljon enemmän.

Sitten huomasin, että pyykkikori on täynnä.

P.S: Perhana. Se journalisti meni mun ohi toplistalla. Nyyh.

Mä olen päässyt Tiran suositeltavien listalle! Mikä onni! Mikä saavutus!

Jostain syystä tuli juuri voimakas tunne, että iloitsen ihan vääristä asioista.

Ihan sellaisena vaahtosammuttimen mittaisena pikkuskidinä yksi mielielokuvistani oli Likainen Tusina. Kapiaisen kakarana ei liene mikään ihme tosin, mutta leffa kuului vakiokalustoon jo silloin, kun edistyksellisessä eteläsuomessakin kotivideot tarkoittivat useimmiten huoltoasemalta vuokrattua movie boxia.

Ei sitä nykyajan nuoret enää usko, kun niille joutuu tätä selittämään. Siellä me kesät talvet, jos haluttiin leffoja kotona katsoa, poljettiin sinne Union -huoltoasemalle ja iskettiin tiskiin markkoja. Vastapalvelukseksi saatiin sitten raahata sellainen keskikokoisen matkalaukun kokoinen muovisalkku kotiin parin leffan kanssa. Ainoa vaihtoehto sen pakaasin raahaamiseen oli sitten toivoa, että televisiosta olisi jotain tullut. Niiltä kaikilta kahdelta kanavalta, joiden pääasiallinen ja paras leffa-anti jäi 40 vuotta vanhoihin kuukauden westerneihin.

Kuitenkin, Likaisen Tusinan pääosassa oleva Lee Marvin kuuluu ehdottomasti elokuvamaailman cooleimpien äijien top kymppiin. Ellei jopa vitoseen. Ellei ihan kärkipäähän. Silloin kultaisella 80-luvulla tuli jotenkin yhdistettyä se komentamisen karisma lapsenomaisella tavalla faijan ärjyilyihin, mitä pääsi aina seuraamaan kun se käskytti jotain varusmiehiä. Pelottavaa ajatella, että ne samat tyypit, jotka silloin juoksivat faijan käskystä, ovat noin viiskymppisiä äijiä itsekin. Ja minä kun pidin niitä silloin tosi aikuisina.

Kylläpäs taas tunnen itseni tosi kypsäksi.

Taannoinen merkintäni Kallioblogiin sai tänään sitten jatkoa, kun kotiintullessani huomioväritettyjä pre-ruumisautoja oli ovella kaksin kappalein.

Sekin selittyi sillä ylöspäin kävellessä, kun paarit odottivat alakerroksissa narkkarinuoriparin avoimen ulko-oven edessä. Olivat (taas) varmaan vetäneet jotain ihan ylimääräistä. Saa nähdä, milloin siihen osoitteeseen tilataan oikeasti jotain vähän vainajakeskeisempää, yhdensuuntaista kylmäkuljetusta.

Kylläpäs eilisen kissapostaukset herättivätkin keskustelua. Taitavat kissaihmiset ja ei-kissaihmiset aktivoitua helposti kommentoimaan parilla napin painalluksella. Kissat ovat aika mielipiteitä herättäviä otuksia nähtävästi. Vähänkuin kertoisi, että kaikki motoristit pitäisi heittää sillalta, niin yhtäkkiä jostain ilmestyy sata motoristia, jotka julistavat pyhää sanaa siitä, kuinka moottoripyöräily on vapaa, luontoa rasittamaton ja liikenteen sujuvuutta edistävä liikkumismuoto. Sen jälkeen tottakai tulee toiset sata, jotka ovat samaa mieltä siitä, että motoristit pitäisi heittää sillalta - ja vielä lisäävät, että ne pyörätkin pitäisi viskata.

On tämä internet ihmeellisen hieno. Mielipiteitä.

Mie tykkään!

Ja minähän en pyydä anteeksi, saatana!

Olen edelleen sitä mieltä, että kissat ovat ärsyttäviä. Palaute ei ole jäänyt pelkästään kommentoinnin asteelle, joka sähköpostiin verrattuna on ihan asiallisella tasolla.

Herätkää nyt pahvit! Jos minä nyt satun vain olemaan sitä mieltä, että kissat ovat lähes poikkeuksetta ärsyttäviä samalla tavalla kuin pikkulapset, kansanmusiikki, television chatohjelmat tai Marco Bjurström, niin miten helvetissä se mun mielipiteeni voi sitä teidän venettänne keikauttaa? Onko vähän stressiä ilmassa mitähäh?

Ei se sitäpaitsi tarkoita, että olen joku kissoja vihaava punaniska. Kissoille löytyy paljon järkevämpääkin käyttöä, kuin pölyluuta. Omassa kodissani ei kissaa ole (kuvitteliko vielä joku näin oikeasti?), eikä tule - paitsi jos nyt en satu muuttamaan pohjanmaalle ja perustamaan karjatilaa. Silloinkin ne feeliksit saavat pysyä navetan tienoilla.

Enkä myöskään tarkoittanut, että kaupunkilaisasunnoissa kissojen pitäminen olisi varsinaista kidutusta. Opetellaan sitä saatanan sisälukutaitoa ja mietitään, että mitä tarkoitin kun sanoin näkeväni kissan mieluummin kaupunkiyksiössä kuin koiran? Kenties vaikka sitä, että kissa sopeutuu elämään paremmin koko elämänsä 25 neliön yksiössä kuin joku susikoira?

Mielestäni eläimen kuin eläimen paras paikka on mahdollisimman lähellä sen luontaisia viettejä. Koirille tarpeeksi ulkoilua ja liikkumatilaa - ja kissoille... no, ne kuuluvat afrikkaan, mutta jos sitä menolippua kissimirrille ei saa hankittua, niin toiseksi paras paikka voisi olla vaikka juuri niinsanottu navettakissan pesti. Rotanpyytämistä ja satunnaisia maitolautasellisia. Ja tähän mielipiteeseen on ihan turha tulla itkemään, kuinka ne kissat kärsivät siellä navetassa tai jotain muuta pseudosontaa.

Älkää vaan ostako ikinä papukaijaa, saatana. Silläkin voi olla mielipide ja se voi jopa sanoa sen ääneen (jos osaa).

Ehdin jo ajatella, että kissamerkintäni sai joltakulta jo kuvainnollisesti karvat pystyyn, kun tarkastelin statistiikkaa. Tänne oli tultu toisen blogin merkinnästä, jonka otsikkona oli Maailman Vihatuin Mies

Ei nyt sentään, mutta opettavainen tarina oli senkin linkin takana.

[Lisäys: Äkk! Olen joutunut kissanystävien boikottiin. Kaksi vakilukijaa on lopettanut tilauksensa. Loput ovat varmaan koiraihmisiä.]

Kyllä minä oikeasti pidän kaikista eläimistä, mutta olen ihan tyylipuhdas koiraihminen. Näin kai on tilastollisesti suurin osa miehistä, samoin kuin naiset ovat pääosin kissaihmisiä?

Trendistä voi päätellä suoraan sen, että meille miehille tottelevainen elämänkumppani on tärkeämpi, kuin kehräävä pikkuotus, joka saa välillä tuntemaan omistajansa tarpeelliseksi. Onko tästä vedettävissä sitten pidemmälle vedettäviä päätelmiä, jää jokaisen oman pääkopan sisään.

Kissat ovat vain mielestäni ärsyttäviä, kuten kaikki loiseläjät. Ne ainoat kissat, joita olen pitänyt hyödyllisinä muutenkin kuin vain kehräävinä sohvatyynyinä, ovat olleet niitä, jotka hankkivat itse oman ruokansa. Toisaalta kun ajattelen kaupunkiasumista ja yleistä tilanahtautta, niin mieluummin näen yksiöön teljettynä kissan kuin koiran. Tarkemmin eläinten käyttäytymismalleja tutkimatta asia tuntuu vähän omituiselta, että lähes koko elämänsä ajaksi yksiöön teljetty koira kärsii eläinrääkkäyksestä, mutta vastaavassa tilanteessa kissa ei.

Uskon kaikenlisäksi koulutukseen. Kissojakin kuulemma pystyy kouluttamaan vaikka päälläseisontaan, mutta näinhän ei 99,9% tapauksista käy. Kissoilla on kuulemma oma (kieroutunut) tahto ja niillä omistajien mukaan on aina taipumus mielenilmaisuihin mitä miellyttävimmillä tavoilla, kuten lattialle kuseksimalla, matoille oksentamalla tai sänkyyn paskomalla.

Jos ikinä tekisin niin hullun ratkaisun, että hankkisin kissan ja se vielä kypsälläkin iällä paskoisi sänkyyni, niin heittäisin sen ikkunasta.

Kissan siis. En sänkyä.

Tämänkertaista merkintää olen miettinyt kirjoittavani jo pitkän aikaa, mutta ei ole vain ollut kovin suurta inspiraatiota tämän kirjoittamiseen. En edes sano, että on nytkään - tuntuipahan vain sopivalta hetkeltä alkaa kirjoittamaan jotain ja tämä aihe tuli pintaan.

Eli viimeisen kymmenen vuoden aikana olen törmännyt vähintäänkin kaksinkertaiseen määrään sellaisia tilanteita, jolloin lähipiirissäni olisi joku tapellut kunnolla, loukannut toista tai muuten aiheuttanut selkeästi sellaisen tilanteen, että ihmissuhde on selkeästi katkolla. Samalla on jakautunut tietysti kaveripiirit ja useimmissa tapauksissa olen ollut yhtälailla molempien osapuolten tuttava, kaveri tai ystävä.

Monet sanovat, että tilanne on hirvittävän vaikea. Että ei osaisi oikein olla toisen seurassa, kun tietää mitä on tapahtunut ja että kuulee tarinaa toiseltakin osapuolelta.

Paskanmarjat. Ei tällaista vain minulla ole. Ei ole koskaan ollutkaan. Maailmassa on vain muutamia ihmisiä, joiden puolella poikkeuksetta olisin. Ottamassa kantaa, taistelemassa, näyttämässä mielipidettäni ketä tahansa toista tuntemaani ihmistä vastaan. Kaikki muut ovat samalla viivalla.

Tottakai, pyrin ravistamaan ehtymättömän niukoista empatiavaroistani jotakin kun tiedän, että toista sattuu. Ei se tarkoita silti sitä, että kääntäisin tälle toiselle selkäni. En vain halua ottaa täysin puolueetonta kantaa kaikkeen - olla omaamatta mielipiteitä siitä, mitä on tapahtunut. En silti tietenkään ole suunapäänä heittämässä niitä mielipiteitä ilmoille, jos niitä ei minulta kysytä. Haluan olla täysin puolueeton.

En myöskään halua tarkoituksellisesti dissata ketään. Kerron mielipiteeni helposti vaikkapa havaitsemistani heikoista puolista jonkun toisen persoonassa, mutta kerron sen myös rehellisesti. En liioittele, muuten ylikorosta tai keksi omasta päästäni jotain vain, jotta toinen tuntisi olonsa jotenkin paremmaksi. En vain jaksa.

Vihaan ihmissuhteiden verkostossa politikointia. Olla toisaalle toisin ja taas toisaalle toisin. Haluan olla puolueeton, mutta silti läsnä. Haluan olla se, johon kumpi tahansa osapuoli voi luottaa. Haluan olla tuttavapiirieni Sveitsi.

Kylläpäs sitä taas yhdelle ihmiselle voi tapahtua kaikenlaista yhden viikonlopun aikana. Kerrassaan vilkasta! Aamuheräämisetkin ovat olleet joko varhaisia tai tavanomaista mukavampia. Mikäs sen kummempaa.

Bloggaamista ei todellakaan ole taas ehtinyt juuri harrastamaan. Tilanne varmaan paranee vähän tuossa tulevaisuudessa, mutta nyt joutuu lukijakunta tyytymään valitettavasti haamupäivityksiin. Ei vaan voi mitään ei. Välillä ei vaan ole mitään sanottavaa.

Tosin surffailin tuossa ennen ruoanvalmistusta lukemassa kaikenlaista ja tämä kiinnitti huomioni.

En ole koskaan mielestäni ollut avoimen rasistinen (tosin joskus omannut vahvojakin ennakkoluuloja), mutta tuon kaltaiset tarinat saavat veren kiehumaan. Helpointahan se on kanavoida tottakai toisesta maasta, toisesta kulttuurista tulevien ihmisten alkuperän kautta, mutta tosiasiahan on, että ihminen on kusipää - sitä ei etninen alkuperä tai suomalaisiuus muuksi muuta. Keinot sen toteamiseksi vaan vaihtelevat.

Olen jatkuvasti vanhetessani onnistunut muuttumaan vähän liberaalisemmaksikin, mutta yksi ajatus, joka on aina pysynyt voimakkaana mielipiteenä. Jos ulkomaalaiset tekevät rikoksia, niin heidät pitää karkoittaa. Ihan sama, vaikka ruotsiin. Ihan sama, onko perhettä kotona, kohdemaassa, tai vaikka antarktiksella. Ihan sama, onko vakituinen työpaikka. Ihan yksi hailee, onko kyseessä pakistanilainen, jenkki, germaani, armaani, tummaihoinen, kellertävä, pinkki tai punainen. I dont give a fuck. Lippu China Airiin ja menoksi vain. Hei hei.

....herää kello 6:45, jos se tarkoittaa ensilumen satamista korkeasaareen ja bussin matkustajien muuttumista South Park -hahmoiksi unessani.

Tein äsken ruokaa työpaikan mikroaaltouunilla, mutta ehkä se taisi päästä vähän liian kuumaksi. Jokainen on joskus kuullut kahvista, jossa lusikka seisoo, mutta entä ruuasta, johon haarukka sulaa? Tänään tuli sekin nähtyä.

Huolestuisin, jos haarukka ei olisi ollut muovista.

Ja ei, haarukka ei ollut mikroaaltouunissa mukana.

Normipäivä tänään. Vaikka energiaa olisi vielä keksiä illaksikin jotain tekemistä, niin pitää ottaa vähän rennommin. Lupasin huomisaamuna heräillä aamuseitsemältä ja se taas ei käy, jos valvoo yökolmeen.

Kävin aamupäivällä noutamassa Herttoniemestä parit uudet farkut varastomyymälästä. Näytti ihan herttaiselta paikalta ja hinnatkin olivat alle viisikymppiä samoista housuista, jotka ytimessä maksavat 80 euroa. Vielä pitäisi ehtiä tänään kenkäostoksille.

Maailmalla on kaikki erilaista. Kadunvarsimainoksetkin.

Tänään pitkästä, pitkästä aikaa ytimessä. Tai, no - viimeksi viime viikonloppuna, mutta sitä ei lasketa, koska kyseessä oli illanvietto. Toisaalta teki ihan hyvää, koska kaikkea ei vieläkään saa Kalliosta ja ihmisten kuhina on keskustassa ihan toista luokkaa ruuhka-aikana.

Matkalla tarttui pari leffaakin taas matkaan. Raid, Maailman Ympäri 80 päivässä ja Sky Captain and the World of Tomorrow. Kertoo varmaan enemmänkin omasta kyynisyydestäni kuin yleisestä leffojen tasosta, etten odota näiltä elokuvilta kovinkaan paljoa. Jokaista on joku kehunut, mutta... No. Sittenhän nähdään kun nähdään.

Ehe. Se oli sanaleikki. Tajusitteko?

Ai niin. Reetu on sitten herättänyt jonkinlaisen adressin bensan hinnoittelua vastaan. En laittanut nimeä alle. Onhan se hyvä, että liikenne vähenee, kun köyhillä ei ole enää varaa autoilla. Jää enemmän tilaa meille muille.

Kaiken kakan ja muun sellaisen normaalia elämää haittaavan keskeltä piti päästää oikein rähisevä naurunröhähdys, kun eksyin salaa kaikilta lukemaan blogistanian Spede Pasasta, iMitVitIä.

Juuri sellaista, kuin Helsingin Sanomissa pitäisikin olla. Hupaisaa!

Anteeksi vain, kun sanon tämän, mutta syksy on sitten paskaa aikaa. Vituttaa suorastaan. En pidä sitten yhtään siitä, että sataa, tuulee ja alkaa muutenkin olla kylmä tai muutenvain vittumainen olo.

Koko päivän särki päätä, väänsi vatsaa ja väsytti. Kaiken lisäksi jouduin olemaan tuon kaiken keskellä seitsemän tuntia ilman ruokaa ja viime yönä ehkä kaksi tuntia hyvin nukkuneena. Aamuyön tuuli kun päätti jossain vaiheessa heilutella parvekkeeni ovea siten, että sen lukitsematon vastakappale (tai joku sellainen) heilahteli hiljalleen vähänväliä. Aina liikahtaessaan siitä lähti jokatapauksessa pieni skriiik -ääni. Eikä se ääni ole edes niin kova, että siihen oikeasti heräisi, vaan havahtuu vain hiukan ja nukahtaa samantien uudelleen. Tuo tapahtui sitten noin 200 kertaa.

Tuli vähän mieleen joku 20 vuotta sitten tapahtunut retki saaristoon, jossa yövyin pienessä hyvin ränsistyneessä majassa. Yöllä tietysti sattui satamaan ja katon ainoa - tai ainakin merkitsevin - reikä sattui olemaan suoraan vertikaalisessa linjassa makuupussista pilkistävän nassuni kanssa. Siitä reiästä tippui kuitenkin vähän samalla tavalla pienenpieniä pisaroita lähes koko yön naamalleni - aina vain hiukan havahduttaen. Ja samalla sekunnilla vaivuin takaisin uneen.

Silloin hökkeli oli tosin niin ahdaskin ja monta nukkujaa, ettei siinä olisi voinut siirtyäkkään.

Ja taisi vielä olla syksykin, perkele.

Tämä on muuten 666. merkintäni. Kuinka sopivaa.

Pitkää päivää on taas paiskittu, eikä aikaa ole juuri jäänyt bloggaamiseen. Toisaalta, ei hirveästi ole taas mitään sanottavaa. Eilen teki mieli kirjoittaa blogiin "haistakaa paska", mutta se olisi tainnut olla vähän liian aggressiivista.

Äsken huomasin, että sisäkkö-siivooja oli vaihtanut tämänpäiväisen siivouksen yhteydessä vähän epätavalliset lakanat sänkyyni. Viimeksi kun tuollainen väriyhdistelmä lakanoita oli yöpesässäni, sain sinä iltana seksiä.

Lupaavaa, todellakin. Ei sitä ikinä tiedä, kuka vielä oveen kolkuttaa.

Ajattelin joku aika sitten johonkin typerään meemiin törmättyäni, että onneksi en ole meemeihin menevää sorttia. Nyt osui vastaan yksi, johon on ihan pakko vastata:

1. Nainen on parhaimmillaan miehen logiikalla varustettu paras ystäväsi ja rakastajattaresi.

2. Nainen on pahimmillaan ylimeikattu muovinen blondibimbo.

3. Nainen osaa parhaiten neuvoa.

4. Nainen voisi opetella olla joskus neuvomatta.

5. Nainen on parempi kuin olut koska naisesta ei jää krapulaa.

Voikohan pieruun kuolla? Niinkuin siis omaan pieruun? Tuossa vartti sitten alkoi vatsassa möyrytä oikein kunnolla - tiedättekös sen tunteen, kun tuntisi olevansa Alien VI:n piilokamerakohtauksessa. Vatsaa vääntää ensin kymmenen sekuntia niin, että naamakin jo siitä menee sukkuralle ja lopulta on aivan pakko tehdä asialle jotain. Tietysti sitä on yksin kotona, niin onneksi voi käyttää paineentasausventtiiliä, jota myös rektumiksi kutsutaan.

Ja voi kiesus mikä sieltä pöllähti. Näkymätön kuolema, todellakin. Mitään ei näkynyt, mutta kämpän ilmapiiri muuttui sillä siunaaman sekunnilla huomattavasti ahdistavammaksi. Piti avata parvekkeenkin ovi, että hajun sai pois kämpästä. Naapuritalosta kuoli parvekekukat varttitunnissa ja ilta-aurinko alkoi tuntumaan taas vähän lämpimämmältä kuin loputkin otsonit katosivat taivaankannelta.

Mutta oli se kyllä helpotus. Syytän kaikesta eilen illalla juotua olutta. En ikinä enää juo sitä (tällä viikolla).

Ihan vain pikkuruinen krapula päällä eilisöisestä yöjuoksusta. Pieni henkinenkin krapula päällä lähinnä siitä, että ei sitten tullutkaan sivistettyä itseä kuten oli itselleen luvannut, mutta ei se mitään. Kavereiden kanssa on aina mukavaa viettää iltaa vaikka baariin mentiinkin. Toisaalta....

No joo. Turha itkeä, kun on olut mahassa. Tai jotain sinnepäin.

Ensi viikosta tuleekin sitten taas mielenkiintoinen. Olen varmaan jotenkin erikoinen, mutta oikeasti odotan taas maanantaita ja oikeiden töiden alkua. Viikonloppuisin on jotenkin niin... saamaton olo. Ei sillätavalla te senkin kaksimieliset seksikeskeiset tavaajat, vaan ihan konkreettiselta kannalta.

Siitä tulikin mieleeni, että seksikoulun seuraava osa on kyllä jossain välissä tulossa. Tai sitten ei. Ehkä päätinkin taantua takaisin normikirjoituksiin yleisen painostuksen vuoksi. Seksi ei kuulemma sovi bloggaamiseen, sanovat jotkut. Parisataa vuotta sitten se ei sopinut yhtään minnekkään, paitsi pimeään makuukammariin.

Nyt on yleisesti ottaen vähän harmillistunut olo. Johtunee todennäköisesti ihan krapulasta ja yleisestä sunnuntaifiiliksestä, mutta pitää yrittää poistaa se jollakin. Aamiaisesta kannattaisi aloittaa.

Pieni laskuhumala & väsymys, ilman valoja oleva kämppä ja auki oleva keittiön ovi ei ole kovin hyvä yhdistelmä.

Ovea päin käveleminen oikeasti sattuu.

Tämä ilta menikin sitten ei-sivistävien aktiviteettien parissa. Sanallla sanoen, baarissa.

Olen pahoillani. Liha on heikko ja sitärataa. Ilta oli kuitenkin ihan kiva, vaikkakaan mitään suurempia maailmoja järisyttäviä tapahtumia ei tielle osunut. Normilauantai siis.

Ehkä joskus lähitulevaisuudessa tulee sitten lähdettyä oikeasti sivistämään itseä. Se Korjaamon näyttely oikeasti pitäisi tsekata ennenkuin se menee kiinni ensi viikon lopulla.

Nyt kuitenkin taidan tehdä itselleni yöpalaa. Lämpimät voileivät kuulostavat varmaan tosi hyvältä.

Kiesus, että mä tunnen itteni typeräksi. :D

Tapahtumarikkaaksi harvinaisen tylsän perjantai-illan jälkeen ajattelin selailla vähän nettiä, mistä löytäisi huomiseksi jotain kivaa tekemistä. Päivä on varattu jo eräälle vapaa-ajaksi laskettavalle projektille, mutta illalla olisi vapaata aikaa. Ei oikeastaan haluaisi lähteä vanhaan tapaan vain baariin, voisi pitkästä aikaa piristää taas ajatusmaailmaakin.

Tällä hetkellä vaihtoehtona on Kiasman EVM, Korjaamon Helsinki International ja Tennarin Taidemuseon Japan Pop.

Tällä hetkellä Korjaamon Helsinki International kuulostaa kaikkein parhaalta idealta, mutta lähinnä vain toivon, että huomenna tulee vaivauduttua edes johonkin näistä.

En edes muistanut, että tänään on perjantai. Hirveä määrä duunia. Pari tuntia sitten paluu Tampereelta ja nyt toimistolla karsimassa kasan päältä vähemmän tärkeät duunit pois.

Tänään tekisi mieli taas lähteä baariin. Jotkut ovat baareilleet koko viikon. Ahdistaa.

Baarielämä jää mitä todennäköisimmin huomiseen. Tänään ajattelin katsoa kovalevyltä parit näkemättä jääneet leffat ja avata kenties hyvän punkkupullon. Pysyä kotona, lööbailla sohvalla ja syödä suolakeksejä tuorejuuston kera.

Kunhan pääsisi ensin lähtemään kotiin.

Ensinnäkin, olen edelleen pakahtua uteliaisuudesta, koska en tiedä, kuka eräs bloggaaja on.

Typerää. Tiedän. Kannattaisi hankkia elämä. Tiedän.

Onneksi lauantaina tulee kuitenkin Bullitt. Ihan ässä leffa, jossa on eräs vanhan ajan lempinäyttelijöistäni Robert Vaughn. Ei välttämättä ihan mikään superrooli miehelle, mutta ainakin Mr. Vaughn todistaa sen, että siinä missä naisista vanhetessa tulee rupsahtaneita ämmiä (joitakin poikkeuksia lukuunottamatta), niin miehistä tulee charmantteja herrasmiehiä (vähän useampia poikkeuksia lukuunottamatta).

Huijasin. Ei täällä mitään tissejä ole. Ihan vaan tavallista jorinaa ja haircuttia.

Oho. Huijasin taas. Tänäänkään ei ole tapahtunut muuta kuin töitä. Kello naksutteli jo melkein yhdeksää kun nytkin kotiuduin. Huomenissa olisi pikainen työmatka sitten Tampereelle asti. Tänään työpaikalla tuli puheeksi, että Tampereelle lähtevä kanssamatkustajani ei ole koskaan käynyt Tampereella. Lähes kolmekymppinen, sivistynyt, hyvinkoulutettu ja älykäs mieshenkilö. Eikä koskaan. Paitsi kuulemma kerran, kun juna pysähtyi siellä, mutta sitä ei lasketa.

Tunsin kerran erään ihan mukavan miehen. Sellaisen vähän sademiesmäisellä tavalla. Ekstrovertti, mutta ulkoasukaan ei antanut ihan hirveästi ilmi, että kaverilla olisi ollut kaikki ruuvit tallella. Joku ehti joskus sanomaan, että mitenköhän se olisi koskaan saanut pimppaa, kun ei ole edes rahaa tai ulkonäköä.

Kaveri ajeli kesät talvet vanhalla mopolla avokypärä päässä, muttei kai koskaan liukastunut tai vilustunut. Oli mursunviiksineen kai karaistunut sen verran, että kahdenkympin pakkasissa oli pikkuhomma ajella parikymmentä kilometriä kaupoille.

Kerran tuli sitten miehen kanssa puheeksi matkustaminen. Taisi olla, että tulin itse niihin aikoihin jostain Japanista tai Egyptistä ja ehdin hehkuttaa asiaa vähän liian innokkaasti. Kaveri siinä sitten sanoi, että ei ole koskaan käynyt Mäntsälää pidemmällä ja sielläkin vain lähes neljäkymmentä vuotta sitten vanhempiensa kanssa.

Niin. No mopolla...

Silloin tuli vähän järkytyttyä. Ensin tuli tietysti ihan hirveä slaagi, että miten helvetissä nykymaailmassa voi olla vielä ihmisiä, joiden maailma on niin pieni. Omassa päässä alkaisi tulla vähän häkkieläimen olo. Siis Mäntsälä jumalauta! Ei sen pidemmällä. Mahtuuhan Espoon ja Mäntsälän välille paljon sitä lääniäkin, mutta ei tältä väliltä hirveästi elämyksiä löydä. Siis sellaisia "kiipesin pyramidin huipulle salaa katsomaan auringonlaskua" -elämyksiä.

Sitten tuli tarkemmin ajateltuna vähän toiset ajatukset. Eihän ihmisen onnellisuus ole paskaakaan riippuvainen siitä, millaiset leimat passista löytyy. Onnellinen voi olla vaikka omalla takapihallaan. Mopolla tai ilman. Viimeisen vuosisadan aikana maailma on pienentynyt käsittämättömän paljon. Nykyaikana sellaiset matkat, joita tehdään viikon-kahden aikaikkunoilla kestivät sata vuotta sitten vuoden tai kaksi. Enemmänkin, jos matkalla oli ikäviä alkuasukkaita, verenhimoisia leijonia tai rosvoja jotka veivät juuri vaivalla löytämäsi afrikkalaisen jättitimantin.

Argh. Helvetillinen päivä takana. Aamulla aivan liian aikainen herätys, suihku, nopea aamiainen (joka tarkoitti tänään banaania) ja töihin. Toimistolla meni kaikki aluksi täysin päin persettä ja stressinsietokyky oli taas koetuksella. Päivän mittaan ei muutkaan asiat tuntuneet menevän yhtään sen paremmin, mutta kaikesta selvittiin.

Töiden suhteen olen aina välillä miettinyt, että kuinka pitkälle ihmisen pitää venyä, että jaksaisi. Viimeisen neljännesvuoden aikana on tullut onneksi vähän muutoksia aikatauluihin. En tee enää töitä (ainakaan kovin paljoa) iltaisin tai varsinkaan öisin. Päivät menevät jopa tavallisten ihmisten aikataulujen mukaisesti, kun on olemassa toimisto - kiinteä paikka, johon mennä töihin. Nyt on se ovi, jonka taakse ne työt voi fyysisesti jättää. Henkisesti ne kyllä seuraavat perässä koko ajan, mutta ei auta valittaa. Voi edes kroppa olla vapaalla.

Nyt on onneksi kotiutunut olo. Uunissa porisee ruokaa, jossa on mahdollisimman paljon hiilihydraatteja, joten ehkä tämä tästä vielä voitoksi muuttuu.

Joku oli päivän aikana käynyt maalaamassa toimiston seinään Modesty Blaisen.

Aika ihana. Ihan tekijänsä näköinen.

Olen maailman ehkä hajamielisintä ihmisryhmää. Unohdan paljon asioita ja voi jopa olla, että minulle on joku joskus tullut esittäytymään, että "moi Jarkko, mä olen sejase ja kirjoitan Lievää Kostoa."

Joku aika sitten tuli silti yllätyksenä, kun tajusin kaksi asiaa. Ensinnäkin sen, että Hedari on nainen ja se, että meillä on mitä suurimmalla, todistettavalla todennäköisyydellä yhteisiä tuttuja. Ellemme ole jopa tavanneet.

Että tunnen taas itseni typeräksi.

Somebody spank me.

Yleisradio sitten meni lakkoon tänään. Ihan sama, ei sieltä mitään katsottavaa olisi tullut kuitenkaan. Sitävastoin eksyin tarkoituksellisesti katsomaan reality-tv:n viimeisintä tulokasta.

Jos joku ei ole vielä sitä tajunnut, niin satun pitämään tositeeveestä. Konseptinahan se on jo ylitsevuotavan runsas. On sitä ja tätä. Tavallisista ihmisistä tehdään tähtiä. Naiset tapaavat miehiä mitä kummallisemmissa ympyröissä ja miehet tapaavat naisia mitä vähemmissä vaatteissa.

Tositelevisio on nykypäivää. Ongelmaksi on vain muodostumassa se, että se syö itseään. Ei vain jaksa enää. Ei jaksa miljonäärijusseja, poikamiesgaryjä, isoveljiä, isosiskoja - ei mitään. Kun katsoo viikon televisiokarttaa, niin jokaiselle illalle tulee jotain realitysarjaa joltakin kanavalta. Vain Yle ei ole esittänyt vielä mitään suuren budjetin tuotantoja.

Tosin kuten sanottua, Yle ei esitä juuri nyt yhtään mitään.

En oikeasti pysty ymmärtämään niitä ihmisiä, jotka vielä käsittävät tietokone- ja konsolipelit lasten ajanvietteeksi. Harvoin käytän sanaa juntti, mutta tällaista uskoa itsessään vaalivia voisin helposti kuvailla junteiksi.

Herätkää tähän päivään ja haistakaa se sähköpalo. Eivät ne pelit enää nykypäivänä kuulu pelkästään nuorelle sukupolvelle. Niistä, jotka olivat lapsia silloin, kun kotitietokoneet ja videopelit tulivat koteihin, ovat nyt lähentelemässä keski-ikää. Ja vaikka pelit ovat kehittyneet ("niin pelaajat eivät", voisi joku sanoa?), niin harvalla ne ovat jääneet kokonaan paitsioon.

Myönnän tämän lähinnä siksi, että olen palannut takaisin vuoteen 2002 jolloin voitin kengälläni Red Alert 2 -pelin. Samainen peli on edelleen hyllyssäni, josta sen viime viikolla kaivoin. Sen jälkeen se onkin sitten addiktiivisesti piristänyt allekirjoittanutta aina, kun tarvitsen ajantappoa puoleksi tunniksi.

Se siis tarkoittaa sitä, että ehdin pelaamaan sitä melko harvoin, mutta riittävän usein, jotta voin sanoa taas sitä addiktioksi. Kunhan kaikki yksinpelikartat on pelattu läpi, niin siirrän sen taas jonnekkin hyllyn perälle. Josta todennäköisesti kaivan sen taas parin vuoden päästä esille.

Good games never die. Tai jotain sinnepäin.

Remu, joka on ehkä maailman kovin äijä, on jossain välissä sitten ehtinyt lupautua lonkeromannekiiniksikin. Ei välttämättä mikään kaikkein paras mahdollinen pesti, mutta kai se sitä rahaa tarvitsee. Kaljuvelisellä kun on Porvoossa se pieni tönö vanhassa kaupungissa, joka sattui palamaan maan tasalle. Nythän se talo oli myös myynnissä jossain välissä - hintaa taisi olla jotain puoli miljoonaa euroa - jos oikein muistan?

Remu nyt on hyvä esimerkki sellaisesta arkkityypistä, joka on vetänyt elämän niin risaiseksi, ettei paluuta varmaan tavalliseen "normaaliuteen" edes ole. Onko se sitten alkoholilla, huumeilla tai ihan vain syntymäoireena, on oikeastaan yhdentekevää.

Ilmaisen viinan kirous

Ajattelin, että kunhan saan keittiöni valmiiksi, pidän jonkinlaiset keittiöbileet. Ehkä tupareiden uusinnan, jossa porukkaa voisi vähän karsia aiemmasta, jotta mahdutaan kaikki keittiöön. Sitä varten pitänee tilata juotavaa taas kaappi täyteen, jotta porukka ei joudu omia mukaan raahaamaan ja kivaa riittää pikkutunneille.

Duunin osalta tulee liikuttua jonkin verran ns. ilmaisen viinan bileissä. Kai sitä noita omiakin bileitä sellaisiksi voi joku kutsua. En tosin tiedä, kuinka moni olisi tupareihinkin jättänyt tulematta, jos kutsussa olisi ollut maaginen kirjainlyhenne OPM.

Yhteistä noilla kaikilla ilmaisen viinan bileillä on ollut aina se, että kun juotava loppuu tai hanat laitetaan kiinni, myös jengi kaikkoaa. Kestitseminen on varmaan yritysmaailmassakin kivaa ja kestitettävät sitä varmaan arvostavat, mutta pr-puolella se tiedostetaan valitettavan hyvin. Paikalle tullaan ilmaisen viinan perässä.

En minä ongelmaksi sitä näe, että minä tarjoan kaapin täyteen kun pidän kutsut. Pidän bileitä sen verran harvoin, että silloin on ihan asiallista pitää huolta vieraistaankin.

Yksi asia bileissä (ja muutenkin) vain ärsyttää. Jos ostan omalla rahallani kaapin täyteen juotavaa, jota kaikki kutsutut voivat vapaasti paikallaollessaan hyödyntää, niin kenen helvetin päähän voi pälkähtää ajatus siitä, että haluan välttämättä tarjota vielä koti- tai baarimatkallekkin sen juotavan? Sitä joko otetaan automaattisesti kaapista, sujautellaan povareihin tai kohteliaimmat osaavat jopa kysyä, että sopiiko näin?

Mitä siihen voi vastata? No ette vittu vie, jos ette tännekkään jää?

Taidan olla vähän pikkumainen niuho.

Töihin tuli taas lähdettyä. Istuskelen toimistolla ja pidän ovea auki ulos asti. Pihalla leikki kaksi lasta. Toinen sellainen tavallisen suomalaisen pikkupohjan näköinen vaaleatukkainen ja toinen kiharapäinen, selkeästi etnisiä juuria omaava. Molemmat juoksevat edestakaisin pihanurmella. Huudellen toisilleen, kuinka avaruusaluksen kapteeni on pulassa ja kiertoradalla oleva telakointiasema lähettäisi apujoukkoja.

On se hienoa. Onneksi me miehet ei koskaan kasveta aikuisiksi. Sen vuoksi ei tarvitse hävetä sitäkään, että teki mieli melkein mennä mukaan.

Näin viime yönä unta, että kirjoitin muistokirjoituksen. Toivottavasti se ei ollut enneuni.

Lähibaareissa vietetty ilta ei ole oikeastaan mitenkään tavoiteltava tapa viettää iltaa. Fakta on, että hauskaahan se on, kun voi tavata kavereita, maistella ehkä vähän uusia juomia ja nauraa yhdessä, mutta eihän kukaan voi oikeasti sanoa, että siinä voi kasvaa ihmisenä tai oppia jotain.

Ja ei, ei se tietenkään ole edes tarkoitus baari-illoissa, mutta sitä vaan kaipaa joskus enemmän. Jotain sellaista, mitä ei ihan käsinkosketeltavasti pysty kokemaan.

Ei sen tarvitse olla mitään Verdin oopperaa. Riittäisi, jos tajuaisi joskus varata hetken pelkästään sille, mitä näkee ympärillään. Katselisi vaikka vain talojen yksityiskohtia ja ihastelisi sitä, kuinka funktionaalisen kauniiksi joku ihminen on joitakin asioita kymmeniä vuosia sitten pystynyt suunnittelmaan.

Matkustelisi ja katselisi sitä kaikkea myös muilla mantereilla. Oppisi arvostamaan pieniä asioita. Monimuotoisuutta. Kauneutta sen kaikissa muodoissaan.

Silti ottaa vähän pattiin, että ilta loppui. On se elämä priorisointeineen ihmeellistä.

[kun nyt kerran aloitin miettimään kehittävämpää ajanvietettä, niin 28.9. SEA esittää Orionissa kolmen leffan sarjan, joka tekisi mieli käydä katsastamassa. Joku Sedengren kuulemma esittelee vielä sielä jotain. Varmaankin se laulaa sen dokumentin aluksi Porilaisten Marssin tai jotain.]

Humalatila aluillaan. Xboxilla hajoitettu noin 120 miljoonan dollarin arvosta autoja. Nyt baariin. Poikien ilta aluillaan.

Hyvää lauantai-iltaa itsekullekkin.

Nyt on kyllä niiiii-i-i-iin vakava baarivaihde päällä, ettei tosikaan. Seinät kaatuvat päälle, mökkihöperyys iskee. Pakko päästä tänään liikenteeseen.

Ai niin. Jäi äsken sanomatta, että tein tänään ehkä epämiehisimmän asian pitkään aikaan (koiradokumentin aikana kyynelehtimistä jos ei lasketa).

Leivoin.

Miehisyyteni pelasti se, että epäonnistuin surullisesti. Lopputulos näyttää suunnilleen... itseasiassa en tiedä miltä.

Eläköön hormonitasapaino!

[lisäys: en voi olla hämmästelemättä, että kuinka rumia ne ovatkaan. Jos äitini näkisi nuo, niin saisin turpiini.]

[lisäys, osa 2: Jotain on mennyt jotenkin luonnollisella tavalla pieleen kun mies miettii, söisikö iltapalaksi itsetekemän leivonnaisen tai raa´an banaanin ja päätyy jälkimmäiseen.]

Moneen päivään tähän ei ole ollutkaan aikaa. Koti-ilta. Perjantaina.

Säälittävää, tiedän, mutta viihdyn kotonani. En todellakaan jatkuvasti. Pari iltaa peräkkäin täällä, niin seinät tuntuvat kaatuvan päälle (erityisesti kesäisin). Tällä viikolla olen vain kerran aiemmin pystynyt rauhassa istumaan sohvalleni, järjestämään sukkalaatikkoni, tekemään ruokaa itselleni tai miettimään, mihin seinään voisin porata pari reikää lisää porakoneella.

Huomenna voisi lähteä taas ulos jonnekin. Jos vaikka Jälkihehkun kanssa (taas?) samaan paikkaan.

Tänään sitten kuulin radiosta heti aamusta, että bensa kallistuu sitten viikonlopun aikana mitä todennäköisemmin sellaiset rivakat kymmenen prosenttiyksikköä kertaheitolla.

Voiko ihanammin päivä sitten enää alkaa, kun ajelulla noin litran menovettä muutenkin sisältävällä autolla bensa-asemalle. Siellä sitten huomaan, että jotkut (=kaikki) kauppiaat ovat ottaneet hinnoittelussa pientä varaslähtöä. Kyllähän sitä pari senttiä voi nyt nostaa, kun ihmiset kuitenkin sitä ostavat ihan helvetisti bensan hinnan nousun pelossa. Ja sittenkun se nousee, niin kyllähän ne ostaa sitä kuitenkin lisää.

Vitun paskahousut. Pommittaisivat nyt jotain banaanintuotantomaita välillä tai riehuisi hurrikaanit kaakaomaissa. Mielelläni maksaisin banaaneista pari euroa enemmän kilolta tai kaakaokupistani vaikka kympin.

Tottakai, kun se mikä akkahirmumyrsky nyt siellä uudessa orleanssissa nyt riehuikaan, on ohi ja bisnes on taas ihankuin ennenkin, niin mitä sitten tapahtuu? No ei takuuvarmasti bensan hinta ainakaan laske viittätoistasenttiä! Silloin jos joku media uskaltaa vähän ihmetellä asiaa, niin ruudun tai mikrofonin eteen isketään joku kravattikaulainen, karvattomalta mulkulta näyttävä tirehtööri, joka tottakai selittää, ettei bensan hinta laske, vaan tällä hintakorjauksilla kompensoidaan jo aiemmin korotuspaineissa olleita hintoja.

Saatanan runkkarit.

Mistä saisi häkäpönttöjä? En minä autolleni, vaan Fortumin pääkonttoriin...

Oli mulla oikeasti ihan kiva päivä, mitänyt vaan tässä vähän puhkun paineita pihalle.

Jokaisella ihmisellä on varmaankin jotain tunnetiloja, joita ei oikein voi sanoin kuvata. Niistä voi vaan kuvata sellaisen pienen osan - ja siihenkin löytyy vain yksi sana: onni.

Tänään löysin oman onneni varsin yksinkertaisesta asiasta. Arkisesta, ettensanoisi. Tai ainakin sellaisesta, joka joskus entisessä elämässäni oli arkipäivää, mutta nykyisessä, urbanisoituneessa elämäntyylissäni on harvinaista.

Liian harvinaista.

En sen enempää aio, enkä edes halua, analysoida tämän illan tapahtumaa, mutta sanon vain, että en ikinä uskonut, että niin voimakkaana stressinlaukaisijana voi toimia pelkästään se, että istuskelen ehdottomasti parhaan ja pitkäaikaisimman ystäväni kanssa nuotion ympärillä, mitään sanomatta - ja mitään ajattelematta.

Absoluuttinen onni. Sitä se oli sillä hetkellä. Maailmassa oli juuri silloin kaikki täydellistä. Ilman ajatuksia. Ilman stressiä. Ilman yhtään mitään.

Kotiinpäin ajellessani mietin sitten vähän tarkemmin sitä, miksi ilta oli niin rentouttava. Väitän, ettei mikään muu tilanne tässä hetkessä olisi toiminut näin hyvin. Ehkä se oli kaverin läsnäolo. Ehkä se oli se, että pitkästä aikaa pääsin taas vähän kosketuksiin luonnon kanssa. Ehkä se oli avotulen hypnoottinen vaikutus? Ehkä miljoona muuta asiaa? Tarkemmin ajatellen - sillä ei ole mitään merkitystäkään, koska mikään ei olisi voinut olla paremmin.

Ensi kerralla hetki absoluuttista onnellisuutta tarjoillaan varmasti jollakin muulla tavalla. Ehkä se on suudelma katulampun alla tai orgasmi keittiön pöydällä. Ehkä jotain muuta.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, lopuksi vielä taidekuva Linlon satamasta tänään kello 23.00.

Tänään sitten todennäköisesti viimeinen vapaapäivä vähään aikaan. Aikatauluun ei ole laitettu yhtään työjuttuja, joka ei tietenkään tarkoita, että sellaisia ei ilmestyisi.

Päivä aloitetaan brunssilla Cafe Ekbergissä. Nam.