Miksi näköpuhelin on huono keksintö

Jokainen äijä varmaankin lukee paskalla istuessaan jotakin. Myöntäkää pois. Siellä teillä on vessoissa kaikki tasot tai telineet täynnä akuankkoja, tekniikanmaailmoja ja muita äijälehtiä.

Samalla tavalla kuin skidinä miehet leikkii sotaa, siinä iässä kasvaa yhtä luonnollisesti siihen käyttäytymismalliin, että kakkosella käynti tarkoittaa samalla jonkun lukematta jääneen julkaisun silmäilyä.

Luonnollisesti, harrastan sitä siis edelleen.

Lukemisen kanssa pönttöaktiviteetteihin kenellä tahansa vähänkin sosiaalisella tai urakeskeisellä ihmisellä ennemmin tai myöhemmin lukeutuu myös puhelinkeskustelut. Vaikka keskustelua ei käytykään istuma-asennossa, niin eräs ratkiriemukkaimpia keskusteluja on käyty puolitoistavuotta sitten Kurvin Parnellssissa, jossa puhelin soi juuri kun olin alkanut laskemaan laulellen vesiä miestenvessassa. Perjantai-ilta, kello lähemmäs yksitoista, joten tottakai vastasin pienessä hutikassa. Soittaja oli meksikolainen, joka oli määrä tavata seuraavalla viikolla. Hetken vakavuutta ei parantanut lainkaan taustalta kuuluva hyvin voimakas vuoripuron ääni, jota säesti läheisyydestä kuuluvat perjantai-illan örinät ja välillä avoimesta ovesta kuuluva musiikki. En muista, että koskaan muulloin olisin laittanut yksikätisenä hevosen takaisin talliin. Hyvin onnistui.

Tänään töistä tultuani päätin hengähtää hetken ja päästellä paineita, kun takataskussa (eli lattianrajassa) oleva puhelin soi. Vastasin ja siellähän oli sitten yhteistyökumppani jenkkilästä. Puhui englantia kuin peruna suussa ja dialogin käymisen riemua ei ainakaan helpottanut se, että jostain syystä en ikinä ole pystynyt suhtautumaan kovin vakavasti wc:ssä käytyihin keskusteluihin. En edes, vaikka toinen keskustelun osapuoli olisikin jossain muualla. Silti, kiittelin taas onneani siitä, että puhelinlinjoja pitkin siirtyy vain ääntä.