toukokuu 2005 Archives

Viime aikojen kiireet ovat nyt saaneet sen verran stressiä aikaiseksi, että jotenkin maanantaikutosen aiheeksi valikoitui itsemurha. Nuff said. Lets get to business:

(I): Oletko koskaan harkinnut itsemurhaa?
Olen. En koskaan mielestäni oikeasti vakavissani. Aina ne ajatukset joskus tuntuvat juuri lopullisilta, muttakun aikaa menee eteenpäin ja pään ajatukset kirkastuu, niin sitten sitä vasta tajuaa asiat oikeassa perspektiivissä ja myös sen, ettei sitä tosissaan ollut. Onneksi.

(II): Miksi itsemurhaa kannattaa harkita?
Todennäköisesti itsemurha itsessään todellakin lopettaa kaiken. Se on raaka tapa ratkaista omia näennäisiä ongelmia, mutta aiheuttaa 99,9% ihmisistä kohdalla enemmän kärsimystä kuin oman elämänsä kestäminen. Se kärsimys nyt sattuu vain kohdistumaan itsemurhan tehneiden omaisiin ja läheisiin, joka on harvinaisen raukkamainen teko. Jos kuitenkin olet orpo ja todellakin sinulla ei ole yhtään ystäviä, läheisiä, työkavereita, koulukavereita, säännöllistä yhteyttä ulkomaailmaan tai nisäkkäitä näköetäisyyden päässä, niin itsemurha voi olla ratkaisu.

Olettaen, että et usko helvettiin.

(III): Miksi itsemurhaa ei kannata harkita?
Lähinnä edellämainituista syistä, mutta myös siitä, että oikeastaan täällä ollaan vain kerran, joten on vähän turhaa ennenaikaistaa omaa kuolemaansa. Okei - en itse usko jälleensyntymiseen, joten jos joku ajattelee itsemurhaa elämän resetnappulana, niin be my guest.

(IV): Onko kukaan läheisesi tai muu tuntemasi ihminen tehnyt itsemurhaa?
Kyllä. Sen kautta onkin tullut nähtyä, millainen vaikutus itsemurhalla on lähimpiin ihmisiin. Kukaan ei voi olla niin kusipää, infantiili sadisti, että haluaa tuntemilleen ihmisille sellaista tuskaa.

(V): Miten tappaisit itsesi jos olisit päättänyt tehdä itsemurhan?
Olen nössö, joten on vähän vaikea keksiä täydellistä keinoa. Pelkään korkeita paikkoja, joten hyppääminen ei olisi kovin hyvä ratkaisu. Itsensä ampuminen olisi varmaankin varsin sottaista. Lääkkeet ovat niin hidas tapa. Autolla kolarointi niin epävarmaa ja inhottavaa muita tielläliikkujia kohtaan. Jos kovin suuri kiire ei olisi, niin ehkä aloittaisin tupakanpolton.

(VI): Jos joku tappaa itsensä tämän luettuaan, niin mitä sitten sanot?
Olipa siinä vitun idiootti, kun ei tajunnut koko homman merkitystä.

Viikonloppu on - luojan kiitos - mennyt sitten melkein kokonaan ohitse ja huomenna saa taas jatkaa täysitehoisesti töitä. Ihanaa. Melkein paratiisinomaista. Lomaan on enää viikko aikaa ja pitäisi pinnistellä duunit siihen malliin, että kehtaa - ja haluaa - lähteä lomalle. Ei haluaisi jättää mitään kesken, kun viikon poissaolon jälkeen pitäisi pystyä luottamaan siihen, että joku muu saisi ne hommat valmiiksi. Ja minähän en sellaiseen luota. Ehei.

Kontrollifriikki.

Viikonloppu on (onneksi) vietetty naisten seurassa. Lauantaina feminiinistä seurasta huolehti Pauliina ja sunnuntaina Ninni, joka onnistui luultua paremmin kuvissaan. Naisten kyky piiskata itseään itsekritiikillä se vaan tuntuu joka kerta yllättävän.

Kuuden aikoihin kotiinajellessani sain taas lisää verenpainetta, kun Kulttuuritalolla oli ilmeisesti jonkinlaiset pippalot. Tottakai, koko Alppiharjun alueella kaikki parkkipaikat olivat käytännössä täynnä - ja luonnollisesti myös asukkaiden itsensä avustamana parkkipaikka on varsin kiven alla. Jos en olisi niin laiska(*), niin hankkisin taloyhtiön autohallista paikan autolle ja unohtaisin parkkiongelmat.

Aiemminkin olen urputtanut siitä, että parkkeeraaminen on muutenkin tarpeeksi vaikeaa, kun kaupungissa sattuu olemaan kusipäämotoristeja tai viikonlopuksi työt kotiin tuovia rekkakuskeja.

Juuri tällaiset hetket saavat ajattelemaan, että kehäykköselle pitäisi rakentaa tietullit kaikille sen sisäpuolella asumattomille. Kun tulli olisi vaikka kympin kerta, niin jo helpottuisi liikenneongelmat ja parkkipaikkojakin olisi varsin hyvin.

(*) = autohallin oven avaaminen/sulkeminen vaatii autosta nousemista.

Stana. Naapuri se sitten sai houkuteltua* pahoille teille. Nyt nukuttaa, joten menen sänkyyn todennäköisesti nukkumaan.

(*)=houkuttelu ei ollut nyt kovin aktiivista ja oikeastaan koostui lauseesta "miten olisi tänään baariin?"

Aamu alkoi tänään kuudelta, kun heräsin viisituntisten yöunien jälkeen. Tarkoitus oli lähteä työasioille Tampereen suunnalle ja hoidella useita eri asioita saman retken aikana.

Kilometrejä päivän aikana tuli vähintäänkin riittävästi ja stressiä suunnilleen saman verran. Tiellä kukaan ei tunnu ikinä käyttäytyvän niinkuin pitäisi. Onneksi Pallerossa on ilmastointi, niin road rage ei iske niin helposti.

Yksi parhaista kohtaamisista oli kylllä Orivedellä, jossa paikallisella bensa-asemalla tuli huomattua sekin, miksi suuri osa menestyneistä yrityksistä käyttää mainostoimistopalveluja. Meistä tavallisista tallaajista monilla ei vaan ole käsitystä oikean kohderyhmän tavoittamisesta. Millään muulla ei voi selittää tätä ilmoitusta, joka siis on tarkennettu kuva tuossa oikealla näkyvästä oranssista lapusta pumppukatoksen tolpassa.

Kuvitteleekohan paikallinen römpsänräplääjä, että naisille tulee autoa tankatessa, että pitäisi juu se kierukka saada tai muutenvaan käydä tarkistuttamassa alapäänsä. Vai tietääkö kaveri asiasta enemmän ja uskoo vienon bensiininhajun houkuttelevan naisia palvelujen käyttäjiksi?

Onnea vaan, mutta jotenkin tuntuu, että parempaankin paikkaan voisi mainoksen laittaa. Mutta eihän se minua haittaa. Gynekologit ovat vaan aina tuntuneet vähän epäilyttävältä ammattikunnalta.

Ai niin juu. Äsken kun makoilin puolikuolleena sohvalla, niin televisiosta tuli joku kokkiohjelma, jossa metsästettiin kaurista Saksan vuoristoalueella ja sitten tehtiin siitä ruokaa. Tuli heti mielihalu tappaa jotakin ja syödä se.

Tarvitsen ulkoilua. Ehkä huomenna. Tänään on liian väsy olo edes yhdelle.

Tänään raahasin takamukseni Eiraan Canonin sopimushuoltofirmaan. Syy oli yksinkertainen, eli viime viikolla jossain välissä rikkomani LCD-näyttö pikkuruisesta Ixuksestani. Koska syy oli varmasti (ilmeisesti) kokonaan minun, eikä takuuseen tuollaista iskemästä hajonnutta näyttöä voi korjata, varauduin tietysti maksamaan kyseisestä palvelusta. Marssin kamera kourassa tiskille, esitin asiani varsin asiallisen oloiselle myyjälle ja pyysin hinta-arviota.

Satakolmekymppiä.

Anteeksi mitä?

Satakolmekymppiä. Toi LCD maksaa 80 euroa ja työt viiskymppiä.

Kamera maksoi muutama kuukausi sitten jokseenkin 220 euroa. Nyt siihen sitten laitettaisiin uusi näyttö rikkoutuneen tilalle ja maksaisin siitä reilusti yli puolet uuden kameran hinnasta. Jokin mättää.

Työvoimakustannukset ne eivät ole. Viiskymppiä on mielestäni vielä suhteellisesti järkevän rajoilla oleva korvaus tuollaisesta työstä. Tosin jos lasketaan elektroniikka-asentajan tuntipalkan olevan parinkympin luokkaa, niin tuolla kustannuksella Canonin huolto asentaa yhtä LCD:tä 2,5 tuntia. Siksi ei kai mikään suuri ihme, että kyseisessä lafkassa on kahden viikon odotusaika.

Enemmänkin ihmetytti 80 euron hinta parituumaisesta LCD-näytöstä. Gimme a f******g break! Ei tarvitse kuin pari sataa laittaa siihen lisää, niin saan 20 tuumaisen LCD-television samalla hintaa. Se ei tietenkään ole niin kompakti mukanakuljetettava, mutta kuvastaa hyvin hinnan naurettavuutta. Vastaavia LCD-yksiköitä kun saa "vapailta markkinoilta" parinkympin hintaan.

Kyseessähän on tietysti oma hinnoittelupolitiikkansa, eli koska kuluttajan on käytännössä pakko maksaa, niin laitetaan sitten niin kova hinta osalle, että vaihtoehtona aletaan arvostamaan jo uuden kameran ostamista. Ja tadaa - kulutuskierre on valmis. Samalla varaosia ei tarvitse pitää varastossa lähelläkään niin paljoa ja logistiikka kevenee.

Milloinkohan kulutuselektroniikkaan löytyy sellainen merkki, jonka huolto pelaa moitteettomasti ja ennenkaikkea nopeasti/edullisesti ja pysyvää asiakkuutta arvostetaan? Tähän mennessä olen syvästi pettynyt mm. JVC:n ja Panasonicin jälkihoitoon. Canon taitaa olla seuraavaksi vuorossa.

Jotenkin tuli syyllinen olo kun naurahdin ääneen ajatellessani Anun merkintää.

Kukaan tuskin ymmärtää, että sijoitan otuksen prioriteettilistallani vessapaperia ylemmäs

Tuli vain mieleen vanha vitsi, jossa karhu pyyhki oravaan perseensä.

Maailma on vuosituhansien aikana vain pienentynyt, joten tällä kertaa käsittelemme juuri sitä, minne kaikkialle olemme oman jälkemme jättäneet.

(I): Luettele maat joissa olet käynyt - tai kymmenen viimeisintä. Alle viikon läpikulkumatkaa ei lasketa.
Kypros, Egypti, Neuvostoliitto, Espanja, Yhdysvallat, Saksa, Kiina, Japani, Unkari ja Norja. Plokkasin pois itsestäänselvyydet, kuten Ruotsi ja Eesti.

(II): Mikä paikallinen erikoisuus on saanut parhaita tai pitkäikäisimpiä muistoja aikaan?
Tekisi mieli valehdella, että Münchenin bordellikorttelit, mutta pakko kai sanoa, että Kiina ja sen maaseutu.

(III): Mikä on taas saanut veret kiehumaan tehokkaimmin?
Espanjalaiset sisäänheittäjät. Yksi syy, miksi sitä maata ei vain tunnu sietävän. Toinen on tietysti arabikauppiaat, mutta sikäläisten kauppiaiden päällekäyvyys juontaa juurensa tukevammin menneisyydestä.

(IV): Vaarallisin tapaus, mihin olet törmännyt?
Siinailla skorpiooniin ja kiinassa myrkylliseen tuhatjalkaiseen. Vaikkei kumpikaan ole sinänsä tappava, niin varsinkin tuhatjalkainen on harvinaisen ilkeä(nnäköinen) ötökkä.

(V): Mikä maailmanmatkailussa saisi jäädä tekemättä/tapahtumatta?
Massaturismi. Erityisesti kulttuuririkkaissa maissa itse kulttuuri, arkkitehtuuri ja perinteet jäävät aivan liian helposti puuhapuisto-mentaliteetin jalkoihin. Hyvä esimerkki on mm. Kiinan muuri, jossa en suosittele kenenkään käyvän suosituimmissa kohdissa, jos haluaa arvostaa paikkaa kansan menneiden sukupolvien taidonnäytteinä, eikä kitchmäisenä yrityksenä rahastaa menneisyydellä. Valitettavasti myös pyramidit osuvat tähän kategoriaan, mutta eivät lähelläkään niin voimakkaasti.

(VI): Jos saisit jonkin rakennuksen, paikan tai maiseman maailmalta siirtää kotikortteliisi, niin mikä se olisi?
Tai´shan -vuoren ja sen maisemat. Raapustin sen rinteellä olevan vesiputouksen luona erään kiven pohjaan nimikirjaimeni ja ajattelin vielä joskus palaavani katsomaan, onko se tallella.

Viime päivinä on tullut sitten vastaan enemmänkin ihmisiä, joille jossain vaiheessa vastaan aina, mitä teen leipäni eteen. Jokainenhan tekee nyt jotain, mutta itselleni työni kuvaamiseen ei riitä titteli. Se ei vain yksinkertaisesti kuvaa työtä kuin osittain. Pitäisi olla varmaan joku yhdistelmätitteli, niinkuin Päätoimittaja - TJ - valokuvaaja - toimituspäällikkö - yrittäjä - sijoittaja - rahoittaja. Tai jotain.

Törmäsin sitten EG:n kirjoittamaan merkintään siitä, mitä kaikkea duuneja on joskus tullut harkittua. Päätin kopioida idean:

- Poliisi
- Ammattisotilas
- Arkkitehti
- Metsuri
- Merikapteeni

Ei niitä oikeasti tuon enempää ole. Poliisiksi nyt kaikki pikkupojat haluavat ennemmin tai myöhemmin. Sotilaaksi ryhtyminen on ihan lapsuuden asuinpaikkani ja erityisesti isäni työn vaikutusta. Arkkitehti oli ihan validi vaihtoehto hiukan myöhemmin, minkä jätin, kun teoreettinen opiskelu ei vain kiinnostanut. Metsuriksi ryhtyminen oli lapsuuden näitä ihanneammatteja. Metsässä rymyäminen moottorisahan kanssa ei vain tuntunut olevan kovin paha vaihtoehto. Samaten kuin merikapteeni. Lapsena vietin kaiken ajan merellä tai rannoilla - nykyään taas olen muuttunut niin maakravuksi, ettei tosikaan.

Noiden lapsuuden ammatti-unelmien (pl. arkkitehti) jälkeen tuli se kausi sitten, milloin oikeasti piti alkaa ajattelemaan, mitä elämällään tekee. Tulin yläasteen aikoihin siihen päätökseen, että tarvitsen jotain yleispätevää, mutten aikonut todellakaan mennä lukioon. Siispä vaihtoehtona oli kauppaoppilaitoksen markkinointipuoli. Sen koulun jälkeen töitä kuolemankauppiaana riitti useampia vuosia, jonka jälkeen lähdin uudelleen opiskelemaan ja kokeilin tutkimuspuoltakin siinä välillä. Lopulta harhaannuin sitten median pariin ja siellä on tullut sitten pysyttyä.

Katunut sitä päätöstä? Tottavieköön. Joskus jokainen katuu jotain, mutta mitä työn mielekkyyteen tulee, niin en uskoisi paljoa haastavampaa tai palkitsevampaa olevankaan. Minulle siis.

Eilistä leffaa ajatellen: en tässäkään olisi, jos museovirasto ei olisi etsinyt järkevää käyttöä Kallbådan majakalle.

Aika mielenkiintoinen päivä. Osittain tuntuu melko pitkältä varmaan siksi, että tuli herättyä niin aikaisin - jo kahdeksalta. Kyllä edelleenkin ymmärrän sen, että se on muille ihmisille ihan tavallinen, normaali heräämisaika, mutta meikäläisen elinrytmille se on kuin pissisi bensaa helvetin liekkimereen.

Kirpparilla tuli siis tosiaan oltua. Molemmat vaimot kainalossa. Taas tuli nähtyä miesten ylivoimainen taito kaupankäynnissä. Siinä missä tytöt yritti myydä harlekiinikirjojaan epätoivoisesti (siinä vaivoin viime hetkillä onnistuen), myi tosimies omat vhs-leffansa alle kahdessa tunnissa loppuun ja lähti rentoutumaan Ekbergille shamppanjakorkin ja jääteen pariin.

No olihan siellä ihan kivaa. Vähänniinkuin boonusta päästä eroon vanhoista leffoista, vaikka muutamaa klassikkoa jään kaipaamaan. DVD:lle niiden löytymistä on kai turha toivoa.

Aurinko paistoi koko päivän. Taidettiin palaa oikeastaan kaikki. Myös Kobaian lisävahvistus.

Katsoin tänään muuten pitkästä aikaa hienon elokuvan. Laittoi ajattelemaan.

Hetken biisi: 69 Eyes - Dance D´amour
Baby, won't you dance with me into the night
to the serious moonlight
Brighter than the stars above you shine
And the loving feels alright

Eilinen meni tosiaan vähän vilkkaasti. Ihan tarkkaa muistikuvaa kotiintuloajasta ei ole, mutta kai se ennen tuota viimeistä merkintää on ollut.

Aamulla heräsin 6:30 megalomaaniseen rakkopaineeseen. Koko maailma tuntui pyörivän kun nousin sängystä, kävin tyhjennyksellä ja muistaakseni mietin, pitäisikö tehdä jotain aamiaista. Onneksi palasin sänkyyn neljäksi tunniksi ja näin unta miinakentistä.

Heräsin sitten neljä tuntia myöhemmin. Maailma pyöri edelleen, mutta nyt päinvastaiseen suuntaan. Uutuutena oli pääkipu, jonka esittäytyminen johtui varmaan siitä pyörimissuunnan vaihdoksesta. Vitutus kasvoi, kun muistin, että digikamerasta oli hajonnut jossain välissä eilen LCD-näyttö. Sitten muistin lähettäneeni viime yönä sähköpostia Canonin takuukorjaukseen.

Ja voi pojat, olipa siinä sähköpostia kerrakseen.

Tämä on kännibloggaus. Ehdottomasti. Kenelläkään ei varmaan ole mitään sitä vastaan, mutta antakaa anteeksi tämä erittäin huonotasoinen merkintä. Sitäpaitsi syvyysnäköni on kadonnut ja joudun kirjoittamaan tämänkin yksisilmäisenä.

Huomenna sitten lisää. Ehkä.

Nyt tulee taas sellaista paatosta, että oksat pois. Ne, jotka jaksavat inistä siitä, kuinka mielipiteeni ovat perseestä ja niin edelleen, niin työntäkää ne kommentit hanuriinne - tai vielä parempaa, toistenne hanuriin. I dont give a shit.

Jälleen kerran kyse on ihan varmasti yksi niistä maailman pienistä ongelmista, mutta koko aihe lähti siitä, kun joku nahkatakkinen viiksiurpo ohitti autoni odottaessani kaveriani Pasilassa. Tyyppi kävelee ohi, availee niillä autistisilla sormillaan purkkapaketin, työntää sen purukumin siihen paskalle haisevaan suuhunsa ja lopuksi heittää sen paperin kukkapenkkiin.

Onko se nyt ihan vitun mahdotonta perkeleen idiootit käsittää, että se paperi ei sieltä kukkapenkistä ihan vähään aikaan katoa minnekkään ja rumentaa muutenkin maisemaa? Ei luulisi olevan kovin hirvittävän vaikeaa jättää se pikkuriikkinen paperi sinne nahkatakin taskuun josta sen voi sitten siivota vaikkapa - ööö - roskikseen?

Saatanan talipetteri!

Toinen vastaavanlainen järjen jättiläinen ajoi sitten edelläni pitkin mechelininkatua. Autossa rööki savusi sitten siihen malliin, että eräissä liikennevaloissa viskattiin sitten tyhjä tupakka-aski ikkunasta kadulle. Ihan vaan siksi, että kun siinä autossa ei varmaan ollut tilaa. Tai roskista. Onhan se kätevää viskellä kaikki paska kaduille, kun sehän niinkuin maagisesti katoaa kun se joutuu ikkunan toiselle puolelle.

Toinen on sitten se ihmisryhmä, jotka ovat niin valopäitä, että polttavat autossa, mutta ovat sitten liian tyhmiä käyttämään sitä tuhkakuppia. Onhan se kätevää viskellä tumpit sitten ulos ikkunasta, mielellään tietysti vielä palavina.

Juuri tuollaiset paskahousut saavat kiittää ajokorttihallintoa ja luojaansa, etten aja puskutraktoria liikenteessä. Saisivat ne roskansa takaisin. Takalasin läpi.

Feministihupakoille tiedoksi: yksikään tänään törttöilleistä ei ollut nainen.

Helvetti, että alkoi vituttamaan kun tajusin, että eräs ihminen ei ole tehnyt omaa hommaansa. Todennäköisesti siksi, että on nyt suuttunut minulle kuin pikkulapsi. "Mä en tee töitä koska sä oot inhottava ja paskapää". Nyt sitten työt odottavat tekijäänsä, asiakas odottaa palveluaan ja meikäläistä vituttaa suorastaan kympillä. Ei kestä kauaa, niin asiakas todennäköisesti odottellessaan vittuuntuu yhtä paljon ja päättää, ettei meidän kanssa kannata olla missään tekemisissä.

Ihan helvetin hienoa. Suorastaan.

Hyvät puolet on siinä, että tänään tuli viimeisin lehtolapsi painosta. Hihhei. Huomenna pidetään varpajaiset.

***EDIT: ettei kenellekkään tule vääriä käsityksiä kyseisen ihmisen iästä, niin sanottakoon, että tämä sosiaalisen neuvottelutaidon mestari on eläkeikää lähestyvä mieshenkilö.***

Diili alkoi jälleen. Siis se alkuperäinen. Kunnon kapitalismi rules. Huomiotalous, sait juuri potkut!

Tänään tuli tuhlattua oikein urakalla. Suurin ostos oli Oakleyn aurinkolasit ja pienimmät neljä kirjaa Ervastista.

Mukaan tarttui Brian Urquhartin "A Life in Peace and War", Daniel Katzin "Saksalainen Sikakoira", P.G. Wodehousen "Antaa Jeevesin Hoitaa" (vuoden 1950 painos) ja John O´Farrellin "Yllätys, yllätys!".

Urquhartin historiasta tiedän jo ennestään jotain ja pitihän se ostaa vaikka vähän vierastan kirjojen lukemista muilla kielillä. Katzin ja O´Farrellin teoksia olen aiemminkin lukenut ja niistä pitänyt. Katz tosin vaikuttaa vähän löyhäpäiseltä, mutta taiteilijalle/kirjailijalle se taitaa olla vain bonusta. Tuo Jeeves-kirja oli lähinnä iloinen yllätys. Televisiosta aiemmin tullut "Kyllä Jeeves hoitaa" -sarja oli ratkiriemukas (jolly good!), joten kirja piti ostaa pelkästään sen vuoksi.

Ai niin ja miksi nuo neljä kirjaa olivat pienin ostos? No yhteishinnaksi tuli kymppi. Kyllä se Raisa oli oikeassa. Sitäpaitsi se Ervasti itse (?) on aika persoona.

Kesä on oikeastaan jo tullut. Tai ei sittenkään, mutta kuitenkin. Nopeammin, kuin me taas huomataankaan, on jo lokakuu ja odotellaan talvea.

Sanoisin, että ahdistaa tämä varsin nopeatempoinen ajan kuluminen.

Eikä pelkästään se, että tulee välillä vilkuiltua kalenteria ja tajuttua, että viikot alkavat täyttyä jo heinäkuunkin puolelta. Pian on elokuu jo käsitelty ja kun elämänsä on suunnitellut etukäteen - niin eikö se ole vähän jo puoliksi eletty?

Minä todella kuulun niihin ihmisiin, joiden mielestä lasi on puolityhjä.

Odotin muuten noihin kahteen aiempaan merkintääni vähän tulikivenkatkuisempiakin tilityksiä siitä, kuinka diskriminoin naisia ja kuinka muut sanomiseni ymmärrettäisiin väärin. Ei se sitten herättänytkään mitään suurempaa hatemailia, mutta muutama palaute tuli. Ihan järkeviä vieläpä. En silti myönnä olevani missään suhteessa väärässä - kysehän on vain tulkitsemistavasta.

Kävin loppuviikosta pitkästä aikaa vuokratalossa. Siis juuri sellaisessa, missä on lähestulkoon pelkästään "kaupungin vuokrakämppiä". Siinäpä vasta sanapari, jolla on nykyään asuntotietoisten keskuudessa harvinaisen huono kaiku. Ja kyllä se kaiku on ihan ansaittukkin - suurimmilta osin.

En minä vaan tiedä, onko jossain takahikiällä "kaupungin vuokrakämppiä", joissa kaikki on edes suhtkoht siististi, hommat toimii, rappukäytävissä ei ole sotkettu tai öisin ei kuulu avunhuutoja. Tottavieköön - ongelmia nyt voi olla kaikkialla, mutta kumma kyllä ne tuppaavat oikein keskittymään niihin loukkoihin.

En minä tiedä, johtuuko se vain asuintalojen ihmisistä vai johtuuko se vain siitä, että kun omaisuus ei ole omaa, niin siitä ei välitetä?

Jokatapauksessa, juuri tällaiset asiat saavat mielen iloiseksi siitä, että olen porvari.

Koska tällä kertaa taustalla muhii viimeaikaisen merkinnän aiheuttama pienimuotoinen kommenttimyrsky, niin tämänkertainen maanantaikutonen ei käsittelekään elämänkokemuksen merkitystä virkkaamiseen. Sitävastoin päivän aiheeksi nousee geneerisesti naiset. Olkaa hyvät. Isäntä vastaa.

Aloitetaan kliseenomaisen helpolla:

(I): Millainen on täydellinen nainen?
Täydellistä naista (sen enempää kuin miestäkään) tuskin on edes olemassa, mutta jos saisin kasata itselleni täydellisen naisen, olisi paketissa omaani älykkäämpi pää, 10cm lyhyempi vartalo, pianonsoittajan sormet, pantterimaiset jalat ja kaiken kruunaisi asenne, jossa hampurilainen voittaa salaatin ja viski shamppanjan 10-1. Arkeen naisen kanssa kuuluisi tietysti viikonloppumatkat euroopan kaupunkeihin, kulttuuri ja hemmotteleva elämänasenne.

(II): Mikä on mielestäsi epäloogisin asia, mitä naiset tekevät?
Ajattelin ensin vastata, että meikkaaminen. Kyseessähän on puhtaasti asia, jota tehdään muita ihmisiä miellyttääkseen, mutta toisaalta, niinhän me kaikki teemme. Asioita, jotta muut ihmiset näkisivät meidät parempina kuin mitä itse itseämme pidämme. Kysymys ei silloin ole epäloogisuudesta vaan sosiaalisesta kohteliaisuudesta (ts. rumat ei lähde edes ulos kotoa -asenne) tai vain huonosta itsetunnosta.

Siispä, ehkä epäloogisin asia naisilla on tarve purkautua lähes hysteerisesti huutamalla. En väitä että se olisi täysin geneeristä. Omalla kohdallani vain poikkeuksetta näin tapahtuu.

(III): Mitä tekisit, jos olisit viikon ajan nainen?

Olettaen siis, että heräisin yhtenä päivänä vain ja huomaisin muuttuneeni naiseksi, niin menisi varmaan päivä taikka kaksi itseni kanssa leikkiessä. Jos rintavarustus- ja genitaalialueiden muuttuessa muut fyysiset "avut" olisivat pysyneet samoina (kuten pärstävärkki) niin pysyisin koko loppuviikonkin sisällä, mutta jos taas paukut olisi ladattu kaikkiin putkiin, niin lähtisin kaduille ja ampuisin täyslaidallsia vasemmalle ja oikealle pelkästään kokeilunhalusta tietää, että miltä tuntuu olla täysin raaka objekti. Niin ja tietty nauttisin joka hetkestä, koska se olisi kertakokeilu.

(IV): Mikä on suurin ongelma, mikä miehillä on naisten suhteen?

Naisten valta länsimaisen yhteiskunnan sosiaalisissa riiteissä. Se, että naisilla on lähes poikkeuksetta yliote miehistä noin sukupuolena, ei monellekkaan miehelle ole mikään helppo pala. Jos satut olemaan tavallinen pulliainen, niin itsetunto on kovilla, kun olet pöllivinäsi naisen jonkun toisen kainalosta ja kun lopulta tajuat, että se nainen lähtee kuitenkin siitä yhtä nopeasti kun tulikin.

Kyse ei siis ole siitä, että naiset loisivat sen ongelman meille. Me luomme sen itse.

(V): Jos naisena haluaisit valita suuren peffan tai suuret rinnat, kummat ottaisit?

Todennäköisesti suuret rinnat. Tissimiehiä on enemmän kuin peffamiehiä.

(VI): Naisten suurin ongelma?

Mietin tätä juuri tänään partaa ajaessani, kun tajusin, että samanlaisilla partaterillä tehdään nuorille tytöille ympärileikkauksia jossakin päin maailmaa. Ehkä tämänkaltainen silpominen ei ole ihan maailman pahin asia, mutta voisi ihmisrotu sen verran kehittyä eteenpäin, että tarpeettomista asioista päästään eroon.

Viitaten aiempaan merkintääni naisten kaapuihin pakottamisesta, niin naisilla mielestäni kuuluisi olla yhtälailla täysi valinnanvapaus ruumiistaan, sielustaan kuin valinnoistaan kuin miehilläkin. Kai naisten suurin ongelma maailmassa on siis miehet.

(niille naisille, jotka tätä haluavat jatkaa omassa blogissaan, niin suosittelen hiukan editoimaan kysymyksiä sukupuolisopivammaksi)

Koska tänään on helluntai, eikä loppujenlopuksi aika - tai markkina-arvoni riittänyt tänään kenenkään deittailemiseen, niin päätin purkaa raakaa ATM-kitinääni pieneen passiiviseen pohdintaan naisista.

Ensinnäkin, mitä vanhemmaksi mies tulee, sitä enemmän alkaa markkinoilla olla yksinhuoltaja-äitejä. Tässä kolmenkympin nurkilla, tuntuu tarjontaa olevan huolestuttavan paljon. Siis huolestuttavaa lähinnä yhteiskunnalliselta kannalta. Yksinhuoltaja-äidit ovat tietysti ihan niitä samoja hiilivety-yhdisteitä kuin kaikki muutkin naiset, mutta jokin meissä miehissä aina loksahtaa pois paikoiltaan heidän kanssaan. Yleistän tässä asioita nyt rankasti ja tiedän sen.

Ehkä suurin ongelma, jos yksipuolista kyvyttömyyttä käsitellä asioita voidaan sanoa oikeasti ongelmaksi, on se, että meillä jannuilla on ihan liian helvetin vaikea reviiritietoisuus. Harva meistä pystyy oikeasti mukisematta hyväksymään ajatuksen siitä, että "joutuu" kasvattamaan toisen miehen lapsen. Ihan hienoahan se on noin ajatuksena, mutta harva mies päättäisi niin, jos pystyisi etukäteen valitsemaan kohtalonsa.

Mutta. Koska kysehän ei ole siitä, että mies valitsisi lapsensa - vaan naisensa, niin onneksi monet meistä kykenevät omistautumaan myös uusioperheille.

Tottapuhuen itseäni ajatus pikkuriikkisen kammottaa. Ei tässä nyt mitään yksinhuoltajamammoja ole kiikarissa - ehei, mutta valehtelisin, jos sellaisia ei matkan varrelle joskus ole osunut. Enkä myöskään (ainakaan) myönnä, että silloin olisin mitään suuria ongelmia lapsen olemassaolosta ottanut. Mutta on se vain niin vieras ajatus. Meikäläinen ei ainakaan olisi valmis olemaan kenellekkään isä. Ei vielä tässä iässä. Ei hemmetissä. Ne, jotka meikäläisenkin tuntevat, tietävät kyllä, miksi. Epäkypsempää idioottikusipäätä saa hakea ja kaukaa.

Ehkä kuitenkin eniten ajatuksessa vierastuttaa juuri se mistä juuri kirjoitin. Että "joutuisi" joka päivä loppuelämänsä ajan kasvattamaan toisen miehen lapsen. Tähän tietysti kaikki ensimmäisenä joikaavat, että "olisihan sillä lapsella todennäköisesti omakin isä" ja "kyllä se isäkin kasvatukseen osallistuisi", mutta paskanmarjat. Totuus on, että kyllä ne meikäläisenkin vähät eurot siihen skidin kasvatukseen osallistuisivat tavalla taikka toisella. Ei se skidi olisi mikään äiteen käsikassara, joka vain seuraisi mukana kuin hammasharja passia.

Enkä muuten myönnä, että ongelman peri ja juuri olisi reviiriajattelussa. En perkele myönnä. Itse luulen, että kyse oli/olisi/on enemmänkin siinä, että en ole kypsä sellaiseen. Minä, joka on jäänyt jumiin alle kaksvitosiin naisiin ja muutenkin täysin epäkypsä ihminen. Erään tutuntuttuni sanoin: "En näe mitään huonoa tulevaisuudenkuvassa, jossa asumme ilman lapsia kaivopuistossa ja elämme talvet Nizzassa". Tosin, juuri nyt joudun tässä selittelemään itselleni, mitä epäkypsää on siinä, että voisi ajatella elämäänsä lapsettomana. Itsekästä, perhaps, mutta epäkypsää? No way.

Puhumattakaan siitä, että jos nyt sattuisin kohtamaan elämäni naisen. Niin helvata vieköön kyllä minä haluan rakentaa sen elämän sen naisen kanssa, enkä saada mitään palikoita valmiiksi käteeni.

Tossa on sulle nyt Jani-Petteri. Kyllä se kohta oppii sanomaan sua isäks. Vastahan se on viiden vanha. Nopeasti sen ikäiset oppii.

Törmäsin (kirjaimellisesti) melkein tänään myös supisuomalaiselta näyttävän naiseen, joka käveli suojatiellä. Tällä naisella oli arabimallinen huivi päässään, joka suojasi kaiken muun, paitsi kasvot. Käsivarret oli ranteisiin asti peitetty ja hame peitti kaiken muun. Koko olemuksesta (ml. lapset) pystyi päättelemään, että nainen on sitten löytänyt elämänsä onnen jostakin ulkomaalaisesta.

Eikä siinä mitään. Jokainen taaplaa tyylillään ja sitärataa. Paskaakos se muille ihmisille kuuluu, vaikka naisin eskimon. Ja kai se Mehmet sille naisellekkin on se rakkain ihminen maailmassa.

Sitä minä vain ylipäätään mietin, että missä vaiheessa naisten itsekunnioitus antaa periksi niin paljon, että miehen - kenen tahansa - vuoksi alkaa säätelemään pukeutumistaan? Kyllä, kyse on kulttuurista, mutta käsittääkseni kulttuuri liittyy pitkälti maantieteelliseen sijaintiin. Eikös sen Mehmetin pitäisi liikuskella kaduilla huonosti istuvissa farkuissa, "Torremolinos" t-paidassa ja vyölaukun kera?

Kulttuuri, kulttuuri, kulttuuri. Jep jep. Aina on helppo löytää sieltä selitykset. Mutta älkää nyt v*ttu soikoon typeränä pitäkö. Jos kulttuurilla selitetään sitä, että mies on dominoiva kusipää, niin v*ttuako sillä kulttuurilla tekee?

Ai niin. Kaikki tämä nyt sai sitten harmittelemaan sitä, että vanhempani eivät ikinä ylläpitäneet arabiankielen taitoani. Puhuin kaksivuotiaana (kuulemma) parempaa arabiaa kuin suomea.

P.S: Jos nyt joku sitten selittää asian sillä, että on vaan kiva pukeutua huiviin ja täyspuuvillahaarniskaan, niin pyörrän puheeni.

Sieltä se sitten tuli. Helluntai. Ja turha kai sanoakaan, että ei natsannut - ja miten olisi voinutkaan, kun viimeiset kymmenen päivää ovat taas menneet kaikessa muussa kuin sosiaalisissa harrasteissa.

Hetkinen. "Sosisaalisissa harrasteissa"? Kirjoitinko juuri äsken noin?

Ei minulla enää sellaisia ole. On vain jotain epämääräisesti sellaista muistuttavia muiden ihmisten parissa suoritettavia hetkiä, jolloin usein on jopa jokseenkin hauskaa tai ainakin mukavaa.

Nyt masentaa. Au.

Eipä uskoisi, että tänne asti ollaan tultu. Puolestuhannes merkintä plakkarissa juu - ja edelleenkään ei ole mitään suurempaa sanottavaa maailman menosta, joka herättäisi suurta keskustelua tai pahojen asioiden korjaantumista paremmiksi. Tavallista jaaritusta täällä vaan. Älkää edes odottako muuta.

Deadline möllöttää kahden päivän päässä. Tai itseasiassa puolentoista. Tai vuorokauden. Yritä tässä nyt sitten laskea sitäkin järkevästi. Huomiseen on kasaantumassa melkoiset paineet materiaalintuotannon puolella. Tavaraa pitäisi olla valmiina jo melkoinen määrä, mutta kun ei niin ei.

Heräsin aamulla normaalisti siihen kun aurinko lämmitti peiton alla makaavaa puolikuollutta kroppaani ja istahdin samantien koneen ääreen. Vasta yhden maissa tästä uloslähdettyäni eksyin Primoon pitämään pientä palaveria työasioista - ja palasin sieltäkin vasta nyt. Muutama tunti jälkikäteen. Kävelin tosin Helsinginkadun Alepan kautta, kun ruokaakin piti ostaa - ja kaupassa luulin nähneeni Tiran. Naisella oli samanlainen tukkakin.

Ei se silti se ollut. Mitä se nyt Kalliossa tekisikään.

Yleisesti ottaen olo on harvinaisen väsynyt. Päivittäiset rutiinit tuntuvat niin mitättömiltä, ettei niiden tarpeellisuutta oikein jaksaisi käsittää. Pienet ilonpilkahdukset silti pitävät moraalin korkealla, mutta kroppa huutaa järjen ääntä, että ei tätä kauaa jaksa.

Ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa, ei jaksa,....

Firmaan pitäisi palkata lisää ihmisiä ja stressiä ei ainakaan vähennä se, että hakemuksia tulee paljon. Huomattavasti enemmän kuin kuvittelin. Niiden joukosta on helppo karsia pois täysin väärältä alalta koulutuksensa keränneet vastavalmistuneet insinöörit, jotka haluavat kerätä laaja-alaisesti kokemuksia. Samaten opiskelijat, jotka jo alussa ilmaisevat hienosti itsetuntonsa puutteen ilmoittamalla, että ehkä he eivät sovi työhön (johon kuitenkin hakevat?). Duh.

Yksi hakijaryhmä kuitenkin mietityttää kovasti. Nimittäin lähes äitini ikäiset naiset. Onko 1950-luvulla syntyneiden naisten työtilanne niin heikko, että sen ikäryhmän ihmisillä on helppo lähteä etsimään uusia töitä? Johtuuko se siitä, että samanikäiset miehet pitävät helpommin omista työpaikoistaan kiinni vai palautuvatko 50+ ikäiset naiset jotakin kautta työelämään? Onko jossain työnvälitystä menopaussinaisille?

Osa hakijoista kuulostaakin vielä päteviltä. Ainakin hakemustensa perusteella. Ongelmana vain on, että jos yli viisikymppinen nainen joutuu toimimaan työympäristössä, jossa keski-ikä on reilusti alle 30 ja jossa esimies on samanikäinen kuin naisen nuorin lapsi, niin voidaanko mitenkään välttyä siitä, että ennemmin tai myöhemmin naista kutsutaan lempinimellä "Mamma" tai mikä pahempaa - nainen alkaa käyttäytyä lempinimensä mukaisesti?

Vaikkakin vähän väärältä kantilta, niin tämä oli niin hyvin sanottu, että on pakko lainata blogistanian Hiiliprinsessaa.

Ja miehet on yhtä kaivattuja elämääni tällä hetkellä kuin kirjanpitäjät. Siis kyllähän minä hyvää sellaista arvostaisin, kumpaa tahansa, mutta en jaksa enää yhtään pettyä huonoihin yksilöihin, enkä tuhlata niihin aikaa ja rahaa.

Tervetuloa vaan takaisin haamupäivitysten parista. Tälläkertaa luvassa on varsin väsynyttä jankuttamista. Lähes kokonaan valvottu yö takana, mutta johonkin tämä aamu pitää tuhlata, jos ei nukkumiseen. Hirveästi ei ole tullut kirjoitettua viimeaikoina, joten pitää teitä lukijoitakin muistaa. Molempia. (sano muuten faijalle terveisiä äiti)

Viikonloppu meni jotenkin kokonaan ohi. Johtui varmaan siitä helatorstaista, kun se sekoitti niin kivasti ajantajua. Jatkossa tuollaiset helatorstait olisi parempi siirtää vaikka sunnuntaille. Tai edes lauantaille, niin eivät niin kovin pahasti estäisi tehokasta työntekoa. Lauantaina sain vieraaksi sitten suloisen karvaturrin ja se toi emäntänsäkin mukanaan. En tiedä, kumpi niistä jätti ihan tajuttoman tukun karvoja sohvalle, mutta jälleen kerran tuli kiitettyä lompakkoaan siitä, että siivouspalvelun palkkaaminen oli todella hyvä idea.

Eilen kävin katsastamassa myös Palleron. Pelkäsin jo, että jos se ei menekään läpi, mutta hyvin pärjäsi, palleroiseni. Mitänyt isäntä oli hukannut jonnekkin tapojensa mukaisesti rekisteriotteen ja uusi piti hakea. Maksaa siitäkin 6 euroa.

Samalla keikalla havainnoin, että naiset menettävät automaattisen yliotteensa miehistä heti sillä hetkellä, kun päättävät lisääntyä ja kanniskella jälkikasvuaan mukanaan. Katsastuskonttorilla oli sellainen varsin nuori, kaunis, tiukkahousuinen naisihminen lapsi kainalossa, juttelemassa katsastusmiehen kanssa. Katsastusmies kun näytti juuri siltä sinihaalarisen duunarin perikuvalta, joka takahuoneessa ihailee kikkeli kourassa seinällä riippuvaa tyttökalenteria. Naisen pikkumazda ei sitten mennyt läpi, vaikka kuinka muikisteli, keikisteli ja räpytteli silmiään. Sinihaalarinen katsastusmies vain pysyi kovana ja lätkäisi hentoiseen kouraan "hylätty" -lapun ja kehoituksen tulla tarkastamaan kärry uudestaan kuukauden sisällä. Käsitin kaiken lisäksi, että kyseessä ei ollut edes mikään suuri vika. Joku palanut lamppu tai jotain vastaavaa.

Mikään muu tuota ei oikein selitä, kuin se, että vauvan raahaaminen antaa meille neanderthalilais-miehille viestin "olen varattu, joten joku muu pitää persettäni käsissään ja tissejäni suussaan". Tai sitten vain se viestittää alkukantaista tietoa siitä, että nainen ei ole juuri silloin kaikkein otollisinta riistaa lisääntymistä varten. Eriasia tietysti olisi, jos nainen olisi pyytänyt apua kauppakassien kantamiseen tai johonkin muuhun fyysiseen suoritteeseen, jossa kainalotoukka olisi ollut vain tiellä/haittana. Nyt kuitenkin olen lähestulkoon varma siitä, että sen näköinen muikelo olisi sinkku-illuusion kera saanut sen vian anteeksi, isällisen kuuloisen korjauskäskyn ja hyväksytyn leimat papereihin.

Tai sitten katsastusmiehilläkin on vain työmoraalia.

Mistä tietää, että on aika mennä nukkumaan?

Siitä, kun radiossa alkaa soimaan Jukka Kuoppamäki.

Koska elämänkokemus on kaikkein tärkein voimavara, minkä tässä maailmassa voi toiselle ihmiselle välittää (erinäisten ruumiineritteiden lisäksi), niin tällä kertaa Maanantaikutonen keskittyy elämänkokemusten siirtoon jälkipolville. Näitä isällisiä vastauksia kun noudattaa, niin koskaan ei voi mennä vikaan. Paitsi jos niitä käyttää väärin.

(I): Paras keksintö, minkä olet ikinä kehittänyt?
Täysin toimiva, jokseenkin aika karkeatekoinen maalaustela tyhjästä wc-paperirullan hylsystä, rautalankahenkarista ja tiskirätistä. Ehdotonta niksipirkkamateriaalia. Ensin paperirullaan nidotaan tiskirätti ulkopinnalle, leikataan ylimääräiset pois, jonka jälkeen henkarista muotoillaan värkkiin kahva.

(II): Miten kadotat krapulan?
En koskaan "sillä, millä se tulikin", vaan yleensä unella. Vaakatasossa krapulakin tuntuu siedettävämmältä. Samoin runsas juominen auttaa, jolloin suosin appelsiinimehua. Hiukan myöhemmin sitten myös armoton syöminen, eli ns. krapulapizza, helpottaa tilannetta.

Krapulaseksi on myös yksi vaihtoehto.

(III): Entä miten katoaa flunssa?
Joku aika sitten suhtauduin vielä varsin skeptisesti valkosipulin ja hunajan parantavaan vaikutukseen. Sitten kokeilin ja kovasti helpotti. Pakko se kai on uskoa, mutta silti väitän sen toimivan vain plasebovaikutuksensa voimin.

(IV): Miten katoaa häiriköivä ex-mies/-nainen?
Haulikolla ja lapiolla.

(V): Ovatko kaikki vastakkaisen sukupuolen edustajat pahoja/juntteja/sikoja/natsifemakkoja?
Eivät. Vain suurin osa heistä. Totuus on, että helmiäkin on, mutta ne joutuu kaivamaan vain huomattavasti syvemmältä. Yhtälailla on totta, että toisen roska on toisen pas... eikun helmi, joten vaikka nyt ei satu muutenvain fiilikset synkkaamaan, niin se nyt ei tarkoita, että toinen olisi ihan täysi kusipää.

(VI): Miten kuka tahansa mies saa naisen yöksi?
Kun lähdet ulos kotoa vaikkapa illanviettoon, jätä lattialle vanhoja sukkia, sohvatyynyt vinoon, wc-pönttö pesemättä ja eteisen lattialle koko viikon postit. Taatusti tulet takaisin nainen kainalossa, joka näkee tuon kaiken viimeistään seuraavana aamuna ja muuttaa välittömästi käsitystään sinusta.

Koko aamun on ollut infernaalinen nälkä, jota ei vain ole ehtinyt käydä tyydyttämässä. Nyt, kun sitten vaihtoehtona oli lähteä vihdoin syömään aamiaista, niin päätin sitten blogata.

Oikeastaan ei olisi taas mitään sanottavaa. Kaksi deadlinea möllöttää ensi viikolla. Toinen keskiviikkona ja toinen sitten sunnuntaina. Ihanaa suorastaan.

Sanoinko jo aiemmin, kuinka hienoa oli päästä eroon tikeistä päästä? Nyt tuolla takapuolella on sievä arpi, joka kai hiljalleen katoaa.

Ihmiselle annetaan muuten aivan liian harvoin mahdollisuuksia nähdä oma takaraivonsa.

Ei krapulaa. Pieni hiljainen, huimaava olo. Sinällään perinteistä, mutta on hirvittävä nälkä, jano ja kusin aamutoimien aikana kuin hevonen. Äänekkäästi ja yhtä paljon.

Onneksi telkkarista näyttää tulevan Futurama-maraton. Tekisi mieli tallentaa se, mutta samaan aikaan tulee Arabian Lawrence, joka on niin hieno leffa, että sillekkin löytyisi paikka levyhyllyssäni.

Noissa vanhoissa leffoissa naurattaa vain aina se, että jotakin etnistä kansanosaa näyttelevät vitivalkoiset ihmiset. Kuten Alec Guinness ja Anthony Quinn. No okei - Quinn on meksikolainen, mutta kai sillä muuntautumiskyvyllä juuri on saanutkin ne kaikki roolit. Mieshän on näytellyt niin kreikkalaista kuin intiaania.

Oikeasti, niinku aikuisten oikeasti olen melko kännissä (meinasin kirjoitttaa "nännissä"), mutta olen humaltunut enemmänkin seurasta kuin varsinaisesta alkoholista. Ei oikeasti ole mitään sanottavaa, mutta piti vain plokata aiheesta.

Elämä on sitten joskus ihanaa. Ihqua. Ja silleen.

Tämä on sitten kännibloggaus, jos ette vielä tajunneet. Perkeles.

Vaikka olenkin ihan itse hunnisaatana ratissa, niin jo aikojen alusta on ollut selvää, että invalidipaikoille ei parkkeerata autoa. Olisi sitten vaikka mikä. Vaikka välillä on joutunut kävelemään kepeillä, niin invapaikalle ei ajeta.

Tästä syystä olen aina ollut helvetillisen nyrpeä siitä, että joku niin tekee. Yleensä näiden moottoroituja rullalautojaan liikuttavien vatipäiden suusta kuulee selityksenä, että "mähän olin siinä vain vähän aikaa" tai "eihän sitä just nyt kukaan invalidi käytä".

No ei kai vitun urpot. Koska te olitte siinä saatanan paskaläjät. Vaikka kuinka olisi kinttu katki tai pää kainalossa, niin siihen invalidipaikalle ei parkkeerata. Ainoa hyväksyttävä selitys ilman invalidimerkkiä kiesinsä siihen ruutuun änkeävälle olisi se, että ilman sitä sattuisi kuolemaan. Että se 50 metrin päässä oleva parkkipaikka olisi tappanut kävelymatkallaan. Että siihen lääkäriin siinä vieressä ei olisi millään ehtinyt muuten ennen kuin olisi kuollut verenhukkaan.

Tällainen tapaus tuli taas tänään vastaan aiemmin. Joku oli jättänyt kotteronsa Kallion terveysaseman ulkopuolelle. Paikkaan siis, jossa kai suurimmalla todennäköisyydellä joku invalidiautoilija tarvitsisi autonsa parkkeerattavan. Itse kävin poistattamassa asemalla tikit päästä (kiitos siitä kivat terveysaseman sedät ja tädit) ja takaisintullessa 20 minuuttia myöhemmin se sama kottero oli edelleen siellä. Mistään lyhytaikaisesta pysähtymisestä ei siis ollut kyse. Eikä ollut mitään invalidimerkkiä.

Tekisi mieli julistaa sitä, että tuonkaltaisten pässibasistien autoista kannattaisi aina teipata roudarinteipillä ovet kiinni tai väännellä antennit mutkalle. Tai jotain, mutta sehän olisi ilkivaltaan yllyttämistä. Eikä sitä saa tehdä. Ilkivaltaa siis. Yritänkin tässä miettiä, että ottamani kuvat voisivat periaatteessa olla todistusaineistoa ja voiko tuollaisesta tehdä rikosilmoituksen? Tai ryhtyisiköhän pysäköinninvalvonta toimenpiteisiin jos lähettää kuvat sinne?

Vituttaa taas niin paljon, että melkein voisi sen tehdä. Ihan periaatteesta. Olisipahan esimerkki perkele.

Ääk! Kohta on helluntai ja ei ole vielä heilaakaan.

Hakemuksia kuvan kera saa lähettää kiitos.

Vuorikadulla eteen käveli kuin tyhjästä joku opiskelijahipinretku. Teki mieli ajaa ylitse. Ei käyttänyt edes suojatietä.

Ja sillä oli iPod.

Schizoblog on hakkeroitu kansainvälisten näppäimistönhakkaajien toimesta! Häx0r!

Captains Log, stardate 4-5-05 10:58 - Update: Schizoblogin hakkeroinnintorjuntaryhmä on palannut vastahyökkäysretkeltä ja uhkaava tilanne on saatu torjuttua. Muut blogistanian jäsenet voivat elää nyt rauhassa.

Eläköön Schizodemus I

Voin tunnustaa tässä ja nyt erään asian. On olemassa vain harvoja blogeja, joita todella luen hyvin tarkkaan. Suurimman osan niiden uusimmista merkinnöistä yleensä "selaan" läpi aivankuin etsien jotain tärppisanoja, jotka saisivat kiinnostumaan aiheesta niin paljon, että jaksaisin perehtyä kulloiseenkin aiheeseen. Eritoten tämä käyttäytymismalli (yllätys, yllätys) korostuu väsyneenä tai jos blogi on kirjoitettu muulla kielellä kuin suomeksi.

Tänään tärppisanana toimi Shriken "DHCP".

Katsahdin merkintää uudestaan, että mitäs se on kirjoittanut siitä amerikkalaisesta rockbändistä.

Tällä kertaa perinteeksi muodostunut maanantaikutonen menee pintaa syvemmälle nykymaailmassa ja tutkii ihmiselämän palkintojärjestelmää, sekä palkitsee ne asiat, jotka kuuluisi palkita. Raati koostuu mielikuvitusystävistä ja ammoin kuolleista ihmisistä, joten turha valittaa. Älkää turhaan täyttäkö kommenttiosastoa turhanpäiväisellä valittelulla. Ette te kuitenkaan olisi tulleet palkituksi. Mutta ehkä ensi vuonna jos olette kilttejä.

(I): Kuka ihminen maailmassa ansaitsisi mielestäsi palkinnon suuresta teosta, muttei ole sitä saanut muodossa tai toisessa? Julkisuus, raha tai pyhimykseksi julistaminen luetaan tässä jo palkinnoksi.
Ensimmäisenä tuli mieleen äitee, koska suuri teko on jo pelkästään ollut se, että tämän pään on saanut puristettua lantiostaan läpi. Tosin minähän olen julistanut äitini pyhimykseksi, joten hän ei tähän oikein käy vastaukseksi. Toisaalta se kaveri, joka on keksinyt pullonavaajan, voi olla aika palkitsemisen arvoinen. Ainakin jos se sama kaveri ei ole keksinyt niitä pullonkorkkejakin.

(II): Mitä Matti Nykänen ansaitsisi palkinnoksi?
Hevosenpään vuoteeseen. Tai meetwurstia sinne. Tai sitten Mervi Tapolan. Taas.

(III): Mielestäsi palkitsemisen arvoinen teko, jonka joku on tehnyt sinulle, mutta on jäänyt kiittämättä?
Tämä nyt ei ole sen kummempi, kuin autonromusta uloskaivaminen, mutta kovasti se silloin helpotti. Kiitin tosin (tietysti) jälkikäteen, mutta kummasti tuntuu, että tuollainen tuntuu aina niin vähäpätöiseltä vastineelta oikeasti toimimisesta. Ihankuin ei olisi kiittänyt lainkaan. Sanoilla on vaikeaa joskus korvata tekoja.

(IV): Ruumiinosasi, joka kaipaisi palkintoa?
Ehdottomasti jalat. Kaipaisivat hierontaa ja pedikyyriä. Jep. Kyllä. Luitte oikein. Joku päivä tämä heteromies lähtee jalkahoitoon. Tosin ei varmaan ihan heti. Projekti on ollut päällä jo kolme vuotta. Saamatonta, tiedän.

(V): Typerin mahdollinen palkinto koskaan?
Hymypoika. Ei se oikeasti ketään kiinnostanut silloin, eikä varmaan enää nykyäänkään.

(VI): Jos maailmassa olisi mahdollista järjestää vain yksi gaala, tehdä yksi palkinto ja palkita yksi asia, joka pitäisi palkita vuosittain siksi, että se on vain yksinkertaisesti paras, niin mikä se olisi?
Gaala voitaisiin järjestää Madison Square Gardenissa, palkintona toimisi Australian manner vuodeksi käyttöön (tai vaihtoehtoisesti Philadelphian kaupunki) ja palkittu olisi tietysti Kallioblogi.

Disclaimer: Raati pidättää oikeuden antaa vähintään puolet palkinnoista itselleen.

Avasin äsken television ja kanava sattui olemaan se, josta tuli Bettina S. Kaksi sekuntia myöhemmin lavalle käveli jamppa, joka nyt vaan sattui näyttämään nopeasti Jeesukselta. Tai miksikä sen nyt kaikki kuvittelee.

Kovasti tuli mieleen South Park.

Nokia maksoi osinkoja.

Katselin nukkumattia odotellessani tuon pari päivää sitten tulleen leffan loppuosan ja aloin miettimään ylipäätään taas matkustelua. Muistot alkoi jylläämään oikein kunnolla ja muistilokeroista pyrki esiin kaikki ne hyvät asiat, mitä tuntemattomissa paikoissa, tuntemattomilta ihmisiltä on kuullut. Pieniä kokemuksia, joita on tapahtuneen jälkeen kantanut aina mukanaan.

Yksikään näistä kokemuksista ei tapahtunut seuramatkoilla.

Älkää käsittäkö väärin. Todennäköisesti tulen matkailemaan valmismatkoilla tai perinteisimmissä matkailukohteissa vanhetessani yhä enemmän ja enemmän, mutta en edes odota niistä mitään syvällisempää. Ne eivät ole lomaa - ne ovat vapaa-ajan viettoa. Pitäisi tietysti ensin pyrkiä siihen, että saisi jotenkin aikaiseksi taas matkustella.

Sen suhteen mullapas onkin suunnitelma. Koulutan itselleni seuraajaa, jonka hellään haltuun voin jossakin välissä lykätä duunit puoleksi vuodeksi ja sitten lähden - ja kierrän vähän mualimaa (matkaseurahakemuksia otetaan vastaan).

Afrikka ei ole juurikaan kiinnostanut pari kertaa käytyäni. Aasia taas kyllä, omalla tavallaan. Eurooppa on taas jo nähty. Etelä-amerikka olisi jo jotakin.

Tämänkään ei pitänyt olla jaarittelua matkailusta. Ajattelin oikeasti kirjoittaa tähän jotain syvällisempää siitä, kuinka pitäisi aina pyrkiä siihen, että oikeasti löytää jotain matkoillaan. Tapahtui ne sitten Grönlantiin tai Keravalle. Joko matkakohteestaan tai sittenvain vaikka omasta itsestään. Ikuisuushetkiä.

Siinä se vappu sitten meni. Ehti sitä pitämään vähän hauskaakin, mutta erehdyin huijaamaan itseäni ja tekemään taas töitä. Osapuilleen normaalin työpäivän verran - joka siis tarkoittaa neljää tuntia vähemmän kuin mitä normaalisti teen.

Tuntui kuin lomaa olisi viettänyt. Ihanaa.

Pitäisi, pitäisi, pitäisi, pitää lomaa. Tai edes vapaapäiviä. Tai jotain. Purnasin tästä jo kauan sitten - eikä muutosta ole tullut.

Päätä kiristää taas. Syynä ei ole edelleenkään työ tai orastava skitsofrenia, vaan edelleen nuo ompeleet takaraivossa. Minkäänlaista kipua niissä ei ole juuri ollut, mutta kutiavat kuin tuhat satiaista. Tänään vaihdoin ensimmäistä kertaa siteen. Sellaisen pienen laastarin kokoisen teipinpätkän vaihtaminen takaraivossa olevan vekin päälle ei kuulkaa ole kaikkein helpoin tehtävä. Tuntui kun olisi yrittänyt laskeutua Hornetilla tikkuaskin päälle.

Jos jotakuta on joskus mietityttänyt, miten siilit parittelevat, niin tässäpä teille siihen vastaus.

Älkää kysykö miten tuohon törmäsin.