Viime aikojen kiireet ovat nyt saaneet sen verran stressiä aikaiseksi, että jotenkin maanantaikutosen aiheeksi valikoitui itsemurha. Nuff said. Lets get to business:
(I): Oletko koskaan harkinnut itsemurhaa?
Olen. En koskaan mielestäni oikeasti vakavissani. Aina ne ajatukset joskus tuntuvat juuri lopullisilta, muttakun aikaa menee eteenpäin ja pään ajatukset kirkastuu, niin sitten sitä vasta tajuaa asiat oikeassa perspektiivissä ja myös sen, ettei sitä tosissaan ollut. Onneksi.
(II): Miksi itsemurhaa kannattaa harkita?
Todennäköisesti itsemurha itsessään todellakin lopettaa kaiken. Se on raaka tapa ratkaista omia näennäisiä ongelmia, mutta aiheuttaa 99,9% ihmisistä kohdalla enemmän kärsimystä kuin oman elämänsä kestäminen. Se kärsimys nyt sattuu vain kohdistumaan itsemurhan tehneiden omaisiin ja läheisiin, joka on harvinaisen raukkamainen teko. Jos kuitenkin olet orpo ja todellakin sinulla ei ole yhtään ystäviä, läheisiä, työkavereita, koulukavereita, säännöllistä yhteyttä ulkomaailmaan tai nisäkkäitä näköetäisyyden päässä, niin itsemurha voi olla ratkaisu.
Olettaen, että et usko helvettiin.
(III): Miksi itsemurhaa ei kannata harkita?
Lähinnä edellämainituista syistä, mutta myös siitä, että oikeastaan täällä ollaan vain kerran, joten on vähän turhaa ennenaikaistaa omaa kuolemaansa. Okei - en itse usko jälleensyntymiseen, joten jos joku ajattelee itsemurhaa elämän resetnappulana, niin be my guest.
(IV): Onko kukaan läheisesi tai muu tuntemasi ihminen tehnyt itsemurhaa?
Kyllä. Sen kautta onkin tullut nähtyä, millainen vaikutus itsemurhalla on lähimpiin ihmisiin. Kukaan ei voi olla niin kusipää, infantiili sadisti, että haluaa tuntemilleen ihmisille sellaista tuskaa.
(V): Miten tappaisit itsesi jos olisit päättänyt tehdä itsemurhan?
Olen nössö, joten on vähän vaikea keksiä täydellistä keinoa. Pelkään korkeita paikkoja, joten hyppääminen ei olisi kovin hyvä ratkaisu. Itsensä ampuminen olisi varmaankin varsin sottaista. Lääkkeet ovat niin hidas tapa. Autolla kolarointi niin epävarmaa ja inhottavaa muita tielläliikkujia kohtaan. Jos kovin suuri kiire ei olisi, niin ehkä aloittaisin tupakanpolton.
(VI): Jos joku tappaa itsensä tämän luettuaan, niin mitä sitten sanot?
Olipa siinä vitun idiootti, kun ei tajunnut koko homman merkitystä.
Luontoni ei anna olla vastaamatta tähän. Vääntö on kova, mutta sormet vei voiton. :)
Kun ihminen oikeasti ja tosissaan on niin umpikujassa elämänsä kanssa, että itsemurha on se ratkaisu kaikkeen niin silloin se oma paha olo on kasvanut niin suureksi, että on tullut sokeaksi muille. Harva oikeasti ajattelee millainen tuska oma lähtö on läheisille, koska se oma tuska on niin suuri ettei ihmismieli enää kykene käsittelemään muiden tunteita. Ei se tarkoita, että itsemurhaa harkitseva on itsekäs eikä välitä läheisistä, kyllä ne läheiset on ihan yhtä rakkaita kun ennenkin. Se oma helvetti vaan vyöryää yli eikä enää näe muuta.
En halua väheksyä läheisiä, mutta en myöskään itsemurhaa aikovaa. Joskus liika on vain liikaa.
Sain kerran luettavakseni pienen palan paperia, erään ihmisen itsemurhaviestin. Se oli ikäänkuin kutistettu autobiografi, jonkinlainen täsmäkohdennettu johtolanka ja holhoava muistilappu meille jälkeenjääville. Se oli julmassa niukkuudessaan runteleva. Vasta sen luettuani oivalsin, mitä nuo kolme sanaa " en jaksa enää" pitävät sisällään.
Epäilen, että jokainen itseltään hengen riistävä kärsii jonkinasteisesta mielenhäiriöstä. Tietenkin teko voi olla harkittu ja pitkän suunnittelun tulos, mutta SE varsinainen itseltään hengen riistäminen ei kyllä taysipäiseltä ihmiseltä onnistu. Itsesuojeluvaiston täytyy kadota jonnekin. Ajattelen siis, että itsemurhan tekeminen on tavallaan sairaus (geneettinen sellainen), jolle ympäristö altistaa. Tiedän suvun, jonka miespuoliset edustajat lähes poikkeuksetta päättävät päivänsä oman käden kautta neljän kympin hujakoilla...Moisen teon yleisyys näillä pohjoisilla leveyspiireillä johtunee sekä perimästä, että valon vähäisyydestä...Se pistää kemiat aivoissa heilumaan.
Olipas tämä aamun aloitus! Onneksi valoa on tänään paljon ja suvustakin löytyy vain yksi itsemurhaan kompastunut :)
Minun olisi kovin vaikea kuvitella itseäni tuossa tilanteessa. Korkeintaan suutuspäissäni. Äkkipikaistuksissani hyppäämässä parvekkeelta alas.Parantumattomasti sairaanakin elättelisin varmaan loppuun asti toivoa.
Me ihmiset olemme kuitenkin niin erilaisia. Siinä missä itse olen kaikesta huolimatta optimisti, joku toinen ei näe mitään ulospääsyä. Kunpa psytyisimme löytämään nuo kanssaihmiset ajoissa.
Minen usko, että ihmisen tarvitsee kantaa geeneissään mitään tai etteikö kuka vain voisi masentua niin pahasti, että tahtoisi lopettaa elämänsä (oikeasti). Varmasti suvussa sattuneet itsemurhat voivat edesauttaa alttiutta, mutta näen sen lähinnä ympäristön vaikutuksena. Minusta, alkoholistin tyttärestä, ei tullut alkoholistia vaikka se teininä olikin ehkä lähellä.
Koskaan ei pidä myöskään sanoa "ei koskaan". En minäkään uskonut päätyväni mihinkään äärimmäisiin ratkaisuihin, mutta niin vain tein. Toisaalta nyt, pari vuotta myöhemmin, en usko, että koskaan enää tulen päätymään samaan ratkaisuun.
Ihminen on kummallinen olento, se voi muuttua täysin tai olla muuttumatta vaikkei sitä itse uskoisikaan. :)
voisko tää haamupäivittyminen jo loppua
Syytön mä siihen olen.