huhtikuu 2005 Archives
Päätä kiristää, eikä ainoa syy siihen taida olla päänahkaan niitatut neljä tikkiä. Syy voi pikemminkin löytyä lähibaarista, jossa nautitut siiderit ovat nousseet päähän entistä kovemmin. Alkavat aiheuttaa orastavaa humalatilaa, perkeleet.
Naapurille tosin kiitos seurasta ja varsin puhdistavista jutunaiheista. Siinä tuli käsiteltyä lähes kaikki blogistanian naiset, joista lähes jokaisesta oli jommallakummalla jotain sanottavaa. Hyvää taikka pahaa. Useimmiten hyvää tietenkin. Varsinkin Bstarista, johon lupasin tänään aiemmin linkittää, joten tämä merkintä nyt palvelkoon hyvänä mahdollisuutena lunastaa lupaukset.
Vielä varoituksen sana niille ihmisille, jotka päättävät palata kotiinsa lievää astetta vakavamman virtsaamistarpeen uhatessa. Älkää avatko sepalustanne jo hississä, koska suurella todennäköisyydellä kerrostasanteellanne on odottamassa ikääntynyt naapurinrouva, joka näkee teidän humalatilanne lisäksi myös avatun sepaluksenne.
Ja se, jos jokin, ei paranna naapurisuhteita.
Tiedän tietäväni ja ymmärtäväni paljon naisten maailmasta ja ajatuksenjuoksusta, mutta on eräs asia, joka ylittää käytännössä käsityskykyni (ok - on niitä muutamia muitakin). Jos tämän huomiointi olisi jäänyt vain yhteen kertaan, niin pitäisin tätä poikkeuksena, mutta ei - tätä sattuu enemmän tai vähemmän naisten keskuudessa - yksilöstä riippuen tottakai.
Se on nimittäin tämä "vittu-mä-en-kestä-sua" -hetki, joka muuttuu "vittu-se-lutka-on-paska" -purkautumiseksi, joka taas muuttuu hiljalleen, ilman mitään sen kummempaa jonkinlaiseksi neutraaliksi suhtautumiseksi ja lopulta takaisin siihen entiseen "ystävyyteen", jonka aikana edelleen jatkuu se selän takana paskan puhuminen, henkilökohtaisten "salaisuuksien" kertominen ja muu pienimuotoinen pöhinä.
Siis hei. Ei tällaista miesten maailmassa ole. Miehet joko diggaavat toisistaan, pitävät toisia yhdentekevinä, hyödyntävät toisia ei-sosiaalisissa verkostoissaan tai sitten vaan vihaavat toisiaan. Thats it. Ystävät riitelevät, mutta sopivat. Eivät puhu sopimisen jälkeen toistensa selän takana naisystävilleen, että "kyllä se Rikukin oli niin kusipää kun sano sitä ja tätä - ei sitä varmaan voi ottaa enää koskaan tosissaan".
Herätkää perkele ja opetelkaa vittuuntumaan kunnolla, älkääkä lusmuilko kuukautisten varjolla karkuun toisianne ja sen jälkeen esittäkö olevanne taas parhaita frendejä. Ensi kuussa se tapahtuu kuitenkin taas.
Ja minä en muuten syö sitten ulkona ennenkuin tiedän, missä Turisti on töissä.
Jestas, että väsyttää. Silti pitää istua tässä koneella ennen pään tyynyyn asettamista. Tuntuu jostain syystä taas tässä, että on taas ihan uusi asennoituminen ylipäätään polk... bolg... plok... kirjoittamiseen.
Ajattelin ensimmäistä kertaa kahden vuoden aikana tehdä kaikki työt alta pois hyvissä ajoin ennen deadlinea. Olihan se aika kunnianhimoinen tavoite, mutta tähän mennessä ihan hyvällä mallilla ollaan. Tosin otan nähtävästi infernaalista stressiä jokatapauksessa asiasta. Olisi pitänyt arvata, että on ihan ykshailee, että stressaanko siitä, että jutut olisi valmiita deadlineen - tai kaksi viikkoa ennen sitä.
Onnittelin tänään Meaa (kuten 200 muutakin) Menopaussin kommenttiosastolla. Erehdyin sitten nimittämään tapojeni mukaan neitiä prinsessaksi, joka rapautti pahasti imagoani Tosi Kovana Kundina™. Enhän minä naisia prinsessoittele. Ihan vain objektina niitä pidän. Ettäs tiedätte. Ja Birdyä ihan kamalana, epäinhimmillisenä femakkona. Vaikka se olikin ihan kiva. Mutta koska se on femakko, niin sitä luonnetta ei lasketa.
Tosin järkyttävästä liikenteestä Melankoliassa olen vähän kateellinen. Ajattelin tehdä tosin Buttuglyt ja hurmata ulkokalliolaisen. Ehkä sitten voimme pol... blok... kirjoittaa yhdessä, saada pieniä IT-lapsia ja katsella ajotiellä seisovia autojamme. Niin ja kirjoittaa kaikesta plo... pol... nettipäiväkirjaa.
Niin joo. Ja sen nimi olis sitten Visupaussi. Tai Menokinttu. Riippuen siitä, että kuinka aktiivisia elämöitsijöitä meistä tulis.
Niinpä niin. Nyt on sitten herätty, suoritettu aamutoimet, herätty uudestaan ja edelleen tuo kultainen kruunumuna on tuossa pöydällä. Jo eilen mietin, että on se kyllä helvetti, jos tämä ei herätä jonkinlaista keskustelua blogosfäärissä.
Kaiken takanahan on todellakin salaliitto. Kunhan vain joku saa tarpeeksi tongittua pohjamutia kulissien takaa, niin takaa paljastuu kuitenkin joku evil corporation, joka aikoo kahden vuoden sisällä hallita blogiskeneä pl. Pirkka- ja neuleblogit!
Ja miksi en tätäkin tylsää merkintää tehnyt Kallioblogiin jonka ympärillä vellovaan (ja tulevaan) keskusteluun nyt sitten viittaan? No siksi, että tällä asialla ei ole mitään tekemistä Kallioblogin sisällön kanssa. Omia jorinoita tässä vain heittelen.
Ettäs tiedätte.
Koska ilta Kuukkeligaalassa oli vähintäänkin yllättävä, niin kohtelin Kuukkeliamme sen saatuani kuin silkkihansikkain. Kiertelin bloggaajaneitokaisten keskellä, kuin rokkistara esitellen tuota pientä kultaista munaani. Jotkut heistä jopa halusivat koskettaa sitä. Hivellä sitä, katsella, jopa suukotella. Tuntui välillä, että aivan kuin se olisi räjähtämäisillään - eikä iso, suuri halkeama sen kyljessä helpottanut tunnetta lainkaan.
Ilveksen ja Manalan (ja Töölön katujen) kautta kulkeneen kotimatkan aikana tuli mietittyä paljon uusia käyttätarkoituksia tuolle pikku Kuukkelipatsaalle. Vaikken sitä yksin saanutkaan, niin kyllä se silti omalla vahtivuorollani on jokseenkin kunniapaikalla. Muistuttamassa - no jostakin.
Ai niin. Paras uusi blogihan se oli.
On pakko tehdä tällä puolella tunnustus siitä, että en edes tiennyt, mistä hyvästä me se saatiin kun lavalla oltiin. En ollut kiinnittänyt huomiota siihen jaettavana olevaan palkintoon. Perkele.
Muutamia huomioita itse gaalasta.
Mitvit sai selkeästi eniten aplodeja, eikä se ollut edes paikalla. Perkele.
Mindy oli tosi håt livenä. Taas.
PersJanne otti taas vastaan vähän tunnetun blogin palkinnon tekijän puolesta. Tarkoittaako tämä sitä, että puoli vuotta eteenpäin, niin saamme taas nähdä uudenlaisen blogistanian rakkaustarinan? Muuttaako Janne Hockeyblogin toimituksen kanssa yhteen?
Tapasin Birdyn. On se vaan yhtä pelottava kun kaikki femakkoja pelkäävät tahot kuvittelevatkin. Syö miehiä iltapalaksi ja silleen. Muuten ihan mukava.
Sedis lauloi. Taas. Ja sai kaikki naiset. Otin sen sitten videollekkin. Sen laulun. (1Mt)
Tämän laastaripään kanssa tulee pidettyä nyt sitten lakkia tavallista enemmän. Ihan pelkästään senkin vuoksi, etteivät ihmiset ihmettele, mutta lähinnä siksi, että lakki suojaa peitesidettä likaantumiselta.
Enkä tietenkään ota lakkia pois edes kaupassa käydessäni ja se vasta aiheuttaakin omituisia väreitä. Kun olen aina oppinut siihen, että lakki otetaan päästä sisätiloissa ja niin edelleen. Vanhat käytöstavat istuvat tiukassa, perkeleet.
En nyt sitten tiedä, olenko muiden ihmisten mielestä tavattoman epäkohtelias tai muutenvain inhottava ihminen, mutta tätä tämä nyt vain on.
Nea mainitsi jotain Kobaian synttäreistä. Tuli mieleen siitä sitten tarkistaa Visukintun alkutahdit silloin, kun Kitupiikki oli vielä voimissaan. Missäs se ensimmäinen merkintä olikaan. Kas tuostahan se löytyy. Hmmm.
Kesäkuu 2001.
(nielaisu)
Kylläpäs tunnen taas itseni vanhaksi.
Sinne se sitten meni. Pala ihoa. Jäi siihen terveyskeskuksen operaatiohuoneen terästarjottimelle. Kaikenlisäksi "operaatiohuone" kuulostaa siltä, että homma olisi tapahtunut 200m Pentagonin alapuolella.
Ihminen joutunee kohtamaan useampia fobioitaan kun vanhaksi elää. Meikäläinenkin on aina kammoksunut mitä pienimpiä operaatioita, mutta tälläkertaa huoli oli melko turha. Puudutuspiikki tuntui nyt siltä, miltä piikit yleensäkin - tosin päänahkaan laitettuna.
Pian puudutuspiikin jälkeen lääkärisetä kysyikin jo "tuntuuko tää?" ja kysyessäni, minkä pitäisi tuntua, niin hoitaja siihen vastasi jo, että "tiedäks, se luomi on jo poissa". Eivät siis varoittaneet edes, vaan leikkasivat ihan tosta vaan. Entäs jos se olisi tuntunut? Entäs jos olisin kehittänyt vastustuskyvyn puudutusaineelle? Entäs jos George W. Bush olisi mensan jäsen?
Eniten koko operatsioonissa sattui se, kun hoitaja repäisi irti jonkun teipatun leikkelysuojan. Perkele. Ainakin 12 neliösenttiä vastakasvanutta sänkeä seurasi mukana. Sen syy, jos meikäläisestä tulee luomukalju. Kaiken lisäksi se muuten varsin mukava täti-ihminen kehtasi puhella jotain skalpeerauksesta ja muusta mukavasta koko leikkauksen ajan.
Kotiinpäin ajellessa edessä ajoi ruumisauto, jossa oli pieni arkku kyydissä. Ahdisti.
Lainkaan vähättelemättä kenenkään panosta ilmaisen kommuunin pyörittämiseen tai kapitalisimin vaikutusta sinne tai tänne tai oikeastaan yhtään minkään vaikutusta minne tahansa, niin tuntuuko teistä muistakin siltä, että haamupäivitykset Blogilistassa olisivat lisääntyneet? Ja paljon? Ainakin useat niistä, mitä itse olen seurannut, ovat "päivittyneet" nyt neljä-viisi kertaa päivässä, kun aiemmin riitti kerran päivässä - jolloin sekin oli yleensä oikea päivitys.
No enivei. Tänään meikäläiseltä leikataan pää. Tai siis luomi. Päästä. Inhaa ja samalla jännittävää, kun inhoan kaikenlaisia operaatioita.
Tällä kertaa maanantaikutosen kehitysosasto on kiinnittänyt huomiotaan siihen, että yhä useammilla ihmisillä kevään tullen alkaa ns. muisteluosasto toimimaan. Tällöin esiin haudoistaan nousevat myös muistot vanhoista hoidoista, joten on vain (epä)sopivaa, että tällä kertaa muistelemme sitä, mitä kaikkea kakkaa sitä onkaan tullut silmille vastakkaiselta sukupuolelta.
(I): Onkos tullut saatua turpiin suhteessa syystä tai syyttä?
Ei ole ei. Onneksi. Kerran erään säädön kanssa otin kyllä leikkimielisen nyrkkeilyottelun (ihan ringissä), mutta eihän sitä nyt voi naista lyödä eihän? (no sillähän mä sitä selitän, etten vaan osunut).
(II): Oletko jättänyt useammin vai tullut jätetyksi?
Tullut jätetyksi. Suhteella 1:3.
(III): Eniten koskettanut ero?
Vaikea sanoa, koska kukaan ei tähän mennessä ole ollut mitenkään muita erikoisempi. Tämä siis näin vähän ajan jälkeen. Lähes kaikkihan ne ovat omalla tavallaan koskettaneet eniten siihenastisista, kun tunteet on pinnalla ja tilanne ns. päällä.
(IV): Oletko koskaan joutunut petetyksi?
Olen, eikä se todellakaan ole kovin kivaa. Onneksi se tapahtui vaiheessa, jossa itse olin vähän etsikköajalla, niin se myös muokkasi paljon sitä miestä, mikä nykyään olen.
(V): Oletko koskaan yllättänyt pettäjää itse teossa?
Olen. Vieralin yllättäen silloisen tyttöystävän luona ja löysin sängystä nukkumassa alastoman miehen.
(VI): Kaiken tämän muistelun jälkeen, tuntuuko vielä siltä, että haluat jatkaa heterona?
Joskus on kieltämättä tullut mieleen, että homona olisi kenties helpompaa, mutta luulen olevani väärässä. Kai ne samat ongelmat on heilläkin. Sitäpaitsi vaikka pidän itseäni melko vapaamielisenä, niin ei perkele - homosteluun on aika pitkä matka vielä.
Ajoin ensimmäisen kerran elämässäni rintakarvani. Palloilin aamulla peilin edessä ajellessani päälakea sileämmäksi kun huomasin, että rintakarvoja onkin enemmän kuin ne muutamat, joita viimeksi ne huomioidessani nimettiin sängyssä exän toimesta.
Jotenkin hämmästyttävää, että ihminen vanhetessaan ylipäätään huomioi tällaista. Mitä helvettiä. Minulla rintakarvoja. Minähän olen vasta...
Niin. Olen ihan liian vanha ikäisekseni.
Eipä ole paljon viime aikoina ehtinyt polkkaamaan. Tosin kyrsiinnyin nykyiseen ilmeeseen - ja lähinnä tuohon oikeampana olevaan pärstävärkkiini ja päätin muuttaa vähän plokin ilmettä. Tajusin taas, kuinka pienillä muutoksilla tämäkin muuttuu, joten jatkossa näette varmaan vähän muutoksia täällä. Melko nopeastikin jos en itse tähän ole tyytyväinen. Tällä hetkellä vaikuttaa vähän siltä.
Vielä ei oikein tiedä, mitä illempana tulee tapahtumaan. Yhteen jos toiseenkin suuntaan olisi kysyntää (kiitos niistä), mutta toisaalla kaihertaa taas ajatus, että ylihuomiseksi pitäisi saada kirjoitettua vain 40.000 merkin edestä artikkeleita. Jos ja kun tästä lähden jonnekkin, en todennäköisesti viivy kovin kauaa. Ei vain voi. (anteeksi siitä)
Ylipäätään viime viikon aikana on tullut mieleen taas pähkiä enemmän tätä työkuviota. Jos vain itse jaksaisi, voisi duunista repiä liksaa kuin öljypohatta ikään, mutta kun ei jaksa niin ei jaksa. Aikaa ei ole enempää ja vähän huolestuttaa se, että on alkanut taas ylirasituksen merkkejä olemaan ilmassa. Kaiken lisäksi, vastuu tuppaa painamaan jatkuvasti. Ihmiset, joita pitäisi jaksaa ohjata, tuntuvat vain valittavan jatkuvasti, kuinka inhottavaa se ja se onkaan.
Ihankuin minä sitten olisin joku ihmeidentekijä, joka jaksaisi välittää koko ajan. Joka jaksaisi korjata asioita, hoitaa 16 tuntia päivässä töitä ja sen päälle vielä pitää huolta siitä, että muiden työt tulevat tehdyksi. Kyllä juu. Monet sanovat, että pomottaminen ei ole mitään työntekoa. Uskokaa pois, kyllä se on. Pystyn puhumaan tätä tietysti vain ihan omasta puolestani (yrittämättä vaikuttaa miltään pyhimykseltä), mutta kyllä pomotkin ovat huolissaan siitä, miten työntekijöillä menee. Vaikka se olisikin vain kymmenesosa siitä stressistä, mitä itse kannatte, niin kun kerrotte sen kahdellakymmenellä työntekijällä - ja omien hommien stressi päälle, niin saatte hyvän suhdannaisluvun. Ei esimiehenä oleminen ole todellakaan mitään herkkua, vaivatonta ja muuta sensellaista. Kokeilkaa itse joskus, niin tiedätte, mitä se vaatii.
Makkara muuten on parasta kun sitä syö ulkoilmassa.
City kehitteli jo kauan sitten "kumman kanssa" nettitehtävät. Koko hommahan perustuu siihen, että ruutuun lätkäistään kaksi enemmän tai vähemmän julkisuuden henkilöä, joista saa sitten valita syystä tai toisesta itseään miellyttävämmän.
Koska City on tunnetusti korrekti, mukava, kiva ja mainstream-paikka, niin syiksi on valittu "makuuhuoneeseen tai vakisuhteeseen". Ihankuin miessukupuolen (ala)pääosalle molempiin tapauksiin ei voittajaksi selviäisi aina se hemaisevampi misukka. Naisille on tietenkin oma osionsa. Seksuaalisuudestaan epävarmat miehet voivat jättää miesten valikoinnin väliin, mutta jossain vaiheessa pitänee kokeilla, korreloiko oma mielipide naisten mielipiteen kanssa ja millätavoin.
Eksyin tänään kuitenkin kyseisille sivuille napsuttelemaan aina viehättävämpää puolta parista. Olisi pitänyt muistaa, että pelillä on taipumus muuttua vaikeaksi ja ennenpitkää vastaan tulisi pari, josta valitseminen on kuin valitsisi teloitustapaansa.
Tarja Filatov ja Sirpa Pietikäinen.
Suljin selaimen.
Toissapäiväinen Kuopion reissu teki elinrytmiin norsun mentävän aukon. Jos pää olisi toiminut tiistai-iltana yhtään heikommin, niin en enää keskiviikko-aamuna olisi edes muistanut, mitä edellisenä päivänä oli tullut tehtyä. Jossain välissä olisin vain ihmetellyt, mihin yksi päivä oli kadonnut.
Tosin tiistaina tuli myös opittua jotain uutta. Ainakin sen, että jos matkustaa puoleensuomeen yhteistyökumppania tapaamaan lounaalle, ei kannata syödä matkalla tukevaa tukevaa aamiaista. Tosin se oli juuri sitä, mitä aamukuuden herätyksen ja parinsadan kilometrin jälkeen tarvitsee. Rasvaa. Mmmm... Lihaa. Mmmm... Proteiinia. Mmmm...
Tälle päivälle ei olisi oikein suurempia tekemisiä. Pitäisi aloittaa parin artikkelin kirjoittaminen ja ladata akkuja. Alkuperäinen ajatus oli tänään lähteä reippailemaan ulkoilmaan, mutta kenties sitä ehtii metsään huomennakin. Tai viikonloppuna. Tai ensi viikolla? Tai...
Aamukuudelta pärähti kännykän herätyskello soimaan. Varttituntia myöhemmin kalenterimuistutus piippaili ja ruudulla luki "lähtö Kuopioon". Vääntäydyin ylös ja 40 minuuttia myöhemmin istuin autossa ajamassa kohti kalakukkojen pääkaupunkia.
Palasin sieltä vasta äskettäin. Tunti sitten ehkäpä? Jos olisin ollut niin järjissäni, että tajuaisin jotain ajankulusta, niin voisin tarkemman arvion siitäkin heittää.
Nyt väsyttää siihen malliin, että teen vielä loput työt loppuun ja jatkan huomenissa lisää Kuopiosta, paikallisista asukkaista ja autoilutavoista välillä Lahti-Helsinki.
Koska viime aikoina multiintööttäykset ovat olleet ns. kartalla niin paavillisissa piireissä, kuin muutenkin, tulee tälläkertaa maanantaikutonen varsin kuolevaisesta aiheesta. Eli kuolemasta.
(I): Kenen menetys on ollut kaikkein kovin pala tähänastisessa elämässäsi?
Niin typerältä kuin se saattaa jostakusta kuulostaa, niin koiramme. Kyllä, on niitä sukulaisiakin kuollut, mutta ei se ole ollut koskaan niin vaikeata - jos nyt se koirankaan kuoleminen niin kova pala ollut. Taisin pari kyyneltä silloin tosin tirauttaa.
(II): Oletko katsonut vierestä jonkun kuolevan?
Kyllä, mutta ne ovat tähän mennessä olleet vain nelijalkaisia nisäkkäitä. Vastakuolleita ihmisiä olen tosin nähnyt useampiakin.
(III): Oletko halunnut joskus todella tappaa jonkun?
Kyllä. Erään hyvän ystäväni avomiehen. Syynä oli ystäväni nyrkkeilysäkkinä käyttäminen, mutta onneksi ei tullut tehtyä hätiköityjä toteutuksia. Ei siksi, etteikö se mulkero sitä olisi ansainnut, vaan siksi, että tilanne ratkesi toisella tavalla.
(IV): Voitko kuvitella itsesi palkkatappajana?
Ehkä ja ehkä en. Ensinnäkin en näe siinä mitään järkeä muuta kuin jonkinlaisena glorifioituna "ammatinvalintana", toisaalta en kuitenkaan ajattele niin ruusunpunaisesti, että maailmasta ei löytyisi tilausta ammattikarsijallekkin.
(V): Mikä olisi hautajaistesi paras osuus?
Se, että ruumiini ammuttaisiin tykillä suomenlahteen? Toisaalta olen aina ollut viehättynyt Andy Kaufmanin toteuttamasta omien hautajaisten filmiesityksestä, jossa voisi jättää jäähyväiset jälkeläisille.
(VI): Miten haluaisit itse kuolla?
Orgasmin aiheuttamaan sydänpysähdykseen 92-vuotiaana. Sellaisen jälkeen minut saa vapaasti palauttaa takaisin elävien kirjoihin, jotta voisin kuolla siihen uudestaan.
Tulin juuri taas sitten työkeikalta ja parin tunnin päästä lähden taas takaisin. Alas kadulle pysäköidessäni alakerran kiinalaispaikan täti pesi paikan ikkunoita. Energiaa ei oikeasti ole, että jaksaisin lähteä minnekkään kauemmaksi aamiaiselle, joten taidan valita tälläkertaa helpon ratkaisun ja mennä alakertaan syömään.
Tottapuhuen vituttaa aivan kympillä taasen. Kysymys ei ole edes mistään, minkä voisi korjata pesäpallomailalla tai kanisterillisella bensiiniä. Onpahan vain koko henkinen (ja fyysinenkin) kestävyys koetuksella kaiken ylityöllistymisen keskellä. Laitoin jo hakuun assarin, jos vaikka joku sellainen löytyisi. En elättele kovinkaan suuria toiveita moisesta, kun sattuneesta syystä tämän alan tuntevia toimittajia on aika harvassa.
Puhumattakaan niistä, jotka suostuisivat puolentoistatonnin kuukausipalkkaan.
Aina voi tosin toivoa. Jotain tähän elinrytmiin on kuitenkin pakko tehdä muutoksia ennenkuin saan vatsahaavan.
Kaiken lisäksi sosiaalinen elämä mättää täysillä. Tai no. "Elämä".
No se olen minä tässä taas. Ei tässä mitään sanottavaa ole, mutta ajattelinpahan vain nyt naputella jotain typerää. Elämä on ihan kivaa, kun töitä riittää. Viime yö tosin meni vähän levottomissa merkeissä - ihan unissa vain tosin. Näin unessa jääkaapissani asustavan sammakon, joka oli tartuttanut juustoraastepussiini sinihomeen ja näin mozzarellastani oli tullut sinihome-mozzarellajuustoa.
Ei tässä oikeastaan taas muuta. Palataan taas astialle, kun elämä jatkuu.
Kävin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni kierrätyskeskuksessa katselemassa valikoimaa ja kyllähän sieltä niitä löytyi. Hyviä työpöytiä 15 euroa / 4 kpl. Hinnalla ei sinänsä ollut pilattu siis. Harmi vain, että eivät voineet ymmärrettävästi varata niitä kahdeksi viikoksi, jonka jälkeen niitä vasta tarvitsen. Pitää siis katsoa parin viikon päästä uudestaan, mikä on paikallinen valikoima.
Sitävastoin kierrätyskeskuksen viereisestä Uusix-kaupasta ostin sellaisen hienosöpön puulaatikon, johon hyvin menee keittiössä kaikki puukauhat ynnämuutsellaiset.
Ylipäätään harmittaa vähän, ettei aiemmin ole löytänyt mitään tarvetta kierrätyskeskukselle. Onhan sen toiminta-ajatus vain yksinkertaisesti aivan helvetin hyvä ja kannatettava, mutta jos ei oikeasti halua/tarvitse paluuta 1980 -luvun alkuun, niin saa käydä todella hyvä tuuri, että keskuksesta mitään löytää. Kannattaa silti käydä aina silloin tällöin katsomassa.
Te kaikki pikku paskiaiset, jotka haluatte kuitenkin tietää elämästäni kaiken, saatte taas lisää informaatiota pattiinne. Tällä kertaa viisi tuotetta, jotka löytyivät ostoskassistani ovat:
- Sol -olutta (2 plo)
- Valion appelsiinimehua
- Saarioisten Pepperonimakkaraa
- Vesimelonia
- Punasipulia
Kaikkea, jota kasvava mies tarvitsee. Huolestuttavinta lienee, että jääkaapissani on nyt neljää erilaista makkaraa.
Yksi vittumaisimmista hetkistä aamuisin on saada ajatuskatkos suihkun alla, että mihinkäs suuntaan niitä nappuloita pitikään kääntää suihku sulkeakseen - ja samalla kääntää sitten hetkellisessä idiotismissaan kuuman veden kiinni ja kylmän täysille - tai parhaassa tapauksessa toisinpäin. Muutama sekunti myöhemmin tajuaa konkreettisesti tehneensä virheen.
Kylpyhuoneeni on riivattu. Pakko olla.
Päivän wc-liittymätön linkki.
Katselin eilen kotikatuni päätyjä ja siellä luki kivoissa pikku kylteissä selvästi kadun huoltotöiden olevan kello kolmentoista ja kuudentoista välillä. Heräsin silti hinausauton ääneen ennen kymmentä. Kurkkasin ikkunasta, niin siellähän oli Pallero ja jonkun toisen asukkaan auto. Ainoina kadunpätkällä. Aivan kuin odottamassa sitä, että joku roudaisi ne lakaisinlakaisinkoneen tieltä pois.
No panic. Suihkuun, normaalit aamutoimet 5% nopeuslisäyksellä ja ajelulle - joka tarkoittaa tapauksessani töitä, vaikken taksikuski olekaan.
Nyt, päivän jo loputtua on vähän orpo olo. Ei oikein olisi mitään kirjoitettavaa, mutta toisaalta vähän liikaakin ajateltavaa. Ei jaksaisi oikein olla. Ahdistaa melkein.
Tekisi oikeasti mieli iskeä blogistaniassa heräilevään keskusteluun fyysisistä ongelmista ja niiden kanssa elämisestä, mutta en jaksa. Tottapuhuen ei se taida jaksamisesta olla edes kiinni, mutta en jaksa selitellä sellaisia asioita edes itselleni. Tuntuisi vaan joltakin empatian hakemiselta ja paskaakos se kenellekkään muulle kuuluu. Jonkinlaisena yhteenvetona voin kuitenkin sanoa, että vaikka kuinka tulisi paskaa niskaan, niin se on lopulta yksilöstä kiinni, miten sen kestää. Jos sen vain päättää kestää, niin kaikkeen sopeutuu.
Sitäpaitsi jollakulla muulla on aina asiat paljon surkeammin.
Tänään lounaspöydässä ystävän kanssa keskusteltua:
- Miks ihmeessä sä et uskalla pariutua?
- Ei se uskalluksesta oo kiinni.
- No mistä sit?
- Kai se on sit lähes kaikesta muusta.
- Älä jätkä puhu paskaa.
- No okei. Ehkä mä haluan naisen pystyvän antamaan älyllistä haastetta.
- Nonni. Ton vuoks sä oot sinkku.
Vaikka maanantaikutosen suuri esi-isä, Skrubun sunnuntaifemma on ajettu takaisin lahden taa keltasinisen jääkiekon maahan ja sieltä takaisin vaihtokaupalla lähetettiin perjantainelonen, ei täällä alennuta tekemään jälleen mukahauskaa parodiaa "lauantaikolmonen - kolme neljän hinnalla". Maanantaikutonen osoittaa, että siinä missä ulkomaiset pettävät, kotimainen kestää. Fabrikat in Finland - tai jotain sinnepäin. Ei meillä ruåtsia osata.
Tälläkertaa maanantaikutosen kehittäjä on lähtenyt hakemaan tutkittua tietoa elämän taide-elämyksistä ja mitä kaikkea niistä voimme oppia.
(I): Minkä taideteoksen haluaisit omaan olohuoneeseesi?
Liian helppo vastaus olisi, että Munchin "Huuto" (kenen seinällä sitä ei vielä ole ollut?), mutta menen silti siitä kohdasta aitaa, joka osoittaa huonon kykyni valita aidan matalin kohta ja vastaan, että Rembrandtin "Yövartio". Se on vain niin hieno. Tai sitten David-patsas, mutta se ei taitaisi mahtua.
(II): Jos miljaardibiljaardien arvoiset klassikot jätetään pois, niin mikä olisi sitten valintasi?
Roy Lichtensteinin "Whaam!", joka on vain ihan helvetin übercool. Tosin sekin taitaisi olla vähintäänkin miljuunaluokkaa. Klassikoksikin sitä joku voisi sanoa jo, muttei se nyt ihan omasta mielestäni.
(III): Jos saisit räjähyttää tahi tulella polttaa jonkin tunnetun taiteilijan teoksen, niin mikä se olisi johon trotyyliä kumoaisit tahi tulitikkusi tuikkahisit?
Melkein minkä tahansa Chagallin töistä.
(IV): Mikä tunnettu taideteos kuvaa parhaiten omaa elämääsi?
Tämä onkin tosi vaikea. Milon Venus? Välillä olo tuntuu tosi kädettömältä vaikka olisi tissitkin lähettyvillä?
(V): Mikä on mielestäsi onnistunein taideteos, minkä olet koskaan tehnyt?
Esikoulussa erittäin huonosti kipsivalettu perhonen, joka on maalattu punaisella, vihreällä ja mustalla. Näyttää oikeasti kivettyneeltä kamelinkikkareelta, mutta tekee äiteen kovin onnelliseksi riippuessaan sen keittiön seinällä. Kai taisin tuoda sen sille lahjaksi joskus nassikkana.
(VI): Jos omistaisit aikakoneen ja saisit matkustaa ajassa taaksepäin lisäämään johonkin taideteokseen jotakin, niin mikä se olisi ja mitä lisäisit?
Kävisin varmaan juottamassa Michelangelon känniin ja istuttamassa ajatuksen, että sen kengurun lisääminen Viimeisen Ehtoollisen taka-alalle olisi hyvä ajatus.
Ai että, olikin hyvä herätä tänä aamuna raukeana omasta sängystä. Mikäs siinä sinänsä muuten, mutta yö tuli nukuttua tosi sikeästi. Heti herättyäni tuli mieleen, että jotain pitäisi tehdä tänään. Ulkona oli täydellinen kuvausilma, joten ei muuta kuin matkaan vain. Sain sitten Jullen roudattua mukaan aamiaisen kautta. Tintinissä oli tottakai niin täyttä, että sen enempää miettimättä otimme vaihtoehdon B, joka tarkoitti aamiaisen nauttimista jossain muualla. Jossakin määrin valitettavaa, että se tarkoitti sitten Viipurinkadulla olevaa kahvilaa, jossa olen ajatellut käydä jo pitkään kokeilemassa.
Sinällään ihan kiva, mutta paikan atmosfääri ei välttämättä ole ihan Tintinin tasoa - eikä myöskään aamiaisen laatu. Harmitti, että unohdin vaihtoehtoja pähkiessäni Salven. Olisihan Jullen pitänyt kerran sitäkin päästä kokeilemaan. Tyttö syö kuin hevonen kolibrimaisesta olemuksestaan huolimatta, joten kunnon ronski rasva-aamiainen olisi tehnyt varmaan vaikutuksen.
Iltapäivää tuli vietettyä sitten kuvaten ja autoa pesten. Ja kahvitellen vielä vähän lisää. On se vaan mukava viettää vapaapäivää hyvässä seurassa.
Joskus sitä tulee vedettyä itsensä niin piippuun, että muutaman vapaapäivänkin jälkeen aivot ovat niin muussia, että alkaa itsekin epäillä varhaisdementiaa tai jotain muuta tosi "hauskaa" ongelmaa.
Tänään ajattelin pitää koti-illan katsellen Amadeusta (ihan kiva) ja Söörvaivoreita. Samalla päätin tehdä uunissa quesadilloja ja lykkäsin munakellon päälle. Kymmenen minuuttia myöhemmin kello soi ja menin uuniin, avasin luukun ja ah sitä tuoksua. Kaikki aistit tuntuivat herkistyvän äärimmilleen kun se tuoksu löysi nenän kautta kaikkialle. Hurmiossa sammutin uunin ja tartuin uunipeltiin nostaakseni Qdillat pois uunista kun koko kropan läpi välähti julmettu kipu. Aivot sulkeutuivat pois päältä ja tuska riipaisi nilkoissa asti.
Niin. Kannattaisi muistaa käyttää uunikinnasta.
Perjantai-illan listaa:
1 kpl läpipelattuja PC-pelejä
2 kpl hyviä ideoita työasioista
1 kpl missattuja treffiseuroja
1 kpl missattuja puoli-ilmaisia kebabbeja
4 kpl lonkeroita (jäillä)
1 kpl siidereitä (ilman jäitä)
2 kpl tequilaa
16 euroa blackjackiin
1 kpl bloggaajaseuraa
= ihan kiva ilta. Kiitos vaan Skitso. Tämä pitää ottaa joskus uusiksi.
Tänään on ollut aivan tyhjä päivä. Heräsin, siivosin, söin tiistailta jäänyttä pizzaa aamiaiseksi ja kävin parin tunnin työpalaverin hoitamassa. Sen lisäksi, ingenting.
Törmäsin tänään Yh-äiteen kirjoituksiin. Muistutti sekin siitä, että on meikäläiselläkin todella yksisilmäisiä mielipiteitä siitä, kenen vastuulla lasten kasvattaminen on. Ei se vain käy järkeen, että satayksiprosenttisella todennäköisyydellä isä on aina vastuussa lapsestaan, myös taloudellisesti.
Tottapuhuen aiheesta olisi paljon enemmänkin mielipidettä jaettavaksi, mutta nyt väsyttää sen verran, että parempi jättää jauhamatta sitä tyhjänpäiväistä paskaa tänne.
Eilen vanha, mutta hyvinpalvellut VHS-nauhurini päätti syödä nauhan lopullisesti sisuksiinsa ja tänä aamuna päätin siirtyä tallennuspuolellakin digitaaliaikaan, kun luottomyyjäni sellaiseen onnistui ylipuhumaan.
Raahattuani kotiin kovalevyllä varustetun tallentavan dvd-soittimen tajusin, ettei se tietenkään ole yhteensopiva kotiteatterivahvistimeni kanssa. Ei muuta kuin pinoon vain. Alkuperäinen idea oli todellakin korvata vanhempi soittimeni sillä, mutta nyt ne nököttävät päällekkäin hyllyssä kuin olisivat aina sellaiseksi kuuluneet. Tuntuu vain helvetin typerältä pitää kahta soitinta, joista toinen on leffojen katselua varten ja toinen nauhoittamista ja nauhoitettujen ohjelmien dvd:lle siirtämistä varten.
Nyt onkin useita eri vaihtoehtoja:
a) käyn vaihtamassa soittimen digiboksiin, jossa on myös kovalevytallennus, muttei sen siirtomahdollisuutta dvd:lle (-100 euroa)
b) käyn vaihtamassa soittimen toiseen, joka on yhteensopiva vahvistimeni kanssa, mutta myös tuplasti kalliimpi (+400 euroa).
c) käyn viemässä soittimen takaisin, mutta hankin samalla kokonaan uuden kotiteatterijärjestelmän, jossa on kaikki tarpeelliset ominaisuudet (+ 1000 euroa?)
d) käyn ostamassa uuden vahvistimen (+500 euroa)
e) käyn vaihtamassa soittimen mahdollisimman halpaan VHS-nauhuriin (-300 euroa)
Tämän siitä saa, kun elektroniikkakauppaan laitetaan heteromies, jolla on jäänyt säästöön liikaa rahaa ja joka on liian altis vaikutteille.
Nyt ne työt sitten helpottuivat taas. Tunteja, päiviä ja öitä tämänkin koneen ääressä istuttua on nyt taas turta olo. Ihankuin ei voisi tehdä mitään tämän koneen vaikutuspiirin ulottumattomissa. Onneksi jotain sosiaalista elämää on vielä työn jälkeenkin.
Yritin äsken käydä nukkumaan, eikä se tietystikään onnistunut. Ei vielä. Ruumis sanoo edelleen, että töitä pitäisi tehdä. Tai edes jotain. Vielä ei ole aika nukkumisen. Levoksi riittää neljä tuntia epätasaista ja kevyttä unta. Kyllä se siitä, hyvä mieli. Minä, ruumis kyllä jaksan.
Blogistania näyttää edelleen olevan voimissaan. Mietin tuon alempana olevan Maanantaikutosenkin järkevyyttä. On siinäkin konsepti. Alunperin sen piti olla vain Skrubun Femman parodiointi, mutta sitten se jäi.
Jokaisella pitäisi olla oma pikku viikoittainen meeminsä.
Viikko on taas vierähtänyt varsin tarunomaisen kiireisissä tunnelmissa ja koska samalla on yllättäen tullut kevät, vaatii oraakkelimainen kysymystenlaatijamme tällä kertaa paljastamaan jotain lisääntymiskyvystämme ja -halustamme. Eli suomeksi, jos pakko on saada sitä, niin entäs jos siitä saakin sen?
1. Onko se toukka jo pyörähtänyt maailmaan?
Ei ole vielä ei. Ainakaan tietääkseni. Muutama vuosi sitten sain tosin isänpäivänä kortin, enkä ole vieläkään selvittänyt, keneltä se on. Taisi olla vain pilaa (?).
2. No kun se nassikka sieltä kenties tulee, niin mitä toivoisit sen perinneen vanhemmaltaan?
Että se perisi kauneutta, älyä ja terveyttä. Ja kenties jotain minultakin.
3. Vihaatko lapsia?
En todellakaan, mutta jotenkin luulen siihen pätevän saman säännön kuin koiriin. Vieraiden lapsia on kiva katsella/lainata/paapoa, mutta omasta ei tunnu olevan muuta kuin harmia.
4. Onko ajatus isyydestä jotenkin pelottava?
Periaatteessa kyllä. Ennen se oli sitä huomattavasti enemmän, mutta taitaa kuulua jotenkin miesten biologiseen kelloon (jotkut sanovat sitä myös aikuistumiseksi), että jossain vaiheessa ajatukseen voisi tottuakkin. Jotenkin itseironisella tavalla suurin pelko tällä hetkellä voitaisiin pukea empatiamonologiin vastasyntyneen lapseni kanssa, jossa pahoittelisin sitä, että lapsi joutui syntymään maailmaan, jossa sen isäksi osui suomalainen versio Homer Simpsonista.
5. Miksi olisit hyvä isä?
Ei mitään tietoa. Olen pikkuhiljaa ymmärtänyt omaa isääni ajateltuani, mitä isyys vaatii ja millaista se on, joten kai se (kenties?) joskus selviää. Lupaan tässä ja nyt tehdä parhaani asian suhteen, jos niin tarvitaan.
6. Mikäs taaperon nimeksi tulisi?
Olen heteromies. Luuletteko, että olen tuollaista edes ajatellut? Perheen perinne tosin vaatii valmiiksi 2. ja 3. nimen. Poikalapsen sattuessa siis. Jos siitä tulee tyttö, niin olisi aika coolia nimetä se siskon ja ensimmäisen opettajani mukaan.
Jepjep. Kevätaurinko tuntuu olevan täällä taas. Itse en sitä oikein tänäänkään huomannut. Tai huomasin toki sen taivaalla möllöttävän pampulan, joka sai likaisen auton lasit läpinäkymättömäksi ja stressin entisestään kohoamaan siitä, ettei ole vain ehtinyt aikataulustaan kaivaa esille sitä rakoa, että auton voisi ajaa automaattipesuun.
Vituttaa ja väsyttää. Molempia yhtä paljon.
Tänään oli aamukuudelta herätys huonosti nukutun (neljä tuntia) yön jälkeen. Vielä kahden maissa en saanut unta, mutta näin valveunia, joissa vilahteli Chicken Runin savikanat, joista hienolla uniaasinsillalla siirryttiin valaisiin ja niistä (luonnollisesti) ex-tyttöystäviin. Hienoa valveunia. Onneksi varsinaisia unia en viime yöstä muista, aiemmasta päätellen niissä olisin kuitenkin ollut joidenkin akneongelmaisten porkkanoiden ammatinvalintaohjaaja. Tai jotain muuta yhtä älykästä.
Tänään tuli sitten oltua kuitenkin Turussa tekemässä töitä. Vasta palasin - varttitunti sitten ja laitoin Diilin lopun menemään nauhalle, koska pitää päivystää tässä koneen ääressä vähän aikaa. Sitten taas jatkaa aktiivisesti töitä, mutta nyt joka tapauksessa väsymys alkaa olemaan sitä luokkaa, että alas kadulle pysäköidessäni, vaivaisen 14 tunnin päivän jälkeen, tuli tunne, että kannattaisi jäädä autoon istumaan, kunnes kuola valuu molemmista suupielistä tasaisesti.
En koskaan ole ollut näin helvetin väsynyt. Vielä pitäisi jaksaa. Vielä vuorokausi.
